Suchergebnisse

This article looks at the role of Hellenistic thought in the historical narratives of Martin Heidegger and Hannah Arendt. To a certain extent, both see—with G. W. F. Hegel, J. G. Droysen, and Eduard Zeller—Hellenistic and Roman philosophy as a "modernity in antiquity," but with important differences. Heidegger is generally dismissive of Hellenistic thought and comes to see it as a decisive historical turning point at which a protomodern element of subjective willing and domination is injected into the classical heritage of Plato and Aristotle. Arendt, likewise, credits Stoic philosophy with the discovery of the will as an active faculty constituting a realm of subjective freedom and autonomy. While she considers Hellenistic philosophy as essentially apolitical and world-alienated—in contrast to the inherently political and practical Roman culture—it nonetheless holds for her an important but unexploited ethical and political potential. ; peerReviewed

Bioetiikan tieteenala syntyi 1960- ja 1970-luvuilla Yhdysvalloissa. Bioetiikka käsittelee lääke-, terveys- ja biotieteiden eettisiä, moraalisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Keskeistä alalle on pyrkimys näiden teemojen moniääniseen ja -arvoiseen pohtimiseen. Bioetiikan syntyyn johti erityisesti radikaali pyrkimys haastaa lääketiedettä ja sen ikiaikaista etiikkaa, jotka koettiin aikanaan yksiäänisiksi ja elitistisiksi. Sitten bioetiikan alkuaikojen paljon on muuttunut. Nykyisin bioetiikka on laaja ja varsin vakiintunut ala synnyinmaassaan ja monin paikoin ympäri maailmaa. Suomessa bioetiikka on tosin yhä suhteellisen tuntemattomassa ja vähäisessä roolissa niin akateemisesti kuin yhteiskunnallisestikin. Menneestä menestyksestään huolimatta bioetiikka käy parhaillaan läpi keski-iän kriisiä, jonka myötä monet tahot alalla ja sen ulkopuolella kysyvät keskeisiä kysymyksiä bioetiikan merkityksestä ja olemuksesta, jopa sen olemassaolon oikeutuksesta. Bioetiikka on selvästi saapunut eräänlaiseen kehityksensä taitekohtaan. Pölyn laskeuduttua bioetiikan alkuaikojen jäljiltä monet kysyvät nykyisin, oliko bioetiikka loppujen lopuksi tervetullut lisä vallitsevaan henkiseen ilmastoon ja mitä tarkoitusta ala tarkalleen ottaen palvelee sekä akateemisessa maailmassa että tämän ulkopuolella. Paljon kritiikkiä on esitetty: joillekin bioetiikka ei ole ikinä ollut mitään todellista, ainakaan myönteisessä mielessä. Pikemmin näille kriitikoille bioetiikka on näyttäytynyt lähinnä rasitteena, joka on ollut lääke-, terveys- ja biotieteiden ja niiden soveltamisen tiellä, varsinkin terveydenhuollon piirissä. Toiset keskustelijat taas ovat vahvasti eri mieltä. Kaikkineen ilmassa on paljon erilaisia näkemyksiä eikä yhteistä maaperää ole paljon. Joka tapauksessa on varmaa, että tämän keskustelun lopputulos tulee keskeisesti vaikuttamaan alan tulevaisuuden kehitykseen, joten panokset ovat korkeat. Tämä tutkimus pyrkii tarjoamaan tuoreita vastauksia käynnissä olevaan keskusteluun bioetiikan luonteesta valottamalla alan menneisyyttä ja nykyistä tilaa aate- ja oppihistorian sekä kulttuurihistorian näkökulmasta. Tämän viitekehyksen puitteissa sovelletaan yhä kattavaa teoreettista kirjoa, johon ammennetaan muun muassa poliittisten instituutioiden rappion, poliittisen filosofian sekä sosiaalisen pääoman tutkimuksen parista. Tarkoituksena on kaivaa esille syvempi bioetiikan luonne, erityisesti alan kulttuurillinen ydinolemus. Tutkimuksen keskeinen argumentti tiivistyy kahteen havainnoituun bioetiikan ydinpiirteeseen: alan pyrkimykseen olla avoin erilaisille henkisille lähestymistavoille sekä sosiaalisesti uusille osanottajille: siis toisin sanoen alan pyrkimykseen olla moniääninen ja -arvoinen. Nämä havainnot johtavat tutkimuksessa yhä uusien bioetiikan alan puolien valottamiseen, joista mainittakoon esimerkiksi bioetiikan pyrkimys pysytellä tarkoituksellisesti tietyssä mielessä henkisesti pinnalla, menemättä liian syvälle mihinkään tiettyihin eettisiin, moraalisiin ja yhteiskunnallisiin näkemyksiin. Tutkimuksessa argumentoidaan, että tällaisten bioetiikan piirteiden kokonaisvaltaisempi ymmärtäminen auttaa samalla hahmottamaan selvän haasteen näiden ominaisuuksien kattavammaksi hyväksymiseksi ja tukemiseksi. Samalla tässä haasteessa muotoutuu eräs mahdollinen tie bioetiikalle siirtyä pois sen alun ja nykyisten ajatusmallien parista ja kukoistaa paremmin tulevaisuudessa. Syvimmiltään tutkimuksessa puolustetaan näkemystä, jonka mukaan bioetiikka voidaan – ja se pitäisi – nähdä kulttuurillisena jättiläisenä, joka on tärkeä osa ainakin länsimaista kulttuuripiiriä. Toisin sanoen bioetiikka nähdään kulttuurillisena voimana, joka voi osaltaan auttaa poliittisia ja sosiaalisia instituutioita uudistumaan nykyisin vallitsevien yhteiskunnallisten tarpeiden mukaan. Tämän ohella tutkimuksessa argumentoidaan, että bioetiikka on kulttuurillisesti itseisarvoinen asia, jota ei tulisi arvioida ainoastaan sen hyötyjen kautta vaan pikemmin hyväksyä vallitsevana kulttuurin osana. Lisäksi tutkimuksessa pyritään auttamaan bioetiikkaa kehittymään tulevaisuudessa hahmottelemalla joitakin konkreettisempia ehdotuksia etenemiselle. Erityinen painoarvo asetetaan aidosti uuden ajatusjärjestelmän kehittämiselle tämän pyrkimyksen tukemiseksi. Tässä hengessä tutkimuksessa luodaan alustavasti "orgaanisen bioetiikan" käsite, jonka tarkoitus on auttaa paremmin käsitteellistämään ja omaksumaan bioetiikan luonnetta ja alan parhaita puolia. ; The field of bioethics was established in the United States during the sixties and early seventies. The field addresses the ethical challenges of life sciences--the science of living organisms, from plants to humans--and tries to incorporate various perspectives in doing this. It mostly came into being as a radical challenge to the medical profession and its age-old tradition of ethics, which were seen as exclusivist and elitist. A lot has changed since the early days. Today, bioethics is a broad and somewhat established field in its country of origin and in many places throughout the world. However, despite its past successes, bioethics now appears to be undergoing a middle age crisis in which people in the field, along with others, are asking perplexing questions about its meaning, essence, and even its reason for being. Bioethics has clearly arrived at some kind of turning point. As the dust has settled from the early days, many are asking whether bioethics was, after all, a welcome addition to prevailing intellectual vocabulary and what precise purpose it serves in academia and in society today. Much criticism has been raised: to some, bioethics has never been a real thing, at least in any positive sense. Rather, for them bioethics is only a nuisance that gets in life sciences' and their application's way, especially in health care. Others strongly disagree with this. And then there are other views. All in all, everyone seems to have her own conception of the way things are. However, what is certain is that the outcome of this debate will have a significant impact on determining the future of the field. The stakes are high. This study seeks to offer fresh answers to the ongoing debate about the nature of bioethics by exploring bioethics' past and current state from the perspective of intellectual and cultural history. Under this umbrella, a range of theories from political decay to political philosophy to social capital are applied to unearth the deeper nature of the field, especially its cultural essence. A central argument revolves around two identified core characteristics of bioethics: its aspirations to be intellectually open-ended and to be socially inclusive. This observation leads to further identification of the field's features such as the "deliberative shallowness of bioethics." The study argues that by appreciating these aspects of bioethics, a clear challenge to embrace and support them emerges. At the same time, this offers a potential way for bioethics to move forward from its early and present schemes and for it to flourish in the future. Eventually, the study argues that bioethics could, and should, be seen as a "cultural giant," an important part of at least Western culture--a cultural force that could help, for its part, to renew political and social institutions according to present needs. Besides this, bioethics is also argued to have an intrinsic cultural value, in other words, bioethics should not only be judged by its merits; rather, it should be accepted as a matter of fact of the current cultural landscape. Moreover, to assist bioethics to move forward, the study sketches a few more precise suggestions of how this could be done. Particular emphasis is placed on developing a genuinely new kind of body of thought to support this endeavor. To this end, preliminarily, the study coins a new term, "organic bioethics," to help in better conceptualizing and embracing the nature of the field and its best qualities.

Over recent years, there has been a growing academic interest in the history of psychological disciplines and mental health in the Soviet Union and eastern Europe. This article explores psychological sciences and social planning in post-Stalinist Hungary after 1956. The focus is on the psychology of work as a socially- and historically-situated discourse. The article demonstrates how psychologists started to promote their expertise to reform the practices of management and to "humanize" the conditions of work. They suggested practical remedies for everyday problems of worker motivation and social adjustment and introduced concepts from social psychology to improve the state of interpersonal relations at the workplace. The study argues that the workplace was a particular context in which a post-Stalinist reassessment of the government's ideology was acted out. To elaborate this more fully, both published texts and archival materials are analyzed in the framework of the governmentality thesis, as developed by Nikolas Rose. In this context, the concept of the "human factor" crystallized different but reconcilable interests between psychology experts and party politicians. ; peerReviewed

Väitöskirjassa tarkastellaan kansanmusiikin tallentamiseen ja keräämiseen liittyviä ideologioita ja arvovalintoja 1900-luvun alusta 1970-luvulle saakka. Tutkimuksen kohteena on kansanmusiikin tutkimuksen tärkeimmän sotienjälkeisen auktoriteetin, tutkijan ja tallentajan Erkki Ala-Könnin (1911–1996) toiminta. Keskeinen tutkimuskäsite ovat metodologinen nationalismi, kansallinen katse, jolla viitataan tapaan rakentaa käsitystä suomalaisesta kansanmusiikista. Tutkimuksessa analysoidaan, miten kansakunnan rakentaminen ja kansallinen katse ohjasivat keruutoimintaa, ja minkälaisia metodologisen nationalismin muotoja arkistokokoelmien keruuseen liittyi. Tutkimuksen näkökulma on oppihistoriallinen; tutkimuksessa tarkastellaan, miten kansanmusiikin keruutyö asettui osaksi musiikkitieteen ja kansanmusiikin tutkimuksen oppiaineiden painopisteitä. Erkki Ala-Könnin toiminta nivoutui näiden oppialojen kehittymiseen, ja Ala-Könnin tavalla määritellä kansanmusiikkia on ollut merkittäviä ja edelleen vaikuttavia seurauksia monin tavoin. Se on vaikuttanut muun muassa arkistokokoelmien sisältöihin, kansanmusiikin tutkimukseen, Yleisradion ohjelmapolitiikkaan ja kansanmusiikkitapahtumiin. Tutkimuksen aikarajaus, vuodet 1941–1974, kattaa Ala-Könnin uran hänen ensimmäisestä kansanmusiikin keruumatkastaan professorin arvonimen saamiseen saakka. Tutkittavalla ajanjaksolla kansanmusiikin tutkimus kuului niin sanottuihin kansallisiin tieteisiin, jotka käsittivät myös kotimaisten kielten ja suomen sukukielten, kotimaisen kirjallisuuden, kansatieteen ja folkloristiikan tutkimuksen. Nämä oppialat joutuivat ristipaineeseen sen suhteen, mitä käsitykset kansasta ja kansakunnasta pitivät sisällään ja mitä ne sulkivat ulkopuolelleen. Tutkimuksen aineisto koostuu haastatteluaineistoista ja Erkki Ala-Könnin keräämien äänitallenteiden sisällysluetteloista. Näitä tarkastellaan laadullisin ja tilastollisin menetelmin. Tutkimuksessa analysoidaan kansalliseen katseeseen liittyneitä ihanteita ja kansan käsitteen määrittelyjä toisen tasavallan Suomessa, jolla tarkoitetaan sotien jälkeistä aikaa. Toisen tasavallan Suomen osalta nojataan Pertti Alasuutarin (1996) jaotteluun: moraalitalouden vaiheeseen (sotien jälkeisestä ajasta 1960-luvun puoliväliin) ja suunnittelutalouden vaiheeseen (1960-luvun lopulta 1980-luvun alkupuolelle). Ensimmäisen tasavallan aikana 1917–1944 keruutyöstä vastasivat pääasiassa Ala-Könnin opettajat ja esikuvat, kaksi jälkimmäistä vaihetta ajoittuvat toisen tasavallan Suomeen, eli Ala- Könnin aktiivisen työuran ajalle. Perinteen keräämistä ja tallentamista leimasivat Suomessa 1800-luvulta aina sotien jälkeiseen aikaan asti ihanteet, joissa luku- ja kirjoitustaidoton kansa kuvattiin sivistyneistöön nähden alemmalle tasolle. Ala-Könni noudatti tätä näkemystä aina 1960- luvulle asti ja korosti kansanmusiikin esittäjien nuotinlukutaidottomuutta. Tutkijoiden ja tallentajien mielenkiinto kohdistui ensimmäisen tasavallan aikana itään, mutta sotien jälkeen Itä-Karjala jäi uusien rajojen taakse, ja Ala-Könni kohdensi keruu- työnsä 1940- ja 1950-luvuilla monien muiden perinnetieteiden kentällä toimineiden tutkijoiden tavoin varsinkin Etelä- ja Keski-Pohjanmaalle, talonpoikaiseen Suomeen. Kokoelmat rakensivat kansasta varsin yhtenäistä kuvaa, mutta todellisuudessa kansa ei kuitenkaan ollut 1940-luvun Suomessa niin eheää kuin kokoelmat antavat ymmärtää. Jo yksin sisällissotaa koskeva muistitieto jakoi kansaa kahteen eri leiriin. Ala-Könnin näkemykset muuttuivat ja talonpoikaisen idyllin ihanne alkoi murtua siinä vaiheessa, kun hän aloitti neuvottelut kokoelmiensa siirrosta osaksi Tampereen Yhteiskunnallista Korkeakoulua ennen 1960-luvun puoliväliä. Tähän vaikuttivat Yhteiskunnallisen Korkeakoulun ja sittemmin Tampereen yliopiston sisällä painottuneet sosiologiset virtaukset. Erityisesti nuoremman ikäpolven sosiologit painottivat ristiriitojen tunnistamista osana yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisua. Tämä oli selkeä sysäys, jonka myötä Ala-Könnin keruutyö laajeni kaupunkeihin ja huomioi myös sisällissodan molempien osapuolten tulkinnat. Kansanperinteen laitos perustettiin vuonna 1965, ja laitoksen johtajana Ala-Könni järjesteli useita kuntakeruita ympäri Suomen. Valtion kunnille myöntämä aluepoliittinen tuki mahdollisti keruumatkojen kustantamisen ja paikallismuseoiden perustamisen, mitä Ala-Könnin toiminta osaltaan edisti. Keruiden suosion rinnalla yhtenä 1960-luvun lopun uusista yhteiskunnal- lisista ja kulttuurisista liikkeistä nousi myös kansanmusiikkiliike, joka pyrki muun muassa vakiinnuttamaan kansanmusiikin tutkimuksen. Poliittisena tukipylväänä kansan- musiikkiliikkeelle oli Keskustapuolue, jonka ideologisista päämääristä alueellinen hajasijoittaminen ja maaseudun puolesta puhuminen sopivat myös kansanmusiikkiliikkeen päämääriin. Kun kansallinen katse määrittyi vielä ensimmäisen tasavallan aikana poliittisen oikeiston suunnasta, siirtyi se sodan jälkeen kohti poliittista keskustaa. Kansanmusiikkiliikkeen vahvistuessa Ala-Könni ryhtyi myös tukemaan uuden kansanmusiikin sovitus- ja sävellystyötä, mikä mursi aiempaa erontekoa kansan ja sivistyneistön välille. Tilanne ei kuitenkaan ollut edelleenkään joka suhteessa tasa-arvoinen, mikä arkistokokoelmissa näkyy erityisesti naisten, alkuperäisväestön ja vähemmistöjen asemaa tarkasteltaessa. Näitä ryhmiä koskevaa tallennettua aineistoa on vähän, eikä suhtautumista voi pitää nykymittapuilla kulttuurisensitiivisenä. Kansallisen katseen eri kehitysvaiheiden hahmottaminen auttaa Ala-Könnin keräämien aineistojen luonteen ymmärtämistä, niihin liittyvien valintojen tekemistä näkyväksi sekä metodologisen nationalismin osuutta suomalaisessa (kansan)musiikin- tutkimuksessa. Ala-Könnin tallentamia arkistonauhoitteita hyödynnetään aktiivisesti niin tieteellisessä kuin taiteellisessa tutkimuksessa yhä tänä päivänä. Arkistot tarjoavat tärkeää ja ainutkertaista lähdemateriaalia, mutta hankalampaa voi olla hahmottaa, mitä arkistoihin on tallennettu valikoiden tai jätetty tallentamatta. Tutkimuksessani pyrin tuomaan esiin myös näitä arkistojen hiljaisuuksia ja uusia tapoja tarkastella arkistokokoelmia, jotta hiljaisuudet pääsevät paremmin esiin. ; This doctoral dissertation explores the ideologies and guiding principles for the col- lection of traditional folk music in Finland from the beginning of the twentieth century until the 1970s. It focuses on the work of folk music scholar and collector Erkki Ala-Könni (1911–1996), who was a leading authority on Finnish folk music research. It takes its analytical stance from the concept of methodological nationalism, adopting a national gaze to scrutinise how the concept of Finnish folk music was con- structed. The analysis concentrates on how nation-building and a national gaze guided data collection practices and what characteristics of methodological nationalism were involved in the collection of archive materials in Finland. The study is situated within a framework of intellectual history: it examines how the collecting of traditional Finnish folk music was emphasised as a part of musicology and folk music research. Ala-Könni's work intertwined with the development of these disciplines and his conceptualizations about folk music have had a lasting im- pact. For example, they have affected archive collections, folk music research, the music policy of the Finnish Broadcasting Company and folk music events. This study addresses the period from 1941 to 1974, covering Ala-Könni's early career, from his first fieldwork until he received the title of professor. During this period, folk music research was a part of the so-called national disciplines, which also encompassed research on domestic and Finno-Ugric languages, Finnish literature, ethnology and folkloristics. These disciplines were soon in a state of cross-pressure in terms of what the concepts of folk and nation included and excluded. The sources used for this dissertation include interviews and lists of contents for audio recordings compiled by Ala-Könni, which are subjected to qualitative and statistical analyses, respectively. The analyses illuminate the changing ideological foundations of the national gaze and how the definitions of Finnish folk were set during the time that historian Pertti Alasuutari (1996) calls the second republic of Finland. Alasuutari further divides this period into the stage of moral economy (from the end of the Second World War until the mid-1960s) and the stage of planned economy (from the late 1960s until the early 1980s). During the period of the first republic (from 1917, when Finland gained independence, to 1944), the collection work was mainly carried out by Ala-Könni's teachers and mentors, while the two stages comprising the second republic of Finland coincided with his active professional career. From the 19th century until the end of the Second World War, ethnographic collection practices were characterised by ideals that portrayed the illiterate population as inferior compared to the intelligentsia. Ala-Könni followed this view by pointing out musical illiteracy of traditional folk music performers. During the first republic, ethnographers were mainly interested in East Finnish traditions. However, this emphasis shifted when Finnish Eastern Karelia was ceded to the Soviet Union after the Continuation War (1941–1944). Along with many other researchers, Ala- Könni redirected his fieldwork in the 1940s and 1950s to Western Finland, in particular the land-owning rural population of Southern and Central Ostrobothnia. These collection interests gave an image of an apparent coherent population. In reality, however, the population of Finland during the 1940s was not as homogenous as the collections might imply. For example, oral histories relaying the Finnish Civil War separate the population into two camps. The analysis shows that Ala-Könni's views changed over time and that the ideal of a rural idyll started to crumble in the early 1960s, when he began negotiations on transferring his collections to Tampere School of Social Sciences ( Tampereen Yhteiskunnallinen Korkeakoulu , soon thereafter renamed the University of Tampere). This change was driven by sociological trends favoured within the school. In particular, the younger generation of sociologists stressed that acknowledging conflicts should be part of the solution to social problems. This was a clear impetus for Ala- Könni to expand his fieldwork to urban areas and to take both parties of the Finnish Civil War into account. The Department of Folk Tradition was established in 1965, and as head of the department, Ala-Könni organised several fieldwork courses to municipalities all around Finland. Regional policy support, as granted to the municipalities by the State, allowed for the financing of these trips and the establishment of local museums, to which Ala-Könni's activities also contributed. As collecting folk tradition rose in popularity, new movements emerged in the late 1960s, including a folk music movement aimed at establishing the discipline of folk music re- search. A politically supportive structure for this was the Centre Party of Finland, whose objectives of promoting an ideology of regional decentralisation and rural advocacy were in line with the aims of the folk music movement. While the national gaze during the first republic of Finland was highly influenced by the political right, after the war, it was increasingly determined from the political centre. As the folk music movement gained momentum, Ala-Könni supported the work of musical composition and arrangement in contemporary folk music, which tore down the earlier division between the ordinary Finnish people and the intelligentsia. Circumstances, however, were still not equal, and the archive collections show this, especially in examining the status of women, indigenous people and minorities. The amount of the archive material related to these groups is relatively small and, from a contemporary point of view, the attitudes represented cannot be understood as culturally sensitive. Understanding the various stages of the Finnish national gaze is useful for com- prehending the nature of the materials Ala-Könni collected and the role of methodological nationalism in Finnish (folk) music research. The audio samples he recorded are still actively worked with to this day in both academic and artistic research. This dissertation also stresses the importance of studying not only what the archives contain but also how the materials in the collections were chosen and what was left out. Thus, these archival silences, as well as new ways to examine collections so that these silences can be better represented, are also highlighted in this study.

The conceptual history of politics in post-WWII (West-) Germany is connected to the history of academic political science. From the Bundestag plenary debates (beginning in September 1949) both the controversies on the political science itself and the contributors of both contemporary scholars and the 'classics' of the understanding of politics can be studied. The digitalisation of parliamentary debates opens up new chances for conceptual research in this regard. The article studies the conceptual commitments in the use of the discipline titles (Politikwissenschaft, Politische Wissenschaft, Politologie, Politikforschung, Politische Theorie, also political science) and actors (Politologe, Politikprofessor, Politstudent etc), and looks at who is mentioned in debates, for example, political scientists in early West Germany (Dolf Sternberger, Theodor Eschenburg, Wilhelm Hennis), and political theorists (Max Weber, Carl Schmitt, Hannah Arendt), Formulae from Weber's Politik als Beruf seem to be most frequently evoked in the Bundestag. ; peerReviewed

In this edited book, the authors seek answers to the question "What is the future of working life?" with research-based approaches. The state of working life and its changes and development are affected by many factors starting from global phenomena to workplace level events, actions and procedures. The book examines working life trends on multiple levels covering structural development paths, the role of labor policy, organizational practices and subjective experiences of individuals. Working life research produces valuable information which is beneficial both at workplace level and at the use of decision-makers who regulate working life matters. - Artikkelikokoelmassa etsitään vastausta kysymykseen "Mihin työelämä on menossa?" lujasti tutkimuksiin tukeutuen. Työelämän tilaan, muutoksiin ja kehittymiseen vaikuttavat monet tekijät lähtien globaaleista ilmiöistä työpaikkakohtaisiin tapahtumiin ja toimenpiteisiin. Kirja tarkastelee työelämän kehitysilmiöitä monitasoisesti kattaen niin muutoksen rakenteelliset kehityskulut, työvoimapolitiikan roolin, organisaatiokohtaiset käytännöt kuin yksilöiden kokemuksetkin. Kirjassa on vahvasti mukana hyödyntämisnäkökulma. Työelämän tutkimus tuottaa arvokasta tietoa niin työpaikoille kuin työelämäasioita käsitteleville päätöksentekijöille.

Abstract My thesis focuses on the incorporation of Hyperboreans, a mythical classical race, into the prevailing Gothic or Geatic narrative of national history in seventeenth and eighteenth century Swedish historiography. The beatific Hyperboreans were identified with ancient Swedes to emphasise that the Gothic ancestors of Sweden's rulers had not been mere mediaeval barbarians. The most extreme proponents of this Hyperborean research tradition claimed that a high culture had thrived in Sweden before classical antiquity. They asserted that traces of this highly-developed northern civilisation could be found in the Bible, classical writings and mediaeval historiography, as well as the domestic antiquities such as runestones and Old Norse writings. By close-reading published and unpublished writings of historians and antiquaries, I examined the overarching and shared distinctive features within this Hyperborean research tradition. This involved an analysis of the main content of this research tradition in its learned, mostly Western European historiographical setting. I focused especially on understanding the Hyperborean research tradition within the intellectual traditions of constructing fabulous pasts. The seventeenth century was a period of institutionalisation of historical and antiquarian research in Sweden and Europe. Hence, I also studied the role of specific politico-historical and institutional conditions in the emergence, development and decline of the Hyperborean research tradition. By combining these two approaches, I attempted to strike a balance between research on long-term intellectual traditions and short-term immediate situations in which the ideas about the Hyperboreans were developed and used. Ultimately my thesis illustrates that the Hyperborean research tradition was a fairly coherent tradition of research. It arose in the early seventeenth century as part of the political pursuits and problems of Swedish monarchs in the domestic front and the Baltics. The tradition dominated Swedish historiography during the period of Swedish absolutism (1690–1720), before gradually crumbling from 1730s onwards. The emergence, development and decline of the Hyperborean research tradition were all a result of complex historiographical and politico-institutional factors. ; Tiivistelmä Keskityn väitöskirjassani 1600- ja 1700-lukujen ruotsalaisen historiankirjoituksen ilmiöön, jossa antiikin kirjoitusten myyttiset hyperborealaiset sisällytettiin niin kutsuttuun goottilaiseen historianarratiiviin. Tämä varhaismodernissa Ruotsissa suosittu historianarratiivi perustui näkemykseen Raamatun Maagogista sotaisten goottien sekä ruotsalaisten kantaisänä. Eurooppalaiset humanistit kuvasivat kuitenkin gootit keskiaikaisina barbaareina, minkä vastapainoksi oppineet Ruotsissa esittivät kotimaiset gootit sivistyneinä ja hurskaina hyperborealaisina. Hyperborealaisen tutkimusperinteen keskeisin tutkimuskohde oli muinaisen Ruotsin kulttuuri, jonka väitettiin levinneen Upsalasta aina Välimerelle saakka jo ennen kreikkalais-roomalaista antiikkia. Tukeakseen väitteitään oppineet käyttivät lähteinään antiikin kirjoitusten ohella Raamattua ja keskiajan historiantutkimusta. 1600-luvun mittaan he hyödynsivät kasvavassa määrin myös pohjolan alueen muinaismuistoja, kuten muinaisnorjalaisia kirjoituksia ja riimukiviä. Tutkimukseni lähdeaineisto muodostuu hyperborealaiseen perinteeseen kuuluneiden oppineiden julkaistuista ja julkaisemattomista kirjoituksista. Tarkastelen tutkimusperinteen yhtenäisyyttä analysoimalla sen keskeisimpiä yhdistäviä ja erottavia käsityksiä. Analyysini kattaa myös sen opillisten, lähinnä historiantutkimuksellisten puitteiden määrittämisen. Pyrin erityisesti ymmärtämään hyperborealaista tutkimusperinnettä osana varhaismodernille ajalle tyypillisiä historianarratiiveja tarunomaisesta kansallisesta muinaisuudesta. Ruotsalainen historian- ja muinaistutkimus institutionaalistui 1700-luvulla. Täten tarkastelen työn pääasiallisen tutkimusongelman ohella, kuinka poliittiset ja institutionaalisetolosuhteet myötävaikuttivat hyperborealaisen tutkimusperinteen kehittymiseen, vakiintumiseen ja asteittaiseen murenemiseen. Osoitan tutkimuksessani, että hyperborealainen tutkimusperinne syntyi 1600-luvun alussa liittyen Ruotsin kuninkaiden poliittisiin pyrkimyksiin sekä kotirintamalla että Itämerellä. Sen valtakausi sijoittui aikavälille 1685–1720, jolloin Ruotsin itsevaltiaat kuninkaat hyödynsivät hyperborealaisiin liitettäviä teemoja propagandassaan. Tutkimusperinteen vaiheittainen mureneminen tapahtui 1700-luvun puolivälissä. Sen taustalla oli useita poliittisia, institutionaalisia ja opillisia tekijöitä.