Suchergebnisse

The Gnassingbé clan has ruled the country since 1967. The demand for political alternance, initiated by institutional and electoral reforms, constituted the major contentious issue between the government and the challengers of the Gnassingbé regime throughout the survey period. The legislative elections of 20 December 2018, boycotted by the major opposition parties, resulted in an easy victory of the ruling party. The first local elections since more than 30 years took finally place on 30 June 2019 and resulted in the victory of the ruling party. Shortly afterwards, in February 2020, the President won also the disputed presidential elections and even consolidated his power, assisted by the loyal army and security services. The outbreak of the Corona epidemic in Togo in April and the subsequent economic recession may have contributed to limit popular protest against the Gnassingbé regime. The human rights record of the government has improved but remains poor. Despite undeniable improvements to the framework and appearance of the regime's key institutions during the review period, democracy remains far from complete. However, the international community, notably Togo's African peers, the AU and ECOWAS, followed a 'laissez-faire' approach in the interests of regional stability and their national interests in dealing with Togo. Economic growth remained stable at about 5% per annum (before Corona). Public investment in infrastructure and increases in agricultural productivity, notably of export crops, had been the key drivers of economic growth. However, growth remains vulnerable to external shocks and the climate and has not been inclusive. Positive growth was overshadowed by increasing inter-personal and regional inequality as well as an increase in extreme poverty. Moreover, money-laundering, illegal money transfers and trafficking grew alarmingly. The business climate improved considerably nevertheless. ; Author's enhanced version ; RÉSUMÉ: Le clan Gnassingbé dirige le pays depuis 1967. La revendication d'alternance politique, initiée par des réformes institutionnelles et électorales, a constitué le principal litige entre le gouvernement et les challengers du régime Gnassingbé tout au long de la période d'enquête. Les élections législatives du 20 décembre 2018, boycottées par les principaux partis d'opposition, se sont soldées par une victoire facile du parti au pouvoir. Les premières élections locales depuis plus de 30 ans ont finalement eu lieu le 30 juin 2019 et ont abouti à la victoire du parti au pouvoir. Peu de temps après, en février 2020, le président a remporté également les élections présidentielles contestées. Par cela il a même consolidé son pouvoir, aidé par l'armée fidèle et les services de sécurité. Le déclenchement de l'épidémie de Corona au Togo en avril 2020 et la récession économique qui a suivi, ont peut-être contribué à limiter les protestations populaires contre le régime de Gnassingbé. Le bilan du gouvernement en matière de droits humains s'est amélioré, mais reste médiocre. Malgré des améliorations indéniables du cadre et de l'apparence des principales institutions du régime pendant la période à l'examen, la démocratie reste loin d'être achevée. Cependant, la communauté internationale, notamment les pairs africains du Togo, l'UA et la CEDEAO, ont suivi une approche de «laissez-faire» dans l'intérêt de la stabilité régionale et de leurs intérêts nationaux face au Togo. La croissance économique est restée stable à environ 5 % par an (avant Corona). Les investissements publics dans les infrastructures et les augmentations de la productivité agricole, notamment des cultures d'exportation, ont été les principaux moteurs de la croissance économique. Cependant, la croissance reste vulnérable aux chocs externes et au climat, et le développement n'a pas été inclusive. La croissance positive a été éclipsée par l'augmentation des inégalités interpersonnelles et régionales ainsi que par une augmentation de l'extrême pauvreté. En outre, le blanchiment d'argent, les transferts d'argent illégaux et le trafic ont augmenté de façon alarmante. Le climat des affaires s'est néanmoins considérablement amélioré. --- ZUSAMMENFASSUNG: Der Gnassingbé-Clan regiert das Land seit 1967. Die Forderung nach politischer Abwechslung, die durch institutionelle Reformen und Wahlreformen ausgelöst wurde, war das Hauptstreitpunkt zwischen der Regierung und den Herausforderern des Gnassingbé-Regimes während des gesamten Untersuchungszeitraums. Die von den großen Oppositionsparteien boykottierten Parlamentswahlen vom 20. Dezember 2018 führten zu einem leichten Sieg der Regierungspartei. Die ersten Kommunalwahlen seit mehr als 30 Jahren fanden schließlich am 30. Juni 2019 statt und führten zum Sieg der Regierungspartei. Kurz darauf, im Februar 2020, gewann der Präsident auch die umstrittenen Präsidentschaftswahlen. Somit festigte er sogar seine Macht, unterstützt von der loyalen Armee und den Sicherheitsdiensten. Der Ausbruch der Corona-Epidemie in Togo im April und die anschließende wirtschaftliche Rezession haben möglicherweise dazu beigetragen, den Protest der Bevölkerung gegen das Gnassingbé-Regime zu begrenzen. Die Menschenrechtsbilanz der Regierung hat sich verbessert, ist aber weiterhin schlecht. Trotz unbestreitbarer Verbesserungen des Rahmens und des Erscheinungsbilds der wichtigsten Institutionen des Regimes im Berichtszeitraum bleibt die Demokratie bei weitem nicht umfassend. Die internationale Gemeinschaft, insbesondere die afrikanischen Kollegen Faure Gnassingbés in der AU und ECOWAS, verfolgten jedoch im Interesse der regionalen Stabilität und in ihren nationalen Interessen im Umgang mit Togo einen "Laissez-Faire"-Ansatz. Das Wirtschaftswachstum blieb stabil bei etwa 5% pro Jahr (vor Corona). Öffentliche Investitionen in die Infrastruktur und die Steigerung der landwirtschaftlichen Produktivität, insbesondere in Exportkulturen, waren die Haupttreiber des Wirtschaftswachstums. Das Wachstum bleibt jedoch anfällig für externe Schocks und das Klima und war nicht inklusiv. Das positive Wachstum wurde durch die zunehmende zwischenmenschliche und regionale Ungleichheit sowie die Zunahme der extremen Armut überschattet. Darüber hinaus nahmen Geldwäsche, illegale Geldtransfers und Menschenhandel alarmierend zu. Das Geschäftsklima hat sich dennoch erheblich verbessert.

[112] p. ; In verse. ; Signatures: [par.]-2[par.]⁴ A-M⁴. ; Reproduction of the original in the Henry E. Huntington Library and Art Gallery.

[16], 100 p. ; Identification of printer from STC. ; The first leaf is blank. ; Reproduction of the original in the Henry E. Huntington Library and Art Gallery.

La educación como cualquier otro servicio de carácter público, es un derecho que el Estado otorga a través de sus instituciones, regulado por un Marco Jurídico, constituido por normas de observancia obligatoria, para gobernantes como para gobernados, por lo que, su cumplimiento se traduce a partir de las disposiciones emitidas por la autoridad competente, en cuyo discurso se encuentran dos premisas indisolubles: el filosófico y el político, en el primero de éstos, se plasma el deber-ser construido a partir de las aspiraciones del sentido humano por alcanzar una vida digna, donde el respeto, la tolerancia, la bondad y la honestidad, figuran como el estandarte ético, con el que ha de educarse a la ciudadanía y con el que habrá de formarse cada uno de los individuos, mientras que el aspecto político suscribe al consenso de las mayorías, como el fundamento de la legitimidad para instituir los principios legales, que habrán de traducirse en ordenamientos para mantener el orden y los procedimientos, para el cabal cumplimiento de las necesidades públicas. En este sentido, corresponde al Artículo 3° Constitucional, ser la norma suprema a través de la cual, se ha de normar para operar los servicios educativos en todos sus tipos y modalidades, en cuya conformación histórica, nos revela la inseparable presencia filosófica y política en su discurso, como un prototipo ideológico del Estado de Derecho, sin embargo, no es la norma su cuestión absoluta, sino su grado de cumplimiento, dado los alcances de su operación, por ello, en este artículo se presenta de manera general, el proceso de evolución y cambio que ha sufrido, durante su desarrollo. Después de su revisión Bibliográfica y Hemerográfica, se describe la trayectoria del Artículo 3° Constitucional, así como su despliegue operativo a partir de lo que regula la Secretaría de Educación Pública, como órgano de la Administración Pública Federal. Palabras-clave: Artículo Tercero Constitucional, Ley Orgánica de la Administración Pública Federal, Ley de Planeación. ; : Education, like any other public service, is a right that the State grants through its institutions, regulated by a Legal Framework, made up of mandatory rules, for governors as well as for the governed, therefore, its compliance translates into based on the provisions issued by the competent authority, in whose discourse there are two indissoluble premises: the philosophical and the political, in the first of these, the must-be constructed from the aspirations of the human sense to achieve a A dignified life, where respect, tolerance, goodness and honesty appear as the ethical standard, with which citizens must be educated and with which each individual must be formed, while the political aspect subscribes to the consensus of the majorities, as the basis of the legitimacy to institute legal principles, which will have to be translated into regulations to maintain order and procedures. measures, for the full fulfillment of public needs. In this sense, it corresponds to Article 3 of the Constitution, to be the supreme norm through which, it is necessary to regulate to operate educational services in all its types and modalities, in whose historical conformation, reveals the inseparable philosophical and political presence In his discourse, as an ideological prototype of the Rule of Law, however, its absolute question is not the norm, but its degree of compliance, given the scope of its operation, therefore, this article presents in a general way, the process of evolution and change that it has undergone during its development. Key-Word: Third Constitutional Article, Organic Law of the Federal Public Administration, Planning Law.

Palestiinalaispakolaiset ovat eläneet pakolaisleireillä jo seitsemän vuosikymmentä. Heidän pakolaisuutensa juontuu vuodesta 1948, jolloin Israelin valtion perustamisen yhteydessä enemmistö alueen palestiinalaisesta väestöstä joutui pakenemaan kotiseuduiltaan. Vuosikymmenten aikana pakolaisleirit ovat tulleet osaksi Lähi-idän maisemaa, ja niillä on kasvanut ja elänyt jo useita palestiinalaissukupolvia. Leirien pitkästä historiasta huolimatta niitä on kuitenkin pidetty väliaikaisina; määritelmällisesti leiri on aina olemassa vain rajatun ajanjakson ja palestiinalaisten kansallisissa narratiiveissa, jotka painottavat paluuta Palestiinaan, niitä ei ole ajateltu pysyvinä asuinpaikkoina. Käytännössä leirit kuitenkin muodostavat olosuhteet, joissa palestiinalaispakolaiset elävät arkeaan ja rakentavat tulevaisuuttaan. Pitkän historiansa, ainutlaatuisen institutionaalisen viitekehyksen sekä palestiinalaisten poliittiseen kamppailuun linkittyvien merkitysten takia leirit luovat omanlaisensa puitteet niillä asuvien pakolaisten elämälle. Tässä tutkimuksessa en silti tarkastele vain leirejä itsessään vaan lähestyn niiden kautta sitä, miten niillä asuvat palestiinalaiset neuvottelevat tulevaisuudentoiveitaan. Tämä etnografiaan pohjaava tutkimus on toteutettu Libanonissa, Jordaniassa ja Länsirannalla usealla eri pakolaisleirillä. Valitsin monikenttäisen lähestymistavan sillä lähtöoletuksella, että pakolaisuuden konteksti vaikuttaa merkittävästi siihen, miten tulevaisuuksia kuvitellaan. Palestiinalaispakolaisten asemamassa onkin merkittäviä eroja näillä kolmella alueella: Libanonissa he elävät ilman kansalaisuutta ja sen tuomia oikeuksia, Jordaniassa enemmistö pakolaisista on samanaikaisesti sekä maan kansalaisia että pakolaisia ja Länsirannalla palestiinalaispakolaiset joutuvat muiden länsirantalaisten tavoin kohtaamaan Israelin väkivaltaisen miehityspolitiikan. Näiden kontekstuaalisten erojen ja niiden vaikutusten ymmärtäminen on ollut tutkimuksen keskiössä. Tutkimuksen lähtöoletuksena on lisäksi ontologisen hermeneutiikan mukaisesti se, että tulevaisuuden tarkastelu ei ole mahdollista ilman, että ymmärtää menneen, nykyisyyden ja näiden välisen suhteen. Tästä syystä käyn läpi eri kentillä asuvien palestiinalaisten historiaa ja etenen leirien nykyolosuhteiden tarkasteluun. Nämä ajallisuudet luovat pohjan pakolaisten tulevaisuudentoiveiden ymmärtämiselle. Palestiinalaispakolaisten historia on täynnä väkivaltaa, pakenemista ja jatkuvaa epävarmuutta, ja pakolaisleirit ovat tilana tiivistäneet pakolaisuuteen liittyvät vaikeudet niin historiallisesti kuin nykyäänkin. Materiaaliset olosuhteet, ahtaus, suhde ympäröivään paikkaan ja yhteisöön sekä leirin identiteetilliset ja poliittiset konnotaatiot ovat kaikki vaikuttaneet siihen, miten tähän tutkimukseen osallistuneet palestiinalaispakolaiset kokivat elinolosuhteensa. Leirien ei koettu pystyvän tarjoamaan toivottua elintasoa, mutta samanaikaisesti ne muodostivat merkityksellisen yhteisön, johon liitettiin useita positiivisia ominaisuuksia. Leirit muodostivat myös osan pakolaisten poliittista identiteettiä: ne muistuttivat niillä asuvien pakolaisuudesta ja muodostivat linkin Palestiinaan ja siten ylläpitivät vaatimusta paluuoikeudesta. Kuitenkin, näistä positiivisista puolista huolimatta, elettyinä tiloina leirit eivät pystyneet luomaan toivottuja puitteita arjelle. Tässä tutkimuksessa painottuu myös se, että Libanonissa, Jordaniassa ja Länsirannalla tarjolla olleet mahdollisuudet eivät useinkaan riittäneet toivotun tulevaisuuden saavuttamiseen. Maastamuutto olikin monelle tapa kuvitella parempaa tulevaisuutta niin itselle kuin perheelle, erityisesti Libanonissa ja Länsirannalla. Parempaa tulevaisuutta neuvoteltiin useita eri reittejä, ja tässä tutkimuksessa keskityn erityisesti koulutuksen, työn ja naimisiinmenon tarjoamiin mahdollisuuksiin. Vaikka myös kansalliset tulevaisuudet, Palestiina ja paluuoikeuden toteutuminen nousivat esiin näissä neuvotteluissa, ilmenivät ne kuitenkin abstraktimmalla tasolla ja eri aikajanalla, kuin tulevaisuudet, joilla haettiin parempia mahdollisuuksia saavuttaa henkilökohtaiset elämäntavoitteet ja helpotusta arjessa kohdattuihin vaikeuksiin. Palestiinalaispakolaisten tulevaisuuskäsitysten erityisyys on juuri henkilökohtaisen ja kansallisen tulevaisuuden välille muodostuvassa ristivedossa. Kansallisen narratiivin mukaan pakolaisten (erityisesti leireillä asuvien) oletetaan sisukkaasti odottavan paluuta, kestävän pakolaisuuden haasteet ja taistelevan kansallisten tavoitteiden puolesta. Samanaikaisesti pakolaiset kuitenkin pyrkivät parantamaan arkeaan, elinolosuhteitaan ja mahdollisuuksiaan tarjolla olevin keinoin. Etnografiassani painottui erityisesti tämä henkilökohtainen puoli ja se, että kansallisten tavoitteiden saavuttamisen ei koettu pystyvän tarjoamaan parannusta pakolaisuuden historian muovaamiin nykyolosuhteisiin riittävän nopealla aikataululla. Väitänkin, että henkilökohtaisten tulevaisuuksien ensisijaisuus heijastaa leireillä asuvien palestiinalaisten kohtaamia vaikeuksia: heidän asemansa ja tulevaisuutensa ei ole tarpeeksi turvattu, jotta he voisivat odottaa ja keskittyä kansallisten tavoitteiden ajamiseen. Sen sijaan palestiinalaispakolaiset ovat pakotettuja tarttumaan tällä hetkellä tarjolla oleviin vaihtoehtoihin ja pyrkimään niihin suuntiin, joissa mahdollisuudet parempaan elämään ovat tarjolla. ; Palestinian refugee camps have been housing Palestinians for seven decades. They were formed after 1948, when in the process of establishing Israel as a Jewish state the majority of Palestinians living in Mandatory Palestine were dispossessed. Over these decades, the camps have become a durable part of the Middle Eastern landscape, and several generations of refugees have already been born, and are living, in them. Despite the fact that Palestinian camps have also been framed as temporary, not only by definition but also in the national narratives stressing the right to return to Palestine, in practice the camps have become sites where lives are lived and futures built. Due to their long history, unique institutional framework, and strong connotation as centers of Palestinian political struggle, Palestinian refugee camps have their own specificities that affect how they frame the life of their dwellers. Yet, this dissertation is not an ethnography of the camps per se; the aim is rather to look through them in order to explore the manifold futures that are negotiated by the Palestinian refugees dwelling in them, and especially by those just reaching adulthood. This ethnographic study has been conducted in several refugee camps in Jordan, Lebanon, and the West Bank. A multi-sited approach was adopted with the presumption that the context of refugeeness affects the ways in which futures are imagined. Palestinian refugees have been positioned differently in these places: as stateless and excluded in Lebanon, as refugee-citizens in Jordan, and as being among their own people yet enduring the difficulties of the oppressive Israeli occupation in the West Bank. Understanding these contextual specificities in the different host sovereigns has hence been central to the aims of this work. In this dissertation I argue, in line with ontological hermeneutics, that it is not possible to explore the future without first addressing the differing pasts and present conditions of the refugees. Therefore, to understand these differing experiences of Palestinian refugees living under the three host sovereigns, I start by looking at the histories that form the present realities through which Palestinians look to, have hopes for, and plan for their futures. The histories of Palestinian refugeeness have witnessed violence, multiple displacements, and enduring uncertainty. In all the fields that were included in this research it was the camp that embodied the difficulties of being a refugee. The material living conditions, crowdedness, camp community, and relations with the surrounding area and society, as well as the identificational and political connotations, have all affected how the camps have been experienced as places of dwelling by my interlocutors. In many ways they were considered inadequate in terms of providing the hoped-for standards of living, yet simultaneously they formed a significant community that was viewed from a positive perspective, though more so in the West Bank and Jordan than in Lebanon. Nevertheless, while the camps functioned as a marker of Palestinian refugeeness, and were even equated with Palestine and the right of return, as everyday spatialities they left much to be desired. Similarly, this research shows that the possibilities available to the refugees under the host sovereigns were not usually enough for my interlocutors to achieve their aspirations. Hence many – especially in Lebanon and the West Bank, though for different reasons – have come to consider that emigration could fulfil their hopes and provide better conditions for them and their families. Better futures were negotiated via different routes – education, employment, and marriage being the ones explored here. While both return and the national future of Palestine also emerged in these negotiations, they were situated in a different, more abstract timeframe, not one that could provide better possibilities or enhancements in the deprived conditions faced in everyday life. The specificity of Palestinian refugees' negotiations on the future nevertheless emerges from this discrepancy between the national and the personal. On the level of national discourse, Palestinian refugees (especially those living in camps) are people steadfastly waiting for the return, enduring life in the camp and fighting for the national cause. However, on the level of the everyday, they are – as is anyone – aiming to improve their situation with the means available and, as became evident in my ethnography, in the present situation and in light of past experiences those means direct their attention somewhere other than to the political objectives they hold as Palestinian refugees. This, I claim, reflects the difficulties that Palestinian refugees living in the camps face: they are not in a secure enough position to have the luxury of "waiting out" or to concentrate on the political in its national manifestation. Rather, they are forced to negotiate the options at hand, to reach out in those directions where possibilities are available.