The allocation of political advertising in social media is rising in Western campaigns. Yet audiences, unlike those of television advertising, are no longer isolated and passive consumers of linear discourses from politicians; users can now interact, share, and merge political advertising with other messages. Literature has dealt with the effects of such affordances separately, yet not in an integrative, holistic way that makes it possible to observe how they interact with each other. Hence, this article explores qualitatively how users experience, engage with, and make sense of political advertising in social media, and how its affordances mediate the attitudes, responses, and meanings users bring to political advertising and its sponsors. Under the lenses of the theory of social media logic, which points out the properties of social media - popularity, programmability, datafication, and connectivity - that structure users' experiences, we conducted six focus group sessions with Mexican users (n = 34) during the 2021 federal campaigns. Findings show the fuzziness of digital advertising for users, which blurs with other formats like infographics or memes, the crucial role of individual linkages for advertising attention and attitude formation, a mismatch between the platform's political feed and citizens' information needs, and the tactics users perform to tame or avoid political content, disengaging them from campaigns.
Euroopan unioni ja sen jäsenvaltiot ovat tuoneet viime vuosina toistuvasti esiin, että eurooppalainen tiedepolitiikka on yhteydessä taloudelliseen kasvuun. Eurooppalaisten kansallisvaltioiden intressissä onkin nykyään noudattaa sellaisia tiedepoliittisia malleja ja käytäntöjä, jotka edesauttavat niiden taloudellista kasvua ja kukoistusta. Tässä kehityksessä erityisen kiinnostavaa on, että valtiot ympäri Eurooppaa ovat omaksuneet keskenään samankaltaisia tiedepoliittisia ajatusmalleja, käytäntöjä ja politiikkoja, vaikka niiden taloudelliset tilanteet ja rakenteet ovat erilaisia. Kyseessä on maailmanlaajuinen trendi. Tiede ja tieto ovat lukuisten Euroopan unionin strategioiden ytimessä ja niillä nähdään olevat erityinen rooli eurooppalaisen menestyksen ja kilpailukyvyn kehityksessä. Euroopan unioni yhtyy siis globaaleihin tiedepoliittisiin diskursseihin ja siirtyy muualla aiemmin käyttöönotettuihin malleihin, vaikka EU on omanlaisensa verrattuna muihin maanosiin ja poliittisiin liittoutumiin. Eurooppalaista tiedepolitiikkaa koskeva usein rationaalisiin selitysmalleihin pohjautuva tutkimus ei pysty täysin selittämään tätä ilmiötä. Ensinnä funktionaaliset selitysmallit eivät kykene selittämään yhdenmukaista ja samanaikaista eurooppalaista poliittisten diskurssien ja valintojen kehitystä. Taloudelliselta rakenteeltaan ja kooltaan erilaiset yhteiskunnat kohtaavat erilaisia haasteita. Jos poliittiset valinnat vastaisivat yhteiskuntien yksilöllisiä tarpeita, olisi todennäköistä, että ratkaisut, mieltymykset ja toimenpiteet eroaisivat toisistaan. Toisaalta rationaaliset selitysmallit, jotka lähtevät siitä oletuksesta, että valtiot tekevät laskelmoituja valintoja kansallisten intressiensä pohjalta, eivät perustu todellisuuteen. Jos perustuisivat, kansalliset toimijat noudattaisivat työssään niitä päätöksiä, joita heidän päätöksentekijänsä ovat kansallisten intressien pohjalta tehneet. Käytännössä kuitenkin yksi merkittävimmistä eurooppalaisen tiedepolitiikan tavoitteista eli tutkimusrahoituksen yhdentyminen, jota Euroopan jäsenvaltioiden valtionpäämiehet ovat ajaneet yhdessä 2000-luvun alusta asti, ei ole toteutunut. Kansalliset tutkimuksen rahoittajat eivät siis ole toteuttaneet niitä tavoitteita, jotka heidän omat päätöksentekijänsä ovat eurooppalaisella tasolla asettaneet. Näin ollen näkemys huolellisen laskelmoinnin pohjalta tehdystä kansallisiin intresseihin perustuvasta suoraviivaisesti täytäntöönpanoon etenevästä päätöksenteosta voidaan kyseenalaistaa. Rationalistinen selitysmalli ennustaa, että kokemus aiemmista toimenpiteistä ohjaa päätöksiä tulevaisuudessa. Kun yhteiseurooppalainen tutkimusrahoitus on jäänyt vähäiseksi, myös sen mukanaan tuoma ennakoitu taloudellinen hyöty on jäänyt toteutumatta. Tästä huolimatta Euroopan jäsenvaltioiden halukkuus ottaa osaa tiedepoliittisiin yhteistyömuotoihin ei ole vähentynyt. Tämä havainto osoittaa, että rationaalinen, materiaalisiin ja taloudellisiin hyötyihin keskittyvä laskelmointi ei täysin selitä kansallisten osapuolten halukkuutta osallistua eurooppalaiseen tutkimusrahoitusyhteistyöhön. Koska tiedepoliittinen yhteistyö perustuu vapaaehtoisuuteen, eikä Euroopan unionilla ole välineitä pakottaa jäsenvaltioitaan toimimaan yhdenmukaisin tavoin, ei ilmiötä voida selittää pakolla. Tarvitaan siis uudenlaisia tapoja ymmärtää, miksi jäsenvaltiot käyttävät politiikoissaan yhdenmukaisia tiedepoliittisia diskursseja, ja miksi kansalliset toimijat ottavat niin innokkaasti osaa eurooppalaiseen tutkimusrahoitusyhteistyöhön sen epäonnistumisista huolimatta. Tässä väitöskirjassa näihin mysteereihin esitetään kulttuurisosiologiseen näkökulmaan pohjautuva selitys. Kansallisvaltiot, kansalliset poliittiset toimijat ja tutkimusrahoituksen toimihenkilöt nähdään kulttuurisia käsikirjoituksia noudattavina toimijoina, jotka sulautuvat sekä heitä ympäröiviin että heidät rakentaviin sosiaalisiin rakenteisiin. Tämä ymmärrys, josta osa on globaalisti jaettua maailmankulttuuria, sekä rajoittaa että mahdollistaa heidän toimintansa. Se tarjoaa heille joukon tärkeitä institutionaalisia sääntöjä, käsikirjoituksia ja periaatteita, joita heidän tulee noudattaa saavuttaakseen ja säilyttääkseen oma yhteiskunnallinen asemansa. Käsikirjoitusten olemassaolo auttaa selittämään, miksi poliittiset mallit, ideat ja diskurssit leviävät tuottaen ylikansallista yhdenmukaisuutta, kun rationaaliset selitysmallit eivät siihen kykene. Sosiaalisesti jaettujen käyttäytymismallien ja käsikirjoitusten esiintuominen on tyypillistä erityisesti maailmanyhteiskunnantutkijoille ja sosiologiseen institutionalismiin perustuvalle tutkimukselle. Tämäkin tutkimus pohjautuu näihin perinteisiin, mutta esittää niihin täsmennyksen tuottamalla entistä tarkempaa tietoa siitä, miten paikalliset toimijat motivoivat toimintansa itselleen ja muille. Tutkimus vastaa kysymykseen analysoimalla, miten kansalliset toimitsijat identifioivat itsensä ja miten heidän tekemänsä identiteettityö tarjoaa tarkemman selityksen prosessille, joka maailmanyhteiskunnantutkimuksen makroperspektiivistä näyttää mukautumiselta. Tutkimuksen tuottamien tulosten valossa tarkoituksettomalta näyttäytyvä mukautuminen eli konformismi onkin itse asiassa identiteettikategorioihin yhteydessä olevaa päämäärätietoista, intresseihin perustuvaa toimintaa. Samalla tutkimuksessa osoitetaan, miten paikallisten toimijoiden identiteettityö mahdollistaa globalisaation, ideoiden ylikansallisen leviämisen ja paikallisten politiikkojen harmonisaation. Tutkimuksessa käsitellään glokalisaation teemaa tähdentäen sitä, miten globaali ja lokaali kietoutuvat toisiinsa. Tutkimuksessa etsitään vastauksia kolmeen kysymykseen: 1) miksi globaali politiikan kieli tulee kotoutetuksi, omaksutuksi ja kehitetyksi paikallisella tasolla, ja mikä on identiteettityön rooli tässä prosessissa, 2) mikä on identiteettityön rooli kansallisten toimijoiden eurooppalaisessa tiedepoliittisessa yhteistyössä ja etenkin sen toteuttamisessa, ja 3) kuinka identiteettityö muokkaa globaaleja politiikan virtauksia ja johtaa siihen, etteivät päätökset johda aina vastaaviin toimenpiteisiin (ns. irtikytkeminen, "decoupling"). Näiden kysymysten empiirinen tutkimus alkaa tietotalousdiskurssin ja tietoyhteiskuntakäsitteen paikallisen käytön analyysilla. Analyysin avulla havainnollistetaan, miten näitä globaaleja ja eurooppalaista tiedepolitiikkaa 1990-luvun puolivälistä hallinneita ajatusmalleja käytetään rakentamaan oikeanlaista yhteiskunnallista toimijuutta Suomessa. Toiseksi tutkimuksessa tuotetaan analyyttinen luokittelu identiteettikategorioista, joita tutkimusrahoittajien edustajat käyttävät työskennellessään ERA-NET:eissa (ERA-NET on EU:n ERA-politiikkaan liittyvä tutkimusrahoittajien yhteistyö- ja rahoitusmuoto). Samalla tutkimuksessa analysoidaan kyseisiin identiteettiluokkiin liittyvät intressit ja esitetään, keitä nämä toimijat edustavat ja mitkä ovat heidän motivaationsa ottaa osaa eurooppalaiseen tiedepoliittiseen yhteistyöhön. Näiden kahden empiirisen analyysin avulla vastataan lopulta kysymykseen, miten on mahdollista, että ERA-NET-yhteistyö jatkuu, vaikka se ei ole saavuttanut eurooppalaisia tavoitteitaan. Kolmanneksi työssä käsitellään empiirisesti sitä, miten identiteettityö näkyy tutkimusrahoituksen ammattilaisten kuvauksissa omasta työstään ja miten se vaikuttaa yhteiseurooppalaisten tutkimusrahoituskäytäntöjen muotoutumiseen ERA-NET:eissa. Tutkimuksessa käytetyt laadulliset tutkimusmenetelmät pohjautuvat erityisesti diskursiiviseen institutionalismiin ja sosiaaliseen identiteettiteoriaan. Diskursiivisen institutionalismin näkökulmasta tutkitaan kansallisten toimijoiden motiiveja käyttää maailmanlaajuisesti leviäviä ideoita, diskursseja ja muoti-ilmauksia. Lisäksi tarkastellaan, miten kansalliset toimijat hyötyvät heitä rakentavien, heidän toimintansa mahdollistavien ja sitä ohjaavien sosiaalisten ja institutionaalisten käsikirjoitusten käyttämisestä. Työssä tutkitaan sekä diskurssien sisältöä että niihin liittyvää interaktiivista toimintaa. Näin ollen tuodaan esiin institutionaalisen toiminnan kaksi eri puolta: tavat, joilla toimijat uudelleentuottavat ja ylläpitävät instituutioita hyödyntäen "taka-alan käsitteellisiä kykyjään" sekä tavat, joilla he kykenevät muuttamaan näitä instituutioita käyttämällä "etualan institutionaalisia kykyjään". Samalla avataan mahdollisuus tutkia globalisaation toimijatasoa, etenkin paikallisen ja maailmanlaajuisen vuorovaikutuksen prosessia, joka muokkaa globalisaatiota sen edetessä. Sosiaalisen identiteettiteorian pohjalta keskitytään puolestaan toimijoiden sosiaalisiin identiteettikategorioihin: keitä toimijat ovat ja mikä on heille järkeenkäypää eri tilanteissa. Kategoriat informoivat toimijoita käytettävissä olevista diskursseista ja siitä, miten ne rajaavat heidän toimintamahdollisuuksiaan. Lisäksi kategoriat tuovat mukanaan käsityksen jaetusta minuudesta, minkä vuoksi niihin viitataan muodossa "me" sen sijaan, että puhuttaisiin "minästä". Identiteettien muodostamista tutkimusrahoittajien edustajien työssä tutkitaan lingvistisen analyysin keinoin, etenkin kiinnittämällä huomiota siihen, miten he käyttävät puheessaan persoonapronomineja. Luokat "me" ja "he" tuovat esiin, miten he rakentavat itsensä ja identiteettinsä suhteessa ympäröivään sosiaaliseen rakenteeseen: mitä identiteetit ovat, mitä eurooppalaiseen tutkimusrahoitusyhteistyöhön liittyviä intressejä niihin sisältyy ja missä kontekstissa identiteettejä käytetään ja vaihdetaan. Lisäksi työssä tutkitaan retorisen, narratiivisen ja diskurssianalyysin keinoin, mitä toimijat tekevät käyttäessään ja rakentaessaan tiettyjä identiteettejä tietyissä konteksteissa. Menetelmiä käytetään siis analysoitaessa ERA-NET-toimijoiden puhetta, mutta erityisen keskeisessä asemassa ne ovat analysoitaessa politiikkadokumentteja. Esimerkiksi julkishallinnossa käytetyn tietotalousdiskurssin paikantamiseksi käytetään hyväksi sen erityispiirteitä kuten siihen sisältyviä käsitteitä. Kun diskurssi on paikannettu, käytetään narratiivisen ja retorisen analyysin keinoja sen tutkimiseksi, miten ja mitä varten diskurssia käytetään. Tutkimuksen aineisto koostuu politiikkadokumenteista ja haastatteluista. Dokumenttiaineisto koostuu kolmesta osiosta: 1) tietotaloutta sekä tieto- ja informaatioyhteiskuntaa käsittelevistä Euroopan unionin, OECD:n, G8:n ja Suomen valtionhallinnon julkisista asiakirjoista ajanjaksolla 1995–2005, 2) suomalaisten ministeriöiden vuosien 2006 ja 2010 tulevaisuuskatsauksista, joissa ministeriöt esittävät toimialansa keskeisimmät lyhyen ja keskipitkän aikavälin haasteet ja toimintavaihtoehdot, ja 3) kolmen ERA-NET:in sisäisestä dokumentoinnista koskien niiden yhteiseurooppalaisia rahoitushakuja 2000-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Toinen aineiston osa koostuu eri maiden ja eri ERA-NET:tien edustajien haastatteluista. Haastateltavat henkilöt edustavat tutkimusohjelmien omistajia – tyypillisesti ministeriöitä tai alueellisia viranomaisia, jotka avaavat tutkimusohjelmia – sekä tutkimusohjelmien hallinnoijia kuten tutkimusneuvostoja ja muita tutkimusta rahoittavia virastoja. Tutkimukseen haastateltiin vuosina 2009– 2012 kahtakymmentä ERA-NET-edustajaa kahdeksasta maasta, yhdestätoista organisaatiosta ja kymmenestä ERA-NET:istä. Haastattelut rakentuivat temaattisesti ERA-NET:tejä, niissä työskentelyä sekä eurooppalaista ja kansainvälistä tutkimusrahoitusjärjestelmää koskevien kysymysten ympärille. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että paikalliset toimijat käyttävät ja muokkaavat maailmanlaajuista, globaalia politiikan kieltä, koska se tarjoaa hyödyllisiä välineitä toimijan omaan identiteettityöhön. Esimerkiksi käsite "tietoyhteiskunta", joka on osa tietotalousdiskurssia, tarjoaa suomalaisille ministeriöille sosiaalisesti vakuuttavan mutta joustavan työkalun, jolla ne kykenevät uudistamaan omaa poliittista ja yhteiskunnallista asemaansa Suomessa. Käsitteen ylikansallinen tunnettuus tuo sille sosiaalista vakuuttavuutta, jolloin siitä muodostuu resurssi, jota ministeriöt pystyvät käyttämään hyväkseen rakentaessaan ja kommunikoidessaan omaa kansallista ja yhteiskunnallista tärkeyttään. Lisäksi tutkimus osoittaa, että tutkimusrahoitusorganisaatiot käyttävät eurooppalaista tiedepoliittista yhteistyötä välineenä oman identiteettinsä rakennusprosessissa. Tutkimuksen mukaan identiteettityö selittää myös osaltaan, miksi ERA-NET-yhteistyö voi jatkua, vaikka se ei ole saavuttanut tiettyjä materiaalisia päätavoitteitaan. Nykytoimijoiden tulee kyetä esittämään itsensä rationaalisina, kehittyneinä ja kansainvälisinä pelaajina ja ERA-NET:it ovat hyödyllisiä keinoja tämän tavoitteen toteuttamisessa. Osallistuminen trendikkäimpiin, vakuuttavimpiin ja poliittisesti tuettuihin kansainvälisen yhteistyön muotoihin on merkki siitä, että toimija on kansainvälinen ja rationaalinen. Osallistuminen on näin ollen itsessään sosiaalisesti palkitsevaa. Tutkimuksessa osoitetaan, että toimijoiden jatkuva identiteettityö muokkaa politiikkatoimenpiteiden leviämistä niin, että se tuottaa paikallista harmonisaatiota täydellisen yhdenmukaistumisen sijaan. Identiteettityö siis muokkaa prosessia, jolla maailmanlaajuiset ideat saavat paikallisen muotonsa ja ohjaa muutosta kohti glokalisaatiota. Identiteettityö ja useiden identiteettikategorioiden samanaikainen käyttäminen mahdollistaa, että toimijat käyttävät yhtäaikaisesti useita institutionaalisia resurssilähteitä rakentaen niistä luovasti uudenlaisia ymmärryksiä. Esimerkiksi edustajien mahdollisuus vaihtaa maailmanlaajuisesta identiteetistä paikalliseen ja takaisin mahdollistaa sen, että he tulkitsevat globaaleja ideoita paikallisesta näkökulmasta ja venyttävät niihin sisältyviä periaatteita niin, että ne sopivat yhteen paikallisten realiteettien kanssa. Näin ollen he luovat globaaleista malleista glokaaleja todellisuuksia. Nämä todellisuudet sisältävät sekä globaaleja että paikallisia elementtejä, minkä vuoksi identiteettityö johtaa melko samanaikaiseen globaalien ideoiden leviämisprosessiin kuitenkin niin, että paikalliset lopputulokset eroavat jonkin verran toisistaan. Identiteettityö myös mahdollistaa tavoitteiden ja toimenpiteiden irtikytkemisen. Sen ansiosta toimijoilla on mahdollisuus noudattaa useita institutionaalisia sääntöjä samaan aikaan. Tämä institutionaalisten identiteettien repertuaari ja niiden luova käyttö saattaa johtaa yhtäältä hankaluuksiin, mutta toisaalta myös mahdollistaa pakenemisen vaikeista tilanteista sosiaalisesti hyväksytyillä tavoilla. Kun tietyt institutionaaliset vaatimukset käyvät liian hankaliksi toteuttaa, edustajat pystyvät ottamaan käyttöön toisen identiteettikategorian ja hyödyntämään siihen sisältyviä sääntöjä sosiaalisesti hyväksyttynä keinona tilanteen kiertämiseksi. Tämä tulos avaa uuden, aktiivista intressipohjaista toimijuutta korostavan näkökulman tilanteisiin, joissa päätökset ja toimenpiteet eivät vastaa toisiaan. Tästä näkökulmasta käsin toiminnan irtikytkentä ei ole niinkään irtisanoutumista tietyn normin mukaisen käytännön toteuttamisesta vaan tilannekohtaista vaihtamista toisiin normeihin, jotka ovat yhtä lailla sosiaalisesti hyväksyttyjä, perusteltuja ja tärkeitä. Yhdessä tutkimuksen tulokset havainnollistavat, miten kansallinen ja eurooppalainen poliittinen toiminta saavat läheisesti vaikutteita maailmanlaajuisesti leviävistä ja ajallisesti muuttuvista ideoista ja käsikirjoituksista. Koska näin on, poliittisten päättäjien ja toimijoiden toimia ja perusteita ei voida täysin ymmärtää ottamatta tätä kulttuurisesti rakentunutta ulottuvuutta huomioon. Kansainvälisen poliittisen toiminnan tutkimuksen täytyykin kiinnittää entistä tarkemmin huomiota omiin analyyttisiin kansallista ja globaalia käsitteleviin kategorioihinsa. Jos tutkija itsestään selvästi olettaa, että valtiot ovat tärkeimpiä kansallisen ja kansainvälisen säätelyn ja hallinnan toimijoita, hän saattaa jättää huomaamatta laajemmat rakenteet, jotka rakentavat kyseiset kansallisvaltiot ja kansalliset mieltymykset, ohjaten siten kansallista hallintaa. Toisaalta tutkija, joka keskittyy pelkästään ylikansallisiin rakenteisiin, saattaa tulla siihen hätiköityyn johtopäätökseen, että kansallisvaltio olisi katoamassa tai että se ei ole kansainvälisen yhteistyön tai hallinnan merkittävä toimija. Tässä väitöskirjatyössä kehitetty väite sijoittuu näiden kahden ääripään väliin. Sen metodologinen kanta on, että on mahdollista – ja itse asiassa analyyttisesti kaikkein hedelmällisintä – ymmärtää kansallisvaltiot poliittisesti erillisinä, mutta samalla maailmanlaajuisina rakenteina. Tutkimuksen väite on, että globalisaatio ei vain tapahdu – ihmiset institutionaalisina toimijoina tuottavat sen. Kansainvälisesti toimivina, ylikansallisesti rakentuneina organisaatioiden ja professioiden edustajina nämä aktiiviset toimijat ovat saaneet osakseen tehtäviä ja vastuita, joissa heillä on mahdollisuus luoda, omaksua, ottaa käyttöön, muokata ja levittää maailmankulttuurisia käsikirjoituksia. Nimenomaan tämä globaalin ja lokaalin välimaastoon sijoittuva toiminta tuottaa kansallisten politiikkojen synkronisaatiota, ja sitä myöten sitä, mikä ymmärretään globalisaatioksi. Muutos ei välttämättä ole sataprosenttisen yhdenmukainen, mutta ajallisesti yhteneväinen ja huomattava. Tämä muutos tulee ja menee aaltomaisina trendeinä – yksi pyyhkäisee läpi maailman heiketäkseen hiljalleen, minkä jälkeen tulee toinen kulkeakseen ylikansallisen matkansa ja niin edelleen. Synkronisesti jatkuvasti liikkeessä olevat ja muuttuvat valtioiden politiikat muodostavat yhdessä merkille pantavan yksikön, joka muodostuu yhteydessä olevista mutta silti erillisistä toimijoista. ; The European Union and its member states have articulated a close link between the development of Euro¬pean science policy and national economic growth. It is indeed in the manifest interest of European nation-states to implement science-policy models and practices that help their domestic economies grow and prosper. In this connection, it is interesting, however, that separate nation states, regardless of the evident economic differences between them, have ended up adopting similar science-policy practices, ideas, and policies. In addition, this is true beyond intra European Union level. Strong science and knowledge lie at the heart of several key strategies of the union and are thought of as contributing specifically to Europe's economic prosperity and competitiveness. Yet the European Union seems to fall in line with discourses and models that are globally shared and have already been implemented elsewhere, despite Europe's substantial differences from other continents and political alliances. Existing European science-policy literature, based on rationally oriented explanatory models, is not able to explain this phenomenon fully. Firstly, the concordant and concomitant policy discourses used and choices made throughout Europe cannot be explained by functional arguments. Differently structured economies and those of different sizes are likely to differ in the challenges they face, and if policy choices were based on their respective needs, the similarities currently discernible among nation-states in their decisions, preferences, and actions would be unlikely. Secondly, rational arguments based on an assumption that calculative action stems from national interests have an uphill battle vis-à-vis the reality. If they were valid, careful decisions made by national actors would be followed by consequent actions. In reality, contrastingly, one of the ultimate goals for cooperative European research-policy activities, Europe-wide integration of research funding, which has been strongly endorsed by the European heads of state since 2000, has not materialized: national actors in charge of research funding have not reached the goals their own chief public representatives have set. Hence, one may question whether the decision was carefully planned beforehand and attention then redirected to execution. Furthermore, the aforementioned rationalist argument would predict that experience from earlier actions would steer later decisions. While the failure of European integration of research funding is abundantly apparent, meaning that, for instance, financial gains through common research funding have not been achieved, nation-states' enthusiasm to participate in European research-policy activities has not declined accordingly. This finding indicates that rational calculation cannot explain why national actors are keen to take part in common research-funding initiatives. It points instead to there being other motivations for the national agents' participation in European research-funding activities than executing carefully calculated decisions and pursuing nationally relevant financial and material goals. Also, because nation-states' participation in this policy field is based on voluntary activity, and coercive power imposed from the direction of the European Union towards its member states hence cannot explain the uniformity of national behavior with respect to science policy either, there is an obvious need for a new, more pertinent explanation to the puzzle of why the Member States apply a uniform science-policy discourse and national actors are so keen on taking part in European research-funding activities despite some of the main political, European objectives not being reached. The dissertation presents a sociologically and culturally oriented viewpoint for explaining the aforementioned mysteries. Nation-states, national policy actors, and national research-policy agents are understood as culturally scripted actors embedded in social structures surrounding and constructing them. This cultural understanding, some of which is globally shared and creates a world culture, both constrains and enables these actors, and it supplies them with more and less profound institutional rules, scripts, and principles, which they need to follow in order to gain and maintain their socially admitted positions. The existence of this kind of behavior pattern – highlighted by world society scholars and based on the school of sociological institutionalism – is able to explain why common policy models, ideas, and discourses spread and yield conformity across the field of nation-states when rationalistic explanations fail. The dissertation goes further, introducing a contribution to world society theory by specifying in more detail how local policy actors position themselves and motivate their endeavors for themselves as well as others. For such a purpose, in-depth analysis is devoted to how national actors bearing agency on behalf of a nation-state identify themselves and how such identifications and identity work demystify what may seem conformism but is, in fact, best explained as pursuit of interests as long as these agents' identity categories are taken into account. What may from a bird's-eye view seem to be mindless conformism is really articulation of different interests, attached to multiple identity categories. Therefore, the work examines how identity work makes globalization, trans¬national spreading of ideas, and the synchronization of local policy choices possible. In the course of this analysis, it addresses the theme of glocalization, signifying that the global and the local are intertwined. Answers are sought for three questions: Why does global policy language become domesticated, adopted, and cultivated on local level, and what is the role of identity work in the process; what is the role of identity work in facilitating European science-policy cooperation among national agents; and how does identity work shape the form of global policy diffusion and enable decoupling? To investigate these questions empirically, firstly the local use of the knowledge-based economy discourse and the term "information society" are analyzed. Consequently, attention is turned to how these global key ideas framing European science policy since the mid-1990s are utilized in the process of creating "proper" national actorhood in Finland. Secondly an analytical classification of the identity categories used by research-funding professionals working in ERA-NETs (ERA-related research-funding instruments) is constructed, and the indicated interests attached to each identity category are analyzed for purposes of disentangling who the agents represent and what their motivations are for participating in European research-policy cooperation. Then, informed by these two steps, an empirical answer is formulated as to how it is possible that the ERA-NET cooperation continues even though it does not lead to meeting of its pan-European objectives. Thirdly, the work empirically examines how identity work is manifested in research-funding professionals' description of their work and how it affects the process of formation of actual co-European research-funding practices in ERA-NETs. The dissertation concentrates on local agentic actors' motivations, rationales, and social realities, alongside linguistic and behavioral strategies that contribute to policy harmonization and lead to worldwide spreading of ideas and concepts. For these purposes, qualitative analysis methods have been used, with discursive institutionalism and social identity theory drawn on especially. From the standpoint of discursive institutionalism, national agents' motives for using globally spreading ideas, discourses, and catchwords are studied, as are ways in which they benefit from these and from the underlying social and institutional scripts that construct, enable, and steer towards such behavior. In the process, both the substantive content of the discourses and the interactive process involved are studied, for bringing out two sides of institutional behavior: the ways in which agents re-create and maintain institutions by means of their "background ideational abilities" and ways in which they are able to change those institutions by using the "foreground institutional abilities." At the same time, the actor level of globalization is opened for analysis, especially the process of local–global interaction that shapes the globalization process as it proceeds. Concurrently, agents' social identity categories – who they are and what makes sense to them in various situations – are examined. These categories inform the agents about the discourses they take part in, which restrict their choices as they are used. Furthermore, these identifications reflect shared conceptions of a collective self and therefore make such identities about "we" more than "I." This identity-building in research funders' work is examined mainly via methodological tools provided by linguistic analysis, especially in relation to the ways they use personal pronouns in their speech. The categories "we" and "they" shed light on how these agents construct themselves and their identities within a social structure they experience around them, what those identities are exactly, what interests are attached to them in regard to the European research-funding cooperation, and in which context these identities are used and switched. In addition, employing multiple measurement techniques, from rhetorical, narrative, and discourse analysis, illuminates what is done through actions such as using, or constructing, a particular identity in a certain context. These techniques are presented throughout the dissertation in the analysis of ERA-NET agents' talk, but their particular importance is highlighted in the context of policy documents. For example, to situate a particular discourse, such as that of the knowledge-based economy, some of its distinctive characteristics (especially concepts it encompasses) are used, to locate its use. After the discourse is identified and located in text, narrative and rhetorical analysis are applied, allowing one to say more about how and for what purposes it is used. The dataset for the research consists of policy documents and interviews. The document form data consist of the European Union, OECD, G8, and Finnish public policy documents from 1995–2005 dealing with the knowledge-based economy and the knowledge and information society; the Finnish government ministries' "future reviews" from 2006 and 2010 (in which they describe the most central short- and mid-term challenges and action alternatives in their respective policy fields); and internal documentation of three distinct ERA-NETs that were active in the latter half of the previous decade, pertaining to their research-funding calls and how they were conducted. The other part of the dataset consists of interviews with ERA-NET agents in several countries and ERA-NETs. The participants interviewed were individuals representing research program owners – typically ministries or regional authorities defining research programs – or program managers such as research councils or other research-funding agencies managing research programs. In total, 20 ERA-NET agents, from eight nation-states, 11 distinct organizations, and 10 individual ERA-NETs, were interviewed, in 2009–2012. The interviews were constructed around thematic questions all having to do with the ERA-NET, European, international funding system and working in ERA-NETs. The results of the research show that global policy language is embodied in adoption and adaptation at local level because it serves as a useful instrument in the actors' identity work. For instance, the "information society" concept, which is part of the knowledge-based economy discourse, provides Finnish ministries with a socially convincing yet flexible affordance to reaffirmation of their social and political importance in Finland. Its roots as a renowned international catchphrase lend the concept social assertiveness, rendering it a resource that ministries can fruitfully employ in making their claims about how important they are in the national state. Furthermore, the research illustrates that European science-policy cooperation is used as a vehicle for positive identity construction by national research-funding organizations. It brings forth how the studied ERA-NET cooperation can continue even if it has not reached some of its main, material, goals because in the current era actors have a need to be portrayed as rational, advanced, international players. The ERA-NETs act as a useful tool for reaching this goal. Participation in the trendiest, most convincing and politically supported forms of international cooperation is in itself a sign that an actor is acting internationally and rationally; hence, participation is socially rewarding. The ongoing identity work also shapes the form of policy diffusion in ways that lead to harmonization yet not isomorphism. It affects the process through which global ideas gain form on the local level and steers it in the direction of glocalization. Identity work manifests itself in situations in which agents define themselves, and their sending organizations, as being certain kinds of actors or belonging to a certain "we" group. It also entails situations in which agents switch among these identity categories continuously in order to take new subject positions and communicate associated interests or institutional restrictions. This identity work and simultaneous use of several identity categories enables agents to draw on different institutional sources creatively and to construct new kinds of understandings. For example, agents' opportunity to switch back and forth between global and local identity categories enables them to interpret global ideas from local viewpoints, stretch the boundaries of global principles to fit local features, and hence construct glocalized realities. These realities include both global and local elements for which identity work leads to relatively simultaneous diffusion of global ideas, yet the outcomes are locally distinctive. At the same time, identity work enables decoupling by offering agents opportunities to follow various institutional rules at the same time. This institutional identity repertoire may lead to difficult situations but also enables agents to construct socially acceptable approaches for escaping awkward situations strategically. When certain institutional requirements turn out to be situationally too difficult to meet, agents are able to activate other identity categories and use attached scripts as a socially acceptable way to escape the situation. This finding opens a new window for understanding the process of decoupling from the standpoint of agentic actorhood. From this perspective, decoupling is not so much an act of discontinuity with the stated norm as a timely conversion to other norms, just as socially acceptable and hence important, that can be used to justify the turn in action. Together these results indicate that policymaking, both European and national, is largely informed by globally circulating and timely changing ideas and scripts. Therefore, policy actors' and policy-makers' actions or motivations cannot be fully understood without consideration of this culturally constructed reality. In addition, it shows that research on international policymaking must take a closer look at its own analytical categories of national and global. If one readily assumes that states are the central pillars of regulation and governance within and across national borders, and such an assumption steers the research design, it creates a real risk of the research failing to recognize larger structures that construct nation-states and national preferences and that thereby steer states' governance. A researcher who, on the other hand, concentrates exclusively on transnational structures may come to the ill-judged conclusion that the nation-state has come to an end or is not in any way a relevant actor in international cooperation or governance. The argument developed for the dissertation is positioned between these two extremes. Its methodological stance is that it is possible and, in fact, analytically most fruitful to understand a nation-state as a politically separate entity but at the same time a global construction. The research also highlights that globalization does not just happen; it is institutional agents, people, that produce globalization. As internationally operating and transnationally constructed representatives of organizations and professions, these agents have gained functions and responsibilities for which they are allowed to create, adopt, enact, shape, and globally spread world cultural scripts. It is particularly this activity, positioned between the global and local, that is leading to synchronization of national policies and, in this, what is often considered to be globalization. The change may not be a hundred percent isomorphic, but it is temporarily consistent and noticeable. It comes and goes in wavelike trends. One trend sweeps across the world only to weaken gradually, after which ebbing another is born, which in its turn flows over the globe, and so on. Synchronically constantly moving and turning, nation-states constitute a recognizable unit that consists clearly of interdependent, not independent, actors.
Significance A new era of international development aspires to increase the dignity and capabilities of people in poverty. Yet narratives accompanying aid often reinforce stigmatizing views of those in poverty as deficient in their circumstances or ability. We find that typical deficit-focused narratives risk undermining the very goals of aid—to empower recipients to pursue their goals and experience dignity rather than shame. In contrast, narratives crafted to counter stigma and leverage culturally resonant forms of agency enhance recipients' beliefs in themselves and investment in their skills, without reducing donor support. As models of agency differ across sociocultural contexts, program designers need tools for identifying effective narratives. We present "local forecasting" as a particularly efficient methodology for this need.
A review essay on books by (1) James C. Scott, Seeing Like a State (New Haven, CT: Yale U Press, 1998); (2) Jacqueline Stevens, Reproducing the State (Princeton, NJ: Princeton U Press, 1999); & (3) Christian Reus-Smit, The Moral Purpose of the State: Culture, Social Identity, and Institutional Rationality in International Relations (Princeton, NJ: Princeton U Press, 1999). Seeing Like a State focuses on the conceptual & practical problem of legibility, ie, the state's need to map its territory & people & make them legible for political ends. Scott supports this topic with an extraordinarily rich array of historical examples & case studies. He stresses the distinctive high-modernist scheme of the 20th century that destroys present community when imposing new legible grids for future ends. Jacqueline Stevens's book is equally cautious about the state, but has an alternative focus on how conventional conceptual frameworks from the past impact present & future political life. For Stevens, the state is one form of a political society amidst other forms, eg, one based on kinship. Reus-Smit's ambitious project in The Moral Purpose of the State is to make legible to international political theorists differences in the structures of fundamental institutions & practices between sovereign states. He does this through a historically informed constructivist theory. M. Pflum
Historically, the arguments for free trade intervention have raised to a simultaneous debate. The essay examines to what extent the political reasons have been used to counter free trade as compared to economic reasons. Some view political reasons as the sole driver to intervene, but typically political-economic are positively correlated. In fact, a country's intervention to an excessive degree is negative from business point of view. It is recommended that country's intervention should not exceed certain limit because free trade itself have positive impact on global business environment.
Social-ecological network (SEN) concepts and tools are increasingly used in human-environment and sustainability sciences. We take stock of this budding research area to further show the strength of SEN analysis for complex human-environment settings, identify future synergies between SEN and wider human-environment research, and provide guidance about when to use different kinds of SEN approaches and models. We characterize SEN research along a spectrum specifying the degree of explicit network representation of system components and dynamics. We then systematically review one end of this spectrum, what we term 'fully articulated SEN' studies, which specifically model unique social and ecological units and relationships. Results show a larger number of papers focus on methodological advancement and applied ends. While there has been some development and testing of theories, this remains an area for future work and would help develop SENs as a unique field of research, not just a method. Authors have studied diverse systems, while mainly focusing on the problem of social-ecological fit alongside a scattering of other topics. There is strong potential, however, to engage other issues central to human-environment studies. Analyzing the simultaneous effects of multiple social, environmental, and coupled processes, change over time, and linking network structures to outcomes are also areas for future advancement. This review provides a comprehensive assessment of (fully articulated) SEN research, a necessary step that can help scholars develop comparable cases and fill research gaps.
