Suchergebnisse

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää poliittisen eliitin toimintaa ja työmoraalia Suomen eduskunnassa. Tutkimus tehtiin kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen aineiston pohjalta ja soveltamalla yhteiskuntatieteen ja oikeustieteen tutkimusmetodeja. Tilastotietoa kerättiin kahdeksientoista (18) valtiopäivien täysistunnoista vuosien 1970-1998 väliltä. Valiokunnista kohteena oli vaalikausi 1991-1994. Yhteensä aineistoon sisältyi 6 078 pöytäkirjaa ja näiden 520 869 läsnä- ja poissaolomerkintää. Lisäksi tarkasteltiin valtiopäivien historiaa, sekä lobbausta eli valiokuntien kestityksiä. Tärkeimmät säädökset olivat valtiopäiväjärjestys, Suomen perustuslaki ja eduskunnan työjärjestys. Tutkimustuloksena todettiin mm. seuraavaa. Kansanedustajan toimi ei ole enää perinteinen luottamustehtävä. Kansanedustaja on ammattipoliitikko, ja hänen toimensa nimikkeeksi sopisi käsite 'luottamusvirka'. 'Edustajanpalkkiokaan' ei ole 'palkkio' vaan kuukausitulo, ja siihen voisi soveltaa vanhaa virkamiespalkan elatusteoriaa. Kansanedustaja saa elatusta siitä, että hän antaa työvoimansa valtion, puolueen ja kansan käytettäväksi. Eduskuntatyö kaipaisi perusteellista remonttia. Tulisi pohtia ainakin välikysymyksen tarpeellisuutta, täysistuntojen päätösvaltaisuusrajaa, varamiesjärjestelmää ja valiokuntien asiantuntijakuulemisia. Asiantuntijat ovat liian usein samoja henkilöitä, he edustavat julkista valtaa, ay-liikettä ja erilaisia etujärjestöjä. Puhemiesneuvoston valtaa - ja henkilöön perustuvaa auktoritatiivista valtaa - voisi rajoittaa asettamalla puhemiehen (ja varapuhemiesten) toimikaudelle määräaika. Eduskunnan kollektiivinen moraali muodostuu majoriteetti- ja senioriteettiperiaatteen pohjalta ja ilmentää usein kokeneempien edustajien käsitystä oikeasta ja väärästä. Taustajoukoista ja puolueensa tuesta riippuvainen ammattipoliitikko menettää herkästi yhteyden äänestäjiensä arkipäivään. Tällöin "oikea" voi hämärtyä ja edustajan etu nousee tärkeimmäksi. Esimerkiksi valiokuntien kestitysten suhteen on tulevan korruptiolain aikana syytä olla takavuosia varovaisempi. Kollektiivinen työmoraali näkyy edustajien tekemistä päätöksistä ja siitä, miten eduskunta tulkitsee, toteuttaa ja uudistaa instituutiota itseään koskevaa lainsäädäntöä. Yhtenä trendinä ilmenee eduskuntatyöhön kohdistuvien kontrollinormien lieventäminen, toisena demokratian vaatima mutta käytännössä paikoin näennäiseksi jäävä avoimuus. Eduskunnan sisäisten sääntömuutosten yhtenä funktiona voi olla jopa tarkoitus antaa suojaa kansalaiskontrollia vastaan. Poissaoloja on ollut eduskunnan alkuvuosista lähtien. Kaikki edustajat eivät saavu ajoissa valtiopäiville eivätkä kaikki osallistu äänestyksiin, vaikka ilmoittautuvat läsnäoleviksi. Salista poistumisen yhtenä syynä voi olla halu välttyä poliittiselta kannanotolta. Suuria poissaoloja ovat aiheuttaneet yöistunnot, maanantaipäivät, istuntokausien loppumiskiireet ja välikysymysten ministerivastaukset. Runsaita henkilöpoissaoloja ovat aiheuttaneet sairaus, virka- ja ministerintehtävät, 1990-luvun alussa myös loikkaukset ja ristiriidat puoleen kanssa. Aineiston valiokuntakokouksista päätösvaltaisena oli alkanut noin 70 % ja loppunut noin 65 %. Suurin vajaavaltaisuuden aiheuttaja oli asiantuntijakuuleminen. Ratkaiseva hallituksen esityksen toinen käsittely oli tehty päätösvaltaisesti, mutta muuten asioita oli viety eteenpäin vajaavaltaisena. Jos päätösvalta-vaatimus olisi ollut ehdoton, asia olisi voinut jumiutua valiokuntaan ja hidastaa eduskuntatyötä. Poikkeuksena päätösvaltaongelmiin oli toimintatavoiltaan erilainen, edustajia ministeristöön nostava valtiovarainvaliokunta. Eduskunnassa on hiljaisia puurtajia eli lainsäädäntötyön tekijöitä, mutta myös poissaolijoita. Poissaolijat jakautuvat puolueensa hyväksi työtä tekeviin poliitikkoihin ja edustajiin, joiden poissaoloihin löytyy ehkä selitys mutta ei puolustusta. Hiljaisen puurtajan työpanos jää usein näkymättä, ja julkinen kuva muodostuu tunnetuista poliitikoista. Ajan mittaan hiljainen puurtaja voi kuitenkin tulla palkituksi arvostetulla eduskunta- tai ministeritehtävällä. Eduskunnassa on korkeaa kollektiivista ja korkeaa yksilöllistä työmoraalia, mutta myös päinvastaisia ilmentymiä. Työmoraalilla ei ole keskimäärää, sillä on kasvot. Poliittiseen eliittiin kuuluu henkilöitä, jotka käyttäytyvät epäeettisesti jos heitä ei valvota - mutta niin heitä kuuluu kaikkialle yhteiskuntaan, äänestäjiinkin. Yleistää ei pidä; jokaista on kohdeltava omana henkilönään. 1980-luvun alkupuolella keskimääräinen poissaolo täysistunnon nimenhuudosta oli noin 20 henkilöä (10 %). Vuonna 1989 työjärjestykseen lisättiin mahdollisuus ilmoittautua läsnäolevaksi nimenhuudon jälkeen. Samana vuonna keskimääräinen poissaolo oli jo 31 henkilöä (15 %). Valtiopäiviin 1994 vaikutti mm. liittyminen Euroopan unioniin, ja silloin nimenhuudosta oli poissa keskimäärin 36 henkilöä (18 %). Sama 36 henkilöä toistui vuonna 1997, jolloin yhtenä syynä olivat äitiyslomat. Vuonna 1998 eduskunta muutti tilastonsa julkisiksi ja syksyn poissaolot lähtivät jyrkkään laskuun. Vuoden keskimääräinen poissaolo nimenhuudosta oli 29 edustajaa (14 %). ; The purpose of the research was to examine the operation of the political elite in the Finnish Parliament.The study is based on both quantitative and qualitative data, and the research methods used are derived from jurisprudence and the social sciences. The statistical data of plenary sessions were collected from 18 parliaments in years 1970-1998, and the data of parliamentary committees from the legislative period of 1991-1994. In all, the data consisted of 6,078 recorded minutes and 520,869 registrations of attendance and non-attendance. The qualitative data consisted of historical surveys of parliament's early years and of surveys of lobbying parliamentary committees. The most important statutes in the normative examination were Parliament Act, the Finnish Constitution and the Parliamentary Order of the Day. The actual work of a parliament member is no longer based on the position of trust. The position has now a more professional character, and the representative has in a way become a professional politician. In fact, the term "office of trust" might most appropriately describe an elected representative's work at present. Even today representatives are paid a "reward" for their services. The use of the term "subsistence" could better refer to the total sum of a monthly income and various other benefits. Subsistence, it also could imply that the representatives contribute their work for the use of the state, of the party and the people. Parliamentary regulations still need a fundamental restructuring. More widely it should be discussed the usefulness of interpellation, the quorum of plenary sessions, the system of deputy members and the system of hearing outside experts at the committee work. The power of the Speakers could be reduced by limiting the office years of the Speaker (and Deputy Speakers). In a parliament, collective morale is moulded by the principle of majority and seniority. Members with fewer years of service have to accept the decisions taken by the more experienced colleagues. Therefore, the collective morale mainly reflects the senior representative's perceptions of right and wrong. A professional politician, depending on political background and party, lost readily genuine contact with the everyday life of voters. Therefore the meaning of the word "right" can be obscured. For example, in committee work they should be more careful with lobbyism in future, when parliament pass a law for representative's corruption. The collective work morale of parliament manifests in the decisions taken. It is also visible in how the members interpret, implement and reform legislation concerning parliament institution. One trend seems to be moderating the norms used in controlling parliamentary work. Another trend is the requirement of openness, demanded by democracy, which, however, often remains quite superficial. It actually seems some times that the internal reforms of parliamentary regulations have been made to protect parliament against its control by citizens. Absences have always been there and they have been discussed since early days of parliament. All the representatives do not turn up in time when parliament begins its work, and some representatives leave the main auditorium as soon as the roll call is over. One reason for an early departure may be try to avoid taking political stand. In the years examined major non-attendance have been caused by night sessions, Monday sessions, ending of term of parliamentary sessions and interpellations debates during Cabinet minister's respond. As to individual representatives non-attendance have been increased by illness, ministerial and official duties or official journeys. In the early 1990s some non-attendance were caused by representatives who went over to another party or had conflicts with their own party. In research material some 70% of committee meetings had started with the presence of a quorum, but when they were adjourned the quorum had dropped to 65%. Hearing outside experts was the major reason for non-quorum meetings. In the decisive second reading of a government proposal there was always the presence of a quorum. If the demand for a quorum had been applied faithfully in all cases, the matter under discussion would probably have delayed the work of parliament as a whole. In this respect, the state financial committee was an exception, because it operates different and helps parliament members in their political career by promoting them to ministerial positions. In parliament work some of the members can be clearly identified as the quiet hard workers. On the other hand, the degree of non-attendance can be high. The conscientious representatives who attend meetings actively are "legislators", while the absent could be divided into "professional politicians" working for their own party or representatives whose absence can be explained but not really defended. The input of a single, hard- working representative often remains invisible. The public image of parliament is primarily created by the well-known professional politicians. A quiet hard-working can, however, in the long run be rewarded with visible parliamentary or ministerial duties. High collective and individual work morale is still to be seen in parliament, but just the opposite may also manifest itself. Morale is something that cannot be expressed in terms of an average, since morale has a face. There will always be members of the political elite who, if uncontrolled, will act unethically. But the same holds true for the rest of society, including the voters. Therefore we should avoid making generalisations and, instead, we should regard each member of parliament as an individual person with his or her own human characteristics. As the early 1980s the average number of absentees in the roll call of plenary sessions was 20 members (10%). In 1989, after an order reform, it became possible to register as present even after the roll call of plenary sessions. In that year 31 members on average (15%) were absent during the roll call. In 1994, when Finland was negotiating its membership in the European Union, on average 36 members (18%) were absent during the roll call. In 1997 the same 36 was caused by a large number of maternity leaves. In 1998 when parliamentary statistics were made public, the average number of absentees was 29 members (14%).

Ympäristökysymys ja aseveliakseli on tutkimus suomalaisen kaupunkiympäristön politisoitumisesta. Väitöskirja vastaa kysymykseen miten ympäristöstä tuli politiikkaa? piirtämällä tarkan kuvan neljästä ympäristön politisoitumisen vuosikymmenestä 1960-luvulta lähtien, kasvukonsensuksesta ympäristökiistoihin. Tamperelaisia ympäristökiistoja ja paikallista politiikkaa käytetään teoksessa laboratoriona, jossa tiivistyy laajempia suomalaisen lähihistorian muutostrendejä. Paikallisten ympäristöongelmien synty kietoutuu muuttuvan yhteiskunnan arvostuksiin ja puhetapoihin sekä sukupolvien välisiin jännitteisiin. Erityisesti teos analysoi jännitteitä, joita voimistuva ympäristöliikehdintä synnytti haastaessaan Tampereella pitkään vaikuttaneen valtakoalition, ns. aseveliakselin, paikallisen hallintatavan. Ympäristökysymys ja aseveliakseli sukeltaa ympäristön politisoitumiseen viiden tamperelaisen tapauksen kautta: 1. Pyynikin moottoritiehanke (1959 - 1974) 2. Näsijärven saastuminen ja vedenoton siirtäminen Roineeseen (1960 - 1972) 3. Kauppahallin virastotalon purkamiseen liittynyt kiista (1972 - 1983) 4. Epilän kivihiilivoimalahankkeeseen liittynyt kiista (1981 - 1984) 5. Tampellan alueen kaavoituskiista (1989 - 1995) Tapaukset kertovat ympäristöongelmien yhteiskunnallisesta muotoutumisesta ja oman aikansa toiveista, tavoitteista ja ristiriidoista. Ympäristön pilaantumisen ja -suojelun nousu yhteiskunnalliseksi kysymykseksi liittyy kiinteästi Suomen ja Tampereen sodanjälkeiseen kehitykseen ja vaurastumiseen, jonka kääntöpuolena ympäristöhaittoja voidaan pitää. Useamman paikallisen tapaustutkimuksen yhdistäminen paikallisen hallintatavan analyysiin tuo uuden näkökulman ympäristöongelmien ja paikallisen poliittisen kulttuurin historiallisen rakentumiseen. Ympäristöongelmia käsitellään yhteiskunnallisina ongelmina, joille toimijoiden väliset jännitteet ja määrittelykamppailut sekä erilaisten vaatimusten esittäminen ovat ominaisia. Politisoitumisen analyysissä tukeudutaan sosiologi Pierre Bourdieun ja politiikantutkija Kari Palosen käsitteisiin. Politisoitumisen käsitteellä ei viitata puoluepolitiikkaan, vaan pikemminkin vakiintuneiden ajatus- ja toimintamallien kyseenalaistumiseen. Tutkimus etenee teoreettisten ja metodologisten lähtökohtien kautta tapaustutkimuksiin, joiden lomassa taustoitetaan ympäristöliikehdinnän historiaa paikallisella tasolla. Tapausten jälkeen käsitellään paikallisen hallintatavan teoreettista näkökulmaa ja paikallisen hallinnan historiallisia muotoja Tampereella. Ympäristön politisoituminen tapahtui Tampereella vaiheittain. Ensimmäiset ympäristöliikehdinnän merkit näkyivät Tampereella ns. ympäristöherätyksen myötä 1960- ja 70-luvun taitteessa. Ympäristöliikkeen jakautuminen oikeisto-vasemmisto -ulottuvuudella kuitenkin jarrutti ympäristöjärjestöjen kasvua 1970-luvun puolivälissä. Vuosikymmenen lopulta lähtien alkoi uusi ympäristöprotestien vaihe. Jännite suoraviivaisen johtajakeskeisen hallintavan ja uusien, rauhan aikana kasvaneiden sukupolvien edustajien ­ kuten vihreän liikkeen ­ välillä kävi ilmeiseksi paikallisissa ympäristökiistoissa 1980-luvun alusta alkaen. Tämä jännite huipentui tutkimuksen viimeisessä tapauksessa, Tampellan kiistassa 1980- ja 90-lukujen taitteessa. Sosiaalidemokraattien ja Kokoomuksen muodostaman kunnallispolitiikan valtakoalition, aseveliakselin, näkökulmasta ympäristöprotestit näyttäytyivät vastustuksena, ei uutena yhteiskunnallisena kysymyksenä. Väitämme, että tämä johtui sekä aseveliakselin historiallisesti muodostuneista arvostuksista ja suhtautumistavoista että tamperelaisen politiikan kentän jakautumisesta aseveliakselikoalition ja sen vastustajien välillä. Nämä tekijät vaikeuttivat ympäristökysymysten nostamista paikallisen päätöksenteon piiriin ja supistivat ympäristöliikehdinnän toimintatilaa. Ympäristön politisoituminen ilmeni Tampereella useammalla ulottuvuudella, joista ensimmäisenä voi pitää ympäristöherätyksen synnyttämää uutta tulkintakehystä. Se antoi kaikupohjaa paikallisille ympäristön muuttamista politisoiville vaatimuksille. Luonto politisoitui ympäristöksi ja ympäristö politisoitui yhteiskunnalliseksi protestiksi ja kritiikiksi, joka ilmeni vaatimuksina paikallisissa ympäristökiistoissa. Toiseksi politisoiminen liittyi yksittäisten ympäristön muutoksia koskevien suunnitelmien kyseenalaistamiseen. Tätä tapahtui Tampereella 1970-luvulta alkaen ja selvemmin 1980-luvun ympäristökiistoissa. Määrittelykamppailut koskivat esim. Kauppahallin virastotalon tapauksessa paitsi talon purkusuunnitelmia, myös talon esteettistä arvoa kaupunkimaisemassa. Tampereen kasvoja voimakkaasti muuttanut modernisaatiokehitys ei enää näyttänytkään väistämättömältä. Samalla voidaan puhua myös laajemmasta kaupunkimaiseman muutosten kyseenalaistumisesta. Ympäristöherätys ja yksittäiset tapahtumat kuten Verkatehtaan purkaminen 1970-luvun lopulla muuttivat tamperelaisten tapaa katsoa kaupunkiaan. Kolmanneksi kiistoissa nousi esiin tiedon ja asiantuntemuksen politiikka. Tiedon politiikka ilmeni selvästi 1980-luvun kiistoissa, joissa (tieteellisen) tiedon ja asiantuntijuuden rooli kyseenalaistui. Kauppahallin virastotalon kiistassa kyseenalaistettiin rakennusten huonokuntoisuuden kriteerit. Epilän voimalakiistassa politisoitui asiantuntijoiden tuottama tieto voimalavaihtoehtojen edullisuudesta. Tampellan kiistassa kriisiytyi kaupunkisuunnittelijoiden asiantuntemus ja rooli yleisen edun vaalijoina. Neljäs politisoitumisen ulottuvuus koskee yksittäisten kysymysten toimintavaihtoehtojen kyseenalaistamisen laajenemista koskemaan koko paikallista hallintatapaa ja paikallista poliittista kulttuuria. Selvimmin yksittäiseksi hallintatavan kyseenalaistumisen tapaukseksi muodostui tutkimuksessamme Tampellan tapaus, jossa suuret rakentamissuunnitelmat ja paikallisten poliittisten eliittien toimintamallit joutuivat ennen näkemättömän kritiikin kohteeksi. Paikallinen hallintatapa ei kyseenalaistunut vain ympäristökysymysten vaikutuksesta, mutta ympäristökonfliktit näyttäytyvät kiinnostavina teollisuuskaupungin perinteiden rapautumista ilmentävinä tapahtumina. Viidenneksi ympäristön politisoituminen kosketti laajemmin kaupungin habitusta ­ kaupunkimaiseman, paikallisen perinteen ja itseymmärryksen tasoilla. Kyse ei ole vain ympäristökohteista vaan laajemmin paikallisesta kulttuurista ja identiteetistä. Paikalliset ympäristöliikkeet toimivat kuten yhteiskunnallisilta kaupunkiliikkeiltä voidaan odottaa: ne synnyttivät konflikteja ja muuttivat osaltaan kaupungin merkityksiä. Kaupungin habituksen muutokseen liittyy selvästi perinteisen tamperelaisen ns. savupiipputeollisuuden hiipuminen. Jälkiteollistuvan kaupungin ympäristökonfliktit olivat sekä tämän yhteiskunnallisen murroksen indikaattoreita että sen katalysaattoreita. Teollisuuskaupungin traditioiden kyseenalaistuminen voidaan nähdä osana laajempaa yksinkertaisen modernin projektin kritiikkiä. Tutkimus perustuu laajaan asiakirja- ja lehtiaineistoon sekä ympäristökiistojen ytimessä vaikuttaneiden kansalaisaktivistien ja paikallisten päättäjien haastatteluihin. Paikallisen historian kuvauksessa on käytetty sekundaarilähteitä ja haastatteluja, tapaustutkimukset perustuvat pääasiassa lehti -ja asiakirja-aineistoihin ja haastatteluihin. Tapausten käännekohtia on lisäksi analysoitu määrällisellä sisällönerittelyllä sekä diskurssi -ja argumentaatioanalyysin keinoin. ; ENVIRONMENTAL ISSUES AND THE "BROTHERS IN ARMS AXIS" POLITICISATION OF THE ENVIRONMENT IN TAMPERE FROM 1959 TO 1995 This study examines the politicisation of the environment in the context of one Finnish locality, Tampere. It is a study on the politics of the environment, i.e. the historical developments and contestations that preceded the institutionalisation of environmental policy. The politics of the environment is examined at the local level in the context of the tension between the rise of environmentalism and the traditions of local politics and governance. The locality of Tampere, thus provides a laboratory for understanding how environmentalism took place and what kind of tensions it caused. Theoretically the study draws on both sociology and political science. The theoretical frame is set by combining Kari Palonen s terminology of politics and Pierre Bourdieu s theory of action. Politicisation is a central notion in the study. It is understood as a process of questioning the rules of the game, i.e. claiming something to be playable and contingent. In Bourdieu s terms this implies a process of questioning the givenness of the doxa and provoking orthodox arguments from the political elite. Politicisation may take place at different scales, from the local disputes to broader patterns of governance and political culture. The central research question was the following: ·How has the environment become politicised at the local level? This question was divided into the following questions: ·What events have contributed to the politicisation of the environment? ·What kinds of disputes and actor coalitions emerged in these events? ·How did the patterns of local governance influence the definition of environmental problems? And, vice versa, how did the environmental problems effect local governance? ·What was the role of environmental movements in the politicisation of the environment? The research was carried out in the form of five case studies, all in the same locality, touching on different aspects of environmental issues, and covering the temporal scope of the study, from the 1960s to the 1990s. The cases studied were the following: 1. The Pyynikki highway construction plan (1959-1974) 2. The pollution of lake Näsijärvi by a local pulp plant and the moving the municipal water intake to lake Roine (1960-1972) 3. The dispute over the planned demolition of the old Jugendstil Office block in the city center (1972-1983) 4. The dispute over the plan to build a coal power plant in Epilä (1981-1984) 5. The conflict over the planning of the Tampella industrial area in the city center (1989-1995) The cases cover the time from the pre-history of environmentalism, i.e. when the environment was still a non-issue, through the rise of environmentalism (the so called environmental awakening ) to the institutionalisation of environmental issues in the 1990s. The research data comprised sources on local history including archives and official documents, newspaper materials and 35 interviews of local actors. Methodologically, the study was structured in relation to different levels: 1) in the context of local history (secondary sources on local history and interviews), 2) the case studies ­ using thick description ­ out of which, 3) detailed instances of discourse analysis, especially argumentation (or claims-making ) were extracted. Environmental problems were studied in a contextual constructivist frame as social problems constructed in processes of claims-making, involving argumentation and discursive struggle. Local environmental movements were studied as urban social movements whose activities affect the collective production of the city while being aimed at contesting and challenging the prevailing social order. The local movements in Tampere were key actors in politicising the environment, contributing to a change whereby previously undisputed environmental change and related social practices were no longer seen as inevitable or normal. Movements created new meanings not only for their participants, but for the larger community, also extending beyond the time frame of their most active presence. Since the late 1960s, the rise of environmentalism became manifest through locally based movements and organizations. The purely scientific orientations of local conservationist associations were challenged by more socially and politically oriented civic activities and associations. An important milestone was the founding of Pirkanmaa nature conservation association in 1969. Since 1970, environmentalism gathered momentum with rapidly growing membership figures and local initiatives. It soon suffered, however, from ideological divisions in the mid-1970s, as the radical left-wing students took over the nature conservation association. The divisions started to recede when the Koijärvi bird lake conflict (in Forssa) marked the rise of the Finnish green movement. This had its effect in Tampere as well: the ideological divisions between right- and leftwing environmentalists were reconciled in the early 1980s, which marked the beginning of an active period of environmental contestation. The emergence of the Finnish Green movement in the 1980s made such contestation increasingly visible at the local level. In Tampere, the first greens were elected in the local council in 1984. During the different disputes beginning from the 1970s, but especially in the 1980s, environmental protest challenged local political traditions and political culture, especially the traditions of the local governance. In Tampere, the scene of local politics in Tampere had virtually ever since the Second World War been dominated by a particular, unofficial institutional arrangement, which was commonly known as the brothers-in-arms axis. Adopted in the mid-1950s, the notion referred to the co-operation between the conservative National Coalition party and the Social Democrats in local politics and municipal government. This coalition was held together through a shared habitus based on wartime experiences and held a promise of welfare. The brothers-in-arms axis became an important player in local politics in the 1960s when the central figures of the coalition gained important position in city government. The study examines both the processes that enabled the stabilization of this co-operation into a local growth regime and those that have, especially since the 1980s, contributed to its weakening. The politicisation of the environment was a novelty in the modernist political landscape of Tampere. In the eyes of the governing coalition, however, environmental protest was perceived as mere opposition, not as a new issue on the agenda. We argue that this was due to the local traditions of an industrial city, divided between left and right ­ and a political sphere divided between the brothers-in-arms coalition and the communists, which allowed little space for new social movements. Environmental protest, however, was not the only factor to challenge the regime. The regime was also weakened through the loosening of ideological division s between the left and the right, as the communists had gradually lost political ground. The politicisation of the environment gathered momentum in the late 1970s when the growth of Tampere had slowed down and when there was a growing discrepancy between the mode of governance and its increasingly postindustrial social environment. This tension, and the inertia of the closed style of governance, became visible in the Tampella dispute in 1989, the biggest local environmental conflict to date. The politicization of the environment took place at different levels. It happened both at the level of individual disputes as alternatives were demanded to the straightforward mode of local planning, but it also expanded into a broader critique of local governance. Furthermore, we argue that the politicisation of the environment was not only an agent-driven phenomenon, since it depended on the cultural resonance of claims presented in local disputes. The study allows us to indicate critical events in the politicization of the environment. These were events sine qua non, i.e. events that set the stage and sensitized local actors for future contestations. The demolition of the old broadcloth factory (Verkatehdas) in 1976 and the dispute over Tampella were critical events in this sense. The former was retained in the memory of then activists-to-be and the latter both signaled the crisis of the closed-style decision-making and served to stabilize the local greens as a credible political alternative. Finally, the contestations, together with the restructuration of the locality, resulted in altering the modern industrial habitus of the city.