Turkey first applied for EU membership in 1987 and started negotiations for full membership in October 2005 after lengthy and challenging negotiations between EU member states. This master's thesis attempts to examine the relationship between the negotiations for EU membership that are going on between Turkey and the EU Commission and the public discussion on the subject. The research material consists of selected posts on the Financial Times discussion forum and the Acquis communautaire and Copenhagen criteria. By comparing the research material this thesis attempts to investigate if the public deliberation and official negotiations focus on the same issues and requirements for membership. The theoretical background for this analysis is deliberative democracy, according to which public debate should be a prerequisite for agenda setting and decision making. The findings of the thesis reveal that the public discussion does touch on the acquis communautaire and Copenhagen criteria to some degree, but the public is also concerned with non-acquis issues such as the culture and history. A unique feature of the accession negotiations is also the amount of commentary from heads of state regarding the negotiations, which was also noted in the research material. In the light of deliberative democratic theory it can be noted that the public may take part in the discussion over Turkey's membership, but it has little or no chances of setting the agenda for the negotiations.
This work, prepared and published during the author's stay at the RSCAS, EUI, is a "compilation thesis" (in Finnish "artikkeliväitöskirja"), Department of Political Sciences, University of Helsinki, and contains the major part of the author's PhD thesis (forthcoming print monograph, 2012). ; The future is uncertain, and the financial system of the European Union has to take into account this uncertainty. This book looks at the different means it has at its disposal to do so, and analyses how these means have evolved since the creation of the general budget of the European Communities in 1968. The analysis is extended to a broader study of the development of the European Union through several case studies: negotiations on the Financial Regulation of 25 June 2002,on its first modifi cation, adopted on 13 December 2006, and on the Interinstitutional Agreement (IIA) of 17 May 2006 between the European Parliament, the Council and the Commission on budgetary discipline and sound fi nancial management and on the Multiannual Financial Framework for 2007-2013. The question of the uncertainty of the future is addressed using the so-called "Theory of Budgetary Flexibility". This theory, developed originally to analyse national budgetary systems, establishes an essential distinction between External Flexibility and Internal Flexibility, on the one hand, and Annual Flexibility and Multiannual Flexibility on the other hand. It is particularly useful here as it enables us to examine under a common framework processes that are often considered separate (and treated in the literature as such), and to draw conclusions at systems' level. The book is divided into three Parts: - Part One (Chapters 1 to 3), which forms the theoretical part of this book, includes an analysis of the specificities and of the functioning of the budgetary and financial systems of the European Union, while presenting an "état des lieux" of studies carried out in these fields; - Part Two (Chapters 4 to 13) deals with changes that have been made to various forms of flexibility since 1968. Special attention is paid not only to the consequences these changes have had for the various actors involved – namely the European Parliament, the Council, the Commission and Member States – but also for the financial system of the European Union as a whole; - Part Three (Chapters 14 to 18) addresses the question of how the changes examined in Part Two affect the general development of the European Union.
Euroopan komissio luotiin jotta se voisi ajaa yhteisöjen intressiä. Sen vuoksi siitä päätettiin tehdä itsenäinen. Mutta koska Euroopan Unionin vaikutus jäsenmaissaan on hyvin vahvaa, myös talouden kannalta, haluavat jäsenmaat vaikuttaa komissioon mahdollisimman paljon. Tämän vuoksi komission itsenäisyys vaarantuu. Perustamissopimukset koettavat hoitaa ongelman luomalla komissiolle joita-kin suojamekanismeja. Mutta ovatko ne riittäviä? Vaikuttaa siltä, että komissioon pystytään vaikuttamaan liikaa sen jokapäiväisessä työssä. Tämä vaikuttaminen alkaa jo komission nimittämisvaiheessa ja jatkuu koko ajan komission pohtiessa uuden lainsäädännön tarvetta ja komission valmistellessa uutta lainsäädäntöä. Komission lakiehdotelman sisältöön vaikuttavat usein paljonkin muut instituutiot, jäsenvaltiot sekä intressiryhmät. Tämä johtaa siihen, että komissio ei täysin pysty toteuttamaan yhteisöjen in-tressiä. Monin eri tavoin komission päätöksiin voivat vaikuttaa yksittäisten tai use-ampien jäsenmaiden edut, vaikka tarkoitus olisi ajaa yhteisöjen etua. The European Commission was created so that it could work to fulfil the Community Interest. Therefore it was decided to be an independent institution. But because the European Union affects its Member States very deeply, not least in budgetary ways, the Member States seem to want to influence the Commission as much as possible. Therefore the independence of the Commission is at stake. The Treaties try to deal with the problem by setting some protective mecha-nisms on the Commission. But is it enough? It seems that the Commission gets in-fluenced too much in its everyday work. This influencing starts already at the nomi-nation of the Commissioners, continues all the while when the Commission is decid-ing if new Community legislation is needed and while it drafts new legislation. The substance of the drafts are often influenced very much by the other institutions, Member States and interest groups. What this means is that the Commission can't fulfil its task at seeking the best of the Communities. In many different ways the decisions of the Commission may further the good of one or some interested parties instead of the Community In-terest.
Ex ante assessment of regulatory impact upon businesses: A neo-institutional study on the context, international influences, and Finnish experiences Regulatory impact assessment (RIA) has an established place in the European Union and its member states. This article considers evolving Finnish ex ante RIA concerning certain regulatory costs to firms. Drawing upon a neo-institutional theoretical framework and proposing three generally oriented hypotheses we received the following results. (1) The rationality of theevolving Finnish ex ante RIA of selected administrativeregulatory costs to firms gives rise issuesgiven the low implementation rate of thegeneral natonal RIA guidelines. (2) Reference to the ex ante RIA of regulatory costs to firmsin other countries has served the legitimation of preferred procedures in Finland rather than offerssolid evidence on the rationality of the foreign procedures. (3) Without a stronger contextualization of the evolving Finnish ex ante RIAmof regulatory costs to firms its procedures risk adverse effects because of their confined scope, the uneven quality of their input data, and their weak connections to the general national ex ante RIA. These results suggest the redesign of the Finnish RIA to take better into account the institutional, political, historical and cultural characteristicsof governance in this country. Keywords: regulatory impact assessment, public policy evaluation, public policymaking, lawmaking, legal policy, deregulation ; Peer reviewed
Tutkimuksessa tarkastellaan erästä Euroopan integraation vähemmän tutkittua ulottuvuutta: integraation vaikutuksia jälkikommunistisen yhteiskunnan kansalaisjärjestöihin. Liettualainen ympäristöjärjestösektori ja Ignalinan ydinvoimalan tapaus tarjoavat rajallisen, mutta samalla hyvin konkreettisen näkökulman kysymyksen tarkastelemiseksi. Tutkimus nojaa vuosina 2001-2003 kerätyn haastatteluaineiston laadulliseen analyysiin. Ignalinan ydinvoimalan tapauksen perusteella voidaan tulkita liettualaisten ympäristöjärjestöjen kohtaamia muutospaineita neuvostoajan lopulta aina Liettuan EU-jäsenyyteen saakka. Ignalinan ydinvoimalan ympärille keskittynyt liikehdintä oli yksi keskeisimmistä neuvostovallan vastaisen protestin välineistä 1980-luvun lopun Liettuassa. Ignalinan ydinvoimalasta muodostui tuolloin neuvostovallan poliittinen symboli; protestointi ydinvoimalaa vastaan oli samalla vastalause Moskovan sanelupolitiikalle ja vallitsevalle yhteiskunnalliselle järjestykselle. Ignalinan poliittinen symboliasema kuitenkin muuttui radikaalisti Liettuan itsenäisyysjulistuksen myötä: voimalasta muodostui niin taloudellisesti kuin poliittisestikin tärkeä kansallisen suvereniteetin osa. 1990-luvun lopulla ydinvoimalan poliittisen symboliaseman muutos sai yhä vahvemman ilmentymän EU:n esittäessä Ignalinan molempien reaktoreiden alasajoa ennen niiden lasketun käyttöiän umpeutumista. Eräät liettualaiset ympäristöjärjestöt toimivat aktiivisesti osana laajempia eurooppalaisia kansalaisjärjestöverkostoja vaatien itäisen Keski-Euroopan neuvostomallisten ydinvoimaloiden välitöntä sulkemista. Siten Ignalinan tapaus aiheuttaa monissa tapauksissa järjestöidentiteetin epävarmuutta: Yhtäältä ympäristöjärjestöidentiteetti vaatii kriittistä suhtautumista ydinvoimaan, erityisesti neuvostomallisiin RBMK-reaktoreihin. Toisaalta taas Ignalinan ydinvoimala koetaan Liettuan taloudellisen ja poliittisen omavaraisuuden takaajaksi. Ignalinan tapauksen ympärille rakentuva identiteettipoliittinen asetelma voidaan yksinkertaistaa tilanteeksi, jossa ympäristöjärjestöt hapuilevat kahden yhteensopimattoman toimintamallin välillä: järjestöt toivovat voivansa toteuttaa rooliaan ympäristöjärjestöinä, usein laajempien eurooppalaisten ympäristöjärjestöverkostojen mallin mukaisesti, mutta samalla kansallisen suvereniteettipolitiikan tuottamat mallit ovat vahvasti läsnä järjestöjen määrittäessä perusluonnettaan. Ignalinan tapauksen pohjalta tutkimuksessa tarkastellaan myös laajempia Euroopan integraatioon ja jälkikommunistiseen kansalaisjärjestötoimintaan liittyviä kehityskulkuja. Tutkimus tuo esiin, että Euroopan integraatio on luonut monitasoisen institutionaalisen järjestyksen, joka määrittää oman vaikutuspiirinsä säännöt. Euroopan integraatio on samalla ilmiö, joka toteutuu myös hyvin arkipäiväisissä asioissa se on läsnä monissa mikrotason käytännöissä vaikuttaen siis myös ympäristöjärjestöjen toimintaan. Samalla voidaan havaita, että politiikan muodot ja tyylit eivät synny tyhjiössä tai pelkästään rationaalisten valintojen tuloksena; historia, sen tuottamat tulkinnat sekä rutiineihin perustuvat säännönmukaisuudet ovat läsnä poliittisessa elämässä, niin kansalaisjärjestötoiminnassa kuin muussakin yhteiskunnallisessa aktivismissa, samoin kuin hallinnollisissa käytännöissä. ; The colourful, sometimes even dramatic, history of Lithuanian environmental non-governmental organisations (NGOs) makes them an interesting subject of political science research. During the past fifteen years the role of the Lithuanian environmental movement has changed quite radically. The environmental movement had a central political role at the time of the Lithuanian independence activism in the late 1980s, but the movement later lost its mobilising potential and was marginalised by the beginning of the 1990s. Since then the environmental NGOs have been strongly affected by the process of European integration. Environmental NGOs have served both as agents and indicators of the institutional change taking place in Lithuania. The dynamics of this change can be analysed through the case of Ignalina in the course of the past couple of decades the nuclear power plant of Ignalina in the north-east corner of Lithuania has been a reference point for a number of political discussions and processes. During the Lithuanian independence movement the nuclear power plant became a symbol of Soviet rule. As Ignalina was strongly associated with the hegemony of Moscow over Lithuania the plant occupied a central role in the fight towards national sovereignty. Independence activism took the form of environmental protests, especially in the early stages of the Lithuanian reform movement, and a large number of environmental organisations were established all over Lithuania. The political context provided an opportunity to address sensitive political questions through environmental activism. For instance, in September 1988 thousands of protesters formed a human chain the ring of life around the two units of Ignalina as a manifestation of Lithuanian national sovereignty and identity. The symbolic position of Ignalina changed radically after Lithuania s independence declaration in March 1990. As Moscow imposed an energy embargo on Lithuania it soon became clear that the country was dependent on its own sources of energy, of which the nuclear power plant of Ignalina was the most important one. Although Ignalina had only recently served as the symbol of Soviet oppression, the plant suddenly proved indispensable in the reconstruction of the nation and its material well-being. In 1995 the Lithuanian government tabled a EU membership application. Towards the end of the decade Ignalina was brought on the political agenda of the EU it soon became evident to Lithuanians that the closure of the nuclear power plant would be considered a de facto prerequisite for EU membership. As a result, the question of Ignalina was highly politicised the setting gave Ignalina a positions as the symbol of national sovereignty. There had been a radical shift in the political symbolism surrounding the plant. Meanwhile, the environmental NGOs faced a dilemma: Some of the environmental activists were closely linked to European anti-nuclear NGO networks and were strongly in favour of the decommissioning of Ignalina. However, many of the environmental NGOs also carried with them a long tradition of ethno-cultural thinking thus connecting the organisations closely to the notion of Lithuanian national sovereignty. Against this background it proved difficult for many organisations to define their role in view with the question of Ignalina what would be appropriate political action? As a result, there remained a great deal of indecisiveness and confusion among the environmental NGOs as to the decommissioning plans of Ignalina, and more generally as to the role of the environmental organisations in the Lithuanian society. The case of Ignalina provides a framework within which it is possible to analyse certain dimensions of national sovereignty in an integrating, post-Cold War Europe. The integration of Central and Eastern Europe into the EU has produced a situation in which many of the expectations attached to national sovereignty are being challenged. The research also brings forward a topic that has received only limited attention in the past, namely the effects of European integration on non-governmental organisations in Central and Eastern Europe. By focusing on a specific sector of Lithuanian NGO activity it is possible to analyse the dynamics of europeanisation on a very concrete level. The case of Ignalina suggests that the activists of Lithuanian environmental NGOs are forced to ponder the raison d être of their organisations in the face of different, often conflicting institutional pressures. The expectations drawn from fresh national sovereignty are not always compatible with the models of action produced by the European integration process. The case evidences a conflict between post-Communist nation-building and the institutional limitations brought about by EU membership. Simply put, the idea of national sovereignty on the one hand and European integration on the other offer environmental NGOs distinctive, often conflicting, models of appropriate political action. The models of action created by the institutional framework of the EU are not easily compatible with the norms typical of a newly independent state. This identity political conflict is especially pronounced whenever national and European norms are placed in direct opposition with each other. However, it should be noted that the national and European levels of politics cannot be completely distinguished from each other. It is interesting to notice how models of action drawn from the EU system often form the very basis of national or local political action. Therefore it can be stated that the separation between European and national models of appropriate action is not always feasible. It is possible to approach most political questions, including the encounter of Lithuanian environmental NGOs and the EU, from an institutional perspective. The theoretical framework of the study is based on new institutionalism , and the notion of logic of appropriateness is central to the study political institutions are analysed as collections of norms that define the rules of appropriate political action in different situations. In essence, politics is about appropriate action. The research seeks to explain the logic of appropriateness being followed by Lithuanian environmental NGOs. The research problem is approached through a set of questions: (1) How does the colourful history of the Lithuanian environmental movement affect the political characteristics of today s environmental NGOs? (2) What does the specific case of Ignalina tell us about the institutional contexts in which the Lithuanian environmental NGOs operate? (3) How to define the relationship between Lithuanian environmental NGOs and the politics of national sovereignty? (4) What is the relevance of the institutional framework of the EU to Lithuanian environmental NGOs? The study suggests that the rules of appropriateness change depending on the political context. At the same time, the conflicts produced by differing, overlapping institutional environments are reflected in the inner dynamics of political actors, resulting to indecisiveness and confusion. Since political action is first and foremost directed by the logic of appropriateness, the interpretations of political contexts are of central relevance. Therefore it is possible that a single object, such as a nuclear power plant, can be given a variety of interpretations in the realm of identity politics. The case of Ignalina evidences that symbolism and interpretation form the core of political life.
Tutkimuksen tehtävänä oli selvittää, voivatko valtionhallinnon alueille tuomat uudet instituutiot tukea omaehtoista alueellista kehittämistä ja, jos voivat, niin miten. Instituutioilla tutkimuksessa tarkoitettiin alueellista kehittämistoimintaa ohjaavia, tietoisesti luotuja sääntöjä ja menettelyjä tai käytännön toiminnan myötä kehittyneitä toimintamalleja. Omaehtoisella kehittämisellä taas tarkoitetaan sellaista alueellista kehittämistä, joka lähtee liikkeelle tietyllä alueella asuvista ihmisistä ja siellä toimivista organisaatioista sekä perustuu ennen kaikkea alueen omiin tarpeisiin ja voimavaroihin. Esimerkkeinä valtionhallinnon luomista uusista alueellisen kehittämisen instituutioista oli toimintaryhmätyö Suomesta sekä alueellinen kehittämissuunnittelu ja aluemanagement Saksan Baijerista. Toimintaryhmätyö on paikallisten kehittäjäryhmien ja näiden yhteistyökumppaneiden tekemää alueellista kehittämistyötä. Baijerin aluemanagement tarkoittaa puolestaan erilaisten toimijoiden yhteistyöhön perustuvan alueellisen kehittämisprosessin johtamista. Tutkimuksessa analysoitiin kahden suomalaisen ja kahden baijerilaisen esimerkkialueen kehittämisprosesseja noin neljän vuoden ajanjaksolla. Tärkeimmät metodit tutkimusaineiston keruussa olivat osallistuva havainnointi ja kehittämisprosessien toimijoille tehdyt puolistrukturoidut haastattelut. Tutkimus osoitti, että valtionhallinto voi uusien instituutioiden avulla tukea omaehtoista alueellista kehittämistä. Uusiin instituutioihin tulee tällöin sisältyä osallistavia suunnittelumetodeja ja hanketoiminnan koulutusta, malleja, kannustimia ja ongelmanratkaisuvälineitä paikallisille kumppanuuksille, joustavia rahoitusvälineitä, tukijaviranomaisten kumppanuutta sekä tukea verkostoitumiselle. Uusilla instituutioilla on kuitenkin myös piirteitä, jotka haittaavat omaehtosta kehittämistä. Tällaisia ovat normatiivinen säätely, tiettyjen toimijoiden aseman korostuminen, asiantuntijavetoinen tai liian kiireinen suunnittelu sekä kiinnittyminen sektorihallintoon. Uusien instituutioiden mahdollisuudet vakiintua alueille riippuvat puolestaan siitä, miten ne tehdään tunnetuksi, olemassa olevista instituutioista, uudelta instituutiolta odotettujen julkisten hyötyjen ja paikallisten intressien yhteensopivuudesta sekä toiminnan laajenemisesta ja kehittymisestä alueella. Tutkimusasetelma on ajankohtainen eurooppalaisessa alueellisessa kehittämisessä ja maaseutupolitiikassa, joissa uusia instituutioita parhaillaan luodaan ja kokeillaan. Aiempiin tutkimuksiin verrattuna tutkimus tuo uutta erityisesti analysoimalla rinnakkain kahden, lähtökohdiltaan suuresti toisistaan poikkeavan maan hyvin erilaisia instituutioita. Tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää alueellisen kehittämispolitiikan suunnista ja toimenpiteistä päätettäessä. Tuloksia voivat hyödyntää myös erilaiset paikalliset yhteisöt tai kunnat halutessaan viedä eteenpäin omaehtoista kehittämistä alueellaan. Aiheellisia jatkotutkimuksen kohteita ovat uusien instituutioiden sekä omaehtoista kehittämistä tukevat että haittaavat elmentit. ; New Institutions Supporting Endogenous Development The recent changes in regional development in Europe were the starting point of the study. The European Union and the national governments of many European countries have reacted to new challenges of regional development by creating and launching special institutions to support endogenous regional and local development. Both Finland and the German state of Bavaria have responded in this way. An example in Finland is the activity of the local action groups consistent with the model of the EU LEADER programme, which has been extended through the national rural development programme for local endogenous development (POMO programme). In Bavaria, the Ministry of State Development and Environmental Affairs has created and launched institutions of regional development planning and regional management. The objective of the study was to determine whether these new institutions launched from outside are able to support endogenous development processes in the regions, and if they are, how do they do it. Answers were sought by analysing how the various elements of the new institutions influence the process of endogenous development in its different stages. Also, the influence of the launching practice was analysed. Four qualitative case studies were carried out: two in Finland and two in Bavaria. In Finland the case studies were carried out in two regions where the POMO programme was being implemented. In Bavaria two relatively rural regions were chosen where a sub-regional plan was made and was being implemented through regional management. The conditions for establishment of the new institutions in the regions are discussed in the study. The theoretical framework of the study is built around the terms regional development, endogenous development and institutions. Institutions are here understood as formal and informal systems of rules that guide the assignment of meanings and so the action. The institutions of regional development supply the framework for the regional and local development. The conclusion that can be drawn from the recent discussion of regional development thinking and practices in Europe is that new models of thinking and acting supporting endogenous development have emerged. Such models include strategic thinking and programming, networking and partnership, and communicative planning. These models have been incorporated in the new institutions of regional development created and launched by central authorities. Finland and Bavaria have different institutional backgrounds for the new institutions and these backgrounds have influenced the aims and forms of the new institutions. The institution of the activity of the local action group in Finland supports endogenous development on the basis of local partnerships. The institutions of regional development planning and regional management in Bavaria are intended to support endogenous development based above all on a partnership of municipalities. The influence of the new institutions on regional development processes depends on the characteristics of the elements of the new institution, how the institution was launched and on pre-existing institutions in the region. The rational incentives offered by the new institutions, together with the values and the beliefs taken for granted of the pre-existing institutions, are playing a central role. There are also other factors peculiar to the region and the actors that influence the development process. The main question of the study - whether the new institutions can support endogenous development processes - can be answered in the affirmative. The supporting characteristics of the new institutions are participatory planning methods and training for project management, models, incentives and ways of problem solving for local partnerships, flexible funding instruments, partnership with supporting authorities and support to networking. However, the new institutions also have characteristics unfavourable to endogenous development. These include normative rules, emphasis on the position of certain actors, expert planning or too hasty planning and attachment to sectorial government structures. The possibilities of the new institutions to root themselves in the region depend on the mode of launching, on the pre-existing institutions, on the compatibility of expected public benefits with the interests of local actors and on the expansion of the activity and development of the practices in the region.
This paper is an analysis of the foreign Aid Policies of two OECD Development Assistance Committee member countries – Finland and Ireland. The analysis reveals that both Finland and Ireland share high principles on their relations with the developing world, although their current policy outlooks appear to differ significantly. Despite Finland's good economic performance and prosperity largely generated by the global demand and market access, the government has so far failed to include the increasing of ODA on its priority agenda. In addition to the declining commitment, the selection criteria for Finnish aid recipients appears to be partially commercially motivated. Ireland on the other hand has a solid record of targeting the poorest of the poor with its development assistance and has recently increased development country focus in national policies. The challenge for Ireland is the effective utilisation of these funds and even more importantly keeping the government's public, international commitment to the 0,7 percent recommendation level despite the possible future slowdown of the economy.
Raportissa tarkastellaan sotilaallisen t&k-panostuksen ja kilpailukyvyn välisiä yhteyksiä. Aineistona käytetään brittiläisen International Institute for Strategic Studies -laitoksen (IISS) "The Military Balance" -raportin tietoja länsimaiden sotilaallisen t&kpanostuksen kehityksestä. Julkisen vallan sotilaallisia t&k-panostuksia verrataan maiden julkisiin siviilipuolen t&k-menoihin, sotilaallisiin hankintamenoihin, sekä suhteessa maiden BKT:hen ja puolustusbudjetteihin. Raportissa on mukana myös tiivis katsaus sotilaallisen t&k-panostuksen ja tuottavuuden välistä yhteyttä kuvaavista kansainvälisistä tutkimuksista. Raportin tulosten mukaan sotilaallisella t&k-panostuksella ja kilpailukyvyllä ei ole suoraa yhteyttä. ; This study discusses the relationship between military R&D and competitiveness. The study is based mainly on a British International Institute for Strategic Studies -institutes publication "The Military Balance", and furthermore its information about the development of Western countrye´s military R&D-stakes for the years 1994 -2001. Government military R&D is compared for government R&D, defence expenditure and also to the countries gross domestic product and defence budgets. The study also includes tight review about the previous international studies, which are focused to study the relationship between military R&D and productiveness. The study concludes, that there are no direct connection between military R&D and competitiveness.
Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää poliittisen eliitin toimintaa ja työmoraalia Suomen eduskunnassa. Tutkimus tehtiin kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen aineiston pohjalta ja soveltamalla yhteiskuntatieteen ja oikeustieteen tutkimusmetodeja. Tilastotietoa kerättiin kahdeksientoista (18) valtiopäivien täysistunnoista vuosien 1970-1998 väliltä. Valiokunnista kohteena oli vaalikausi 1991-1994. Yhteensä aineistoon sisältyi 6 078 pöytäkirjaa ja näiden 520 869 läsnä- ja poissaolomerkintää. Lisäksi tarkasteltiin valtiopäivien historiaa, sekä lobbausta eli valiokuntien kestityksiä. Tärkeimmät säädökset olivat valtiopäiväjärjestys, Suomen perustuslaki ja eduskunnan työjärjestys. Tutkimustuloksena todettiin mm. seuraavaa. Kansanedustajan toimi ei ole enää perinteinen luottamustehtävä. Kansanedustaja on ammattipoliitikko, ja hänen toimensa nimikkeeksi sopisi käsite 'luottamusvirka'. 'Edustajanpalkkiokaan' ei ole 'palkkio' vaan kuukausitulo, ja siihen voisi soveltaa vanhaa virkamiespalkan elatusteoriaa. Kansanedustaja saa elatusta siitä, että hän antaa työvoimansa valtion, puolueen ja kansan käytettäväksi. Eduskuntatyö kaipaisi perusteellista remonttia. Tulisi pohtia ainakin välikysymyksen tarpeellisuutta, täysistuntojen päätösvaltaisuusrajaa, varamiesjärjestelmää ja valiokuntien asiantuntijakuulemisia. Asiantuntijat ovat liian usein samoja henkilöitä, he edustavat julkista valtaa, ay-liikettä ja erilaisia etujärjestöjä. Puhemiesneuvoston valtaa - ja henkilöön perustuvaa auktoritatiivista valtaa - voisi rajoittaa asettamalla puhemiehen (ja varapuhemiesten) toimikaudelle määräaika. Eduskunnan kollektiivinen moraali muodostuu majoriteetti- ja senioriteettiperiaatteen pohjalta ja ilmentää usein kokeneempien edustajien käsitystä oikeasta ja väärästä. Taustajoukoista ja puolueensa tuesta riippuvainen ammattipoliitikko menettää herkästi yhteyden äänestäjiensä arkipäivään. Tällöin "oikea" voi hämärtyä ja edustajan etu nousee tärkeimmäksi. Esimerkiksi valiokuntien kestitysten suhteen on tulevan korruptiolain aikana syytä olla takavuosia varovaisempi. Kollektiivinen työmoraali näkyy edustajien tekemistä päätöksistä ja siitä, miten eduskunta tulkitsee, toteuttaa ja uudistaa instituutiota itseään koskevaa lainsäädäntöä. Yhtenä trendinä ilmenee eduskuntatyöhön kohdistuvien kontrollinormien lieventäminen, toisena demokratian vaatima mutta käytännössä paikoin näennäiseksi jäävä avoimuus. Eduskunnan sisäisten sääntömuutosten yhtenä funktiona voi olla jopa tarkoitus antaa suojaa kansalaiskontrollia vastaan. Poissaoloja on ollut eduskunnan alkuvuosista lähtien. Kaikki edustajat eivät saavu ajoissa valtiopäiville eivätkä kaikki osallistu äänestyksiin, vaikka ilmoittautuvat läsnäoleviksi. Salista poistumisen yhtenä syynä voi olla halu välttyä poliittiselta kannanotolta. Suuria poissaoloja ovat aiheuttaneet yöistunnot, maanantaipäivät, istuntokausien loppumiskiireet ja välikysymysten ministerivastaukset. Runsaita henkilöpoissaoloja ovat aiheuttaneet sairaus, virka- ja ministerintehtävät, 1990-luvun alussa myös loikkaukset ja ristiriidat puoleen kanssa. Aineiston valiokuntakokouksista päätösvaltaisena oli alkanut noin 70 % ja loppunut noin 65 %. Suurin vajaavaltaisuuden aiheuttaja oli asiantuntijakuuleminen. Ratkaiseva hallituksen esityksen toinen käsittely oli tehty päätösvaltaisesti, mutta muuten asioita oli viety eteenpäin vajaavaltaisena. Jos päätösvalta-vaatimus olisi ollut ehdoton, asia olisi voinut jumiutua valiokuntaan ja hidastaa eduskuntatyötä. Poikkeuksena päätösvaltaongelmiin oli toimintatavoiltaan erilainen, edustajia ministeristöön nostava valtiovarainvaliokunta. Eduskunnassa on hiljaisia puurtajia eli lainsäädäntötyön tekijöitä, mutta myös poissaolijoita. Poissaolijat jakautuvat puolueensa hyväksi työtä tekeviin poliitikkoihin ja edustajiin, joiden poissaoloihin löytyy ehkä selitys mutta ei puolustusta. Hiljaisen puurtajan työpanos jää usein näkymättä, ja julkinen kuva muodostuu tunnetuista poliitikoista. Ajan mittaan hiljainen puurtaja voi kuitenkin tulla palkituksi arvostetulla eduskunta- tai ministeritehtävällä. Eduskunnassa on korkeaa kollektiivista ja korkeaa yksilöllistä työmoraalia, mutta myös päinvastaisia ilmentymiä. Työmoraalilla ei ole keskimäärää, sillä on kasvot. Poliittiseen eliittiin kuuluu henkilöitä, jotka käyttäytyvät epäeettisesti jos heitä ei valvota - mutta niin heitä kuuluu kaikkialle yhteiskuntaan, äänestäjiinkin. Yleistää ei pidä; jokaista on kohdeltava omana henkilönään. 1980-luvun alkupuolella keskimääräinen poissaolo täysistunnon nimenhuudosta oli noin 20 henkilöä (10 %). Vuonna 1989 työjärjestykseen lisättiin mahdollisuus ilmoittautua läsnäolevaksi nimenhuudon jälkeen. Samana vuonna keskimääräinen poissaolo oli jo 31 henkilöä (15 %). Valtiopäiviin 1994 vaikutti mm. liittyminen Euroopan unioniin, ja silloin nimenhuudosta oli poissa keskimäärin 36 henkilöä (18 %). Sama 36 henkilöä toistui vuonna 1997, jolloin yhtenä syynä olivat äitiyslomat. Vuonna 1998 eduskunta muutti tilastonsa julkisiksi ja syksyn poissaolot lähtivät jyrkkään laskuun. Vuoden keskimääräinen poissaolo nimenhuudosta oli 29 edustajaa (14 %). ; The purpose of the research was to examine the operation of the political elite in the Finnish Parliament.The study is based on both quantitative and qualitative data, and the research methods used are derived from jurisprudence and the social sciences. The statistical data of plenary sessions were collected from 18 parliaments in years 1970-1998, and the data of parliamentary committees from the legislative period of 1991-1994. In all, the data consisted of 6,078 recorded minutes and 520,869 registrations of attendance and non-attendance. The qualitative data consisted of historical surveys of parliament's early years and of surveys of lobbying parliamentary committees. The most important statutes in the normative examination were Parliament Act, the Finnish Constitution and the Parliamentary Order of the Day. The actual work of a parliament member is no longer based on the position of trust. The position has now a more professional character, and the representative has in a way become a professional politician. In fact, the term "office of trust" might most appropriately describe an elected representative's work at present. Even today representatives are paid a "reward" for their services. The use of the term "subsistence" could better refer to the total sum of a monthly income and various other benefits. Subsistence, it also could imply that the representatives contribute their work for the use of the state, of the party and the people. Parliamentary regulations still need a fundamental restructuring. More widely it should be discussed the usefulness of interpellation, the quorum of plenary sessions, the system of deputy members and the system of hearing outside experts at the committee work. The power of the Speakers could be reduced by limiting the office years of the Speaker (and Deputy Speakers). In a parliament, collective morale is moulded by the principle of majority and seniority. Members with fewer years of service have to accept the decisions taken by the more experienced colleagues. Therefore, the collective morale mainly reflects the senior representative's perceptions of right and wrong. A professional politician, depending on political background and party, lost readily genuine contact with the everyday life of voters. Therefore the meaning of the word "right" can be obscured. For example, in committee work they should be more careful with lobbyism in future, when parliament pass a law for representative's corruption. The collective work morale of parliament manifests in the decisions taken. It is also visible in how the members interpret, implement and reform legislation concerning parliament institution. One trend seems to be moderating the norms used in controlling parliamentary work. Another trend is the requirement of openness, demanded by democracy, which, however, often remains quite superficial. It actually seems some times that the internal reforms of parliamentary regulations have been made to protect parliament against its control by citizens. Absences have always been there and they have been discussed since early days of parliament. All the representatives do not turn up in time when parliament begins its work, and some representatives leave the main auditorium as soon as the roll call is over. One reason for an early departure may be try to avoid taking political stand. In the years examined major non-attendance have been caused by night sessions, Monday sessions, ending of term of parliamentary sessions and interpellations debates during Cabinet minister's respond. As to individual representatives non-attendance have been increased by illness, ministerial and official duties or official journeys. In the early 1990s some non-attendance were caused by representatives who went over to another party or had conflicts with their own party. In research material some 70% of committee meetings had started with the presence of a quorum, but when they were adjourned the quorum had dropped to 65%. Hearing outside experts was the major reason for non-quorum meetings. In the decisive second reading of a government proposal there was always the presence of a quorum. If the demand for a quorum had been applied faithfully in all cases, the matter under discussion would probably have delayed the work of parliament as a whole. In this respect, the state financial committee was an exception, because it operates different and helps parliament members in their political career by promoting them to ministerial positions. In parliament work some of the members can be clearly identified as the quiet hard workers. On the other hand, the degree of non-attendance can be high. The conscientious representatives who attend meetings actively are "legislators", while the absent could be divided into "professional politicians" working for their own party or representatives whose absence can be explained but not really defended. The input of a single, hard- working representative often remains invisible. The public image of parliament is primarily created by the well-known professional politicians. A quiet hard-working can, however, in the long run be rewarded with visible parliamentary or ministerial duties. High collective and individual work morale is still to be seen in parliament, but just the opposite may also manifest itself. Morale is something that cannot be expressed in terms of an average, since morale has a face. There will always be members of the political elite who, if uncontrolled, will act unethically. But the same holds true for the rest of society, including the voters. Therefore we should avoid making generalisations and, instead, we should regard each member of parliament as an individual person with his or her own human characteristics. As the early 1980s the average number of absentees in the roll call of plenary sessions was 20 members (10%). In 1989, after an order reform, it became possible to register as present even after the roll call of plenary sessions. In that year 31 members on average (15%) were absent during the roll call. In 1994, when Finland was negotiating its membership in the European Union, on average 36 members (18%) were absent during the roll call. In 1997 the same 36 was caused by a large number of maternity leaves. In 1998 when parliamentary statistics were made public, the average number of absentees was 29 members (14%).
Abstract The research examines the U.S. approach to the independence of the Philippines and its stages at the end of the 1920's and in the early 1930's. The Philippines belonged to the United States from 1898 to 1946. The relationship between the two countries was quite controversial from the very beginning. Many of the different phases and factors resulted in the U.S. Congress passing a law in March 1934, which guaranteed full independence to the Philippines after a ten-year transition period. The birth of the law which led to Philippine independence was a complex political process, with a number of variables influencing the attitudes and the solution. These factors accounting for the formation of the solution changed as time progressed. One of the key variables in terms of the Act of Independence began when the Great Depression began in 1929, which affected especially agricultural producers. As the Philippines was administratively a part of the federal government, in these circles it was seen that only independence could be the solution to close the archipelago outside of the domestic market. In fact, the sugar and coconut imports from the Philippines were not a real competitor to the federal farmers. In addition to the domestic farmers the Cuban sugar producers, who were headed by U.S. investors, felt that Philippine duty-free import was challenging their share of the federal market. They were of the opinion that the independence of the Philippines could guarantee them better market positions in the federal sugar market, and strove to promote the Independence Act as soon as possible. As a result of the worsening unemployment situation Filipino migrant workers started competing for scarce jobs. As a part of the United States Filipinos had free immigration rights. In particular, on the west coast and in the employees' organizations, independence was seen as the easiest way to limit immigration. In addition to the economic cycle other significant factors were the changes in foreign policy, and in particular the rise of Japan as a powerful superpower in the Far East. The federal government and the majority of the Congress represented opposing views of the independence issue. The Congress was able to show strength in this confrontation. The main sources of the material consist of the U.S. government documents, the Congress document collections, foreign relations document collections, memoirs and other documents. ; Tiivistelmä Tutkimuksessa tarkastellaan Yhdysvaltain suhtautumista Filippiinien itsenäistymiseen ja siihen liittyneisiin vaiheisiin 1920 -luvun lopulla ja 1930-luvun alkupuoliskolla. Filippiinit kuuluivat Yhdysvalloille vuosina 1898–1946. Maiden välinen suhde oli hyvin kiistanalainen alusta alkaen. Monien eri vaiheiden ja tekijöiden seurauksena Yhdysvaltain kongressi hyväksyi maaliskuussa 1934 lain, joka takasi Filippiineille täyden itsenäisyyden kymmenen vuoden siirtymäajan jälkeen. Filippiinien itsenäistymiseen johtaneen lain synty oli monimutkainen poliittinen prosessi, jossa oli useita suhtautumiseen ja ratkaisuun vaikuttaneita muuttujia. Näiden tekijöiden osuus ratkaisun muodostumiseen muuttui ajan edetessä. Yksi keskeisimmistä muuttujista itsenäisyyslain suhteen oli vuonna 1929 Yhdysvalloissa alkanut suuri lamakausi, josta kärsivät erityisesti maataloustuottajat. Koska Filippiinit oli hallinnollisesti osa liittovaltiota, näissä piireissä nähtiin, että ainoastaan itsenäisyys voisi saattaa saariston sisämarkkinoiden ulkopuolelle. Filippiineiltä tuotava sokeri ja kookosöljy eivät olleet todelliset kilpailijat liittovaltion viljelijöille. Kotimaan viljelijäväestön lisäksi Kuuban sokerintuotantoon investoineet amerikkalaiset sijoittajapiirit kokivat Filippiinien tullivapaan tuonnin vievän heiltä markkinoita. He katsoivat, että Filippiinien itsenäisyys takaisi paremmat markkina-asemat liittovaltion sokerimarkkinoilla ja pyrkivät edistämään itsenäisyyslain mahdollisimman pikaista säätämistä. Alati pahenevan työttömyyden seurauksen filippiiniläiset siirtotyöläiset kilpailivat hupenevista työpaikoista. Filippiiniläisille oli taattu vapaa maahanmuutto-oikeus. Etenkin länsirannikolla ja työntekijäjärjestöissä saarten itsenäistyminen nähtiin olevan helpoin tie maahanmuuton rajoittamiseen. Taloudellisten suhdanteiden ohella muita merkittäviä tekijöitä olivat muutokset ulkopolitiikassa ja etenkin Japanin nousu voimakkaaksi suurvallaksi Kaukoidässä. Liittovaltion hallinto ja kongressin enemmistö edustivat vastakkaisia näkemyssuuntia itsenäisyyskysymyksessä. Kongressi pystyi osoittamaan voimansa tässä vastakkainasettelussa. Tutkimuksen keskeisin lähdeaineisto koostuu Yhdysvaltain hallinnon asiakirjoista, kongressin asiakirjakokoelmista, ulkoaisainhallinnon asiakirjakokoelmista, muistelmista sekä lähdeteoksista.
Tutkimuksessa selvitetään, missä määrin työpaikkojen työsuojeluvalvontaa toteutetaan alueellisesti eri tavalla eli toteutuuko valvonta työpaikoilla yhtenäisesti eri puolilla Suomea. Tutkimuksen ennakko-oletuksena on, että merkittävä syy työsuojeluvalvonnan alueelliseen erilaisuuteen on valvonnan organisointi viiden itsenäisen aluehallintoviraston työsuojelun vastuualueen tehtäväksi. Työsuojeluhallintoa ja työsuojeluvalvonnan toteutumisen yhtenäisyyttä työpaikoilla ei ole tutkittu tieteellisesti 2000-luvulla. Tämä tutkimus arvioi työsuojeluhallinnon rakennetta ja valvonnan toteutumista sekä hallinnon että työpaikkojen näkökulmasta. Tutkimus antaa sekä tieteellisesti perusteltuja teoreettisia että hallinnon asiakkaiden näkökulmia työsuojeluhallinnossa käynnissä olevaan valvonnan yhtenäistämiskehitykseen. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä on hallinnon evaluaatiotutkimus, joka tarkoittaa hallinnon toimivuuden arviointia käyttäjä- ja asiakasnäkökulmasta. Työsuojeluhallinto toteuttaa työpaikoille kohdistuvaa työsuojeluvalvontaa työsuojelutarkastuksina, jolloin hallinnon asiakkaita ovat työpaikat ja niiden työnantajat ja työntekijät. Pääasiallisena tutkimusaineistona ovat valvontatietojärjestelmä Veran raportit ja niistä tehdyt 27 valvonnan alueellista vertailua sekä henkilöhaastattelut, jotka kohdistuvat 52:een työsuojeluhallinnon, työmarkkinajärjestöjen ja työpaikkojen työsuojeluhenkilöön. Tutkimuksessa on kolme päälukua: työsuojeluhallituksen aika 1973-1993, itsenäisten alueellisten työsuojeluviranomaisten aika vuodesta 1993 lähtien sisältäen työmarkkinajärjestöjen roolin työsuojeluvalvonnassa ja valvonnan alueellinen vertailu. Tutkimusmatkani kohti yhtenäistä työpaikkojen työsuojeluvalvontaa alkoi työsuojeluhallituksesta, joka perustettiin vuonna 1973 osana hyvinvointivaltion rakentamista ja valtiojohtoista suunnitteluoptimismia. Valtiollinen työsuojelu koottiin yhden ministeriön alaisuuteen. Työsuojeluhallituksen aikana oli keskusjohtoinen, ainakin osittain yhtenäinen työsuojeluvalvonta, mutta keskusviraston toiminta ei onnistunut, koska työnantajat vastustivat sitä koko ajan pitäen sen toimintaa konspiratiivisena, vehkeilevänä. Työsuojeluhallitus lakkautettiin vuonna 1993 osana keskusvirastojärjestelmän purkamista 1990-luvun alun taloudellisen laman seurauksena. Valtion harjoittamaa sääntelyä purettiin hallinnon kaikilla sektoreilla, ja hallintoa madallettiin lähemmäksi asiakasta. Valtion merkitystä vähennettiin koko yhteiskunnassa ja hyvinvointivaltiosta tehtiin kilpailuvaltio, jolloin markkinaliberalismi ja New Public Management voimistuivat. Työsuojeluhallituksen lakkautuksessa tehtiin ehkä muutakin politiikkaa; pirstaloimalla valvovaa hallintoa heikennettiin samalla työpaikoille kohdistuvaa keskitettyä valvonnan voimaa. Itsenäisten alueellisten työsuojeluviranomaisten aikana vuodesta 1993 lähtien entisten työsuojelupiirien ja nykyisten aluehallintoviraston työsuojelun vastuualueiden toiminnallinen itsenäisyys korostui. Hallinnon toiminnassa näkyy, ettei työsuojeluvalvonnalla ole yhteistä keskusjohtoa. Sosiaali- ja terveysministeriön työ- ja tasa-arvo-osasto, jonka alaisuuteen työsuojelu keskushallinnossa kuuluu, toteuttaa Kansainvälisen työjärjestön ILO:n (International Labour Organization) sopimusten tulkintaa, että työsuojeluhallinto on riippumaton valvontatehtävää suorittaessaan eikä ministeriö siten puutu valvonnan alueellisiin menettelytapoihin. Tutkimus käsittelee myös työsuojeluhallinnon laajaa yhteistyötä työmarkkinajärjestöjen kanssa. Järjestöt osallistuvat kaikkeen päätöksentekoon, jossa käsitellään hallinnon tavoitteita, painopisteitä, valvontaohjeita ja resursseja. Tutkimuksessa arvioidaan edustuksellisen demokratian näkökulmasta korporatiivisen etujärjestövaikutuksen ja hallinnon suhdetta riippumattoman työsuojeluvalvonnan päätöksenteossa ja toimeenpanossa. Tarkastuskertomuksiin perustuva alueellisen valvonnan vertailu osoittaa, että työsuojeluvalvonta on eriytynyt vastuualueittain. Työpaikkojen kunnossaolo määritellään usein eri tavalla, joten tarkastajien valvoma työturvallisuuden minimitaso ei toteudu yhdenmukaisesti koko maassa. Siten velvoitteita korjata tai poistaa työturvallisuusepäkohtia annetaan eri tavalla ja lopputuloksena on se, ettei työnantajia kohdella tasapuolisesti. Tutkimuksen johtopäätöksenä on, että työsuojeluvalvonta on osa kansallista hallintotoimintaa ja laillisuusvalvontaa, ei alueellista tai paikallista hallintoa. Työsuojelu ei eroa toimialoittain maantieteellisesti, koska eri ammattialojen työ on pääpiirteissään samanlaista koko maassa ja niiden työturvallisuus ei juurikaan eroa maantieteellisesti. Tämän vuoksi myös työsuojeluvalvonnan pitäisi olla yhdenmukaista koko maassa. Suomeen pitäisi perustaa Pohjoismaiden mallin mukainen työsuojelun keskusorganisaatio, joka koordinoisi yhtenäistä laillisuusvalvontaa samalla tavalla kuin Poliisihallitus, Syyttäjälaitos ja uusi Tuomioistuinvirasto koordinoivat toimialojensa laillisuusvalvontaa ja toiminnan menettelytapoja. ; This study examines the extent to which workplace occupational safety and health (OSH) enforcing is carried out differently across the Finnish regions, in other words whether workplace enforcing is uniform across Finland. The presupposition of the study is that an important reason for the regional disparity in labour inspection is the decentralized organization of the inspection to by the five independent divisions of occupational health and safety of the regional state administrative agency. The OSH administration and the uniformity of the implementation of OSH in the workplace have not been scientifically studied in the 21st century. This study assesses the structure and implementation of the OSH administration from the perspective of both the administration and the workplace. The study provides a scientifically justified analysis covering both theoretical and customers' perspectives on OSH management and the ongoing integration of health and safety enforcement. The chosen theoretical approach of the study is the administrative evaluation framework, which means assessing the functionality of administration from the user and customer perspective. The Labour Inspectorate carries out workplace safety inspections in the form of occupational safety inspections, whereby the customers of the administration are the workplaces and their employers and employees. The main research material are OSH inspection database Vera reports and personal interviews carried out with 52 persons in the job protection administration, labour organizations and employment OSH personnel. The study consists of three main empirical chapters: the Labour Protection Board, the Central Office 1973-1993, the independent Regional Labour Inspectorate since 1993, including the role of labour organizations in labour inspection and the regional comparison of labour inspection. Shift towards an integrated job labour inspection started with the Labour Protection Board which was established in 1973 as part of the construction of the welfare state during the era of optimism in state-directed planning State labour protection was brought together under one ministry. The Labour Protection Board the system was center-led, at least regarding uniform occupational health and safety enforcing, but the Board's operations were not successful, mainly because the employers were opposed to it throughout its existence. The Labour Protection Board was abolished in 1993 as part of the dismantling of the central office system that followed the economic recession in the early 1990s. State regulation in all sectors of government was decentralized and administration was brought closer to the customers. The role of the state was diminished in society as a whole and the welfare state became a competitive state, with neoliberalism and New Public Management becoming stronger. Other objectives were also part of the decision to abolish the Labour Protection Board; at the same time, the fragmentation of supervisory authorities weakened the efficiency of workplace control. The era of the independent regional labour inspectorates since 1993 underlines the functional independence of the former OSH Inspectorate and the current division of occupational health and safety of the regional state administrative agency. The operation shows that there is no common central management for labour enforcement. The Department for Work and Gender Equality of the Social and Health Ministry, which is responsible for occupational safety in central administration, interprets International Labour Organization (ILO) conventions as meaning that the labour administration is independent in carrying out its supervisory function. Thus, the Ministry does not interfere with regional control procedures. The study also deals with the extensive co-operation between the labour protection administration and the labour market organizations. Trade unions are involved in all decision-making concerning management objectives, priorities, control guidelines and resources. The study examines the influence of corporatist interest groups and the governance of occupational health and safety enforcing decision-making and implementation from the perspective of representative democracy. A comparison of regional control based on inspection reports shows that OSH control of occupational health and safety has varied between the regional divisions. The condition of workplaces is often defined differently, so the minimum level of occupational safety supervised by inspectors is not uniformly applied throughout the country. Thus, obligations to remedy or eliminate occupational safety deficiencies in workplaces are given different treatment and the result is that employees are not treated equally. The conclusion of the study is that health and safety control should be in the competence of national administration and judicial review, not regional or local administration. Occupational safety and health does not differ geographically by industry, as the work of the various occupations is broadly similar throughout the country and there is little geographical variation in occupational safety. For this reason, labour inspection should also be uniform throughout the country. Finland should set up the Nordic model of a more centralized OSH system, which would coordinate an integrated review of legality in the same way as the National Police Board, the Prosecutor's Office and the Court of Justice co- ordinate the law enforcement and operational procedures of their respective sectors.
Väitöskirjan tavoitteena on selvittää valtiontukisääntelyn ja sen tulkinnan yhteyttä EU:n politiikkaan sekä käytettyihin taloudellisiin ajattelutapoihin. Politiikan lisäksi väitöskirjassa tarkastellaan erityisesti tukikilpailuun liittyvän taloustieteellisen keskustelun vaikutusta valtiontukisääntelyyn. Lisäksi tavoitteena on selvittää, miten tavoitteet tosiasiassa ohjaavat valtiontukisääntelyn kehitystä ja miten nämä tavoitteet mahdollisesti kehittävät valtiontukisääntelyä tulevaisuudessa. Valtiontukipolitiikkaa harjoitetaan pääasiassa SEUT 170(3)(c) -artiklan nojalla. Artikla on poikkeus SEUT 107(1) -artiklan sisältämään laajaan valtiontukikieltoon. SEUT 107(3)(c) -artikla mahdollistaa sellaisten tukien myöntämisen, jotka tuottavat enemmän yhteistä etua kuin haittaavat kilpailua sisämarkkinoilla. EU:n tuomioistuin on vahvistanut, että Euroopan komissiolla on laaja harkintavalta arvioidessa, mitkä tuet täyttävät tämän artiklan edellytykset. Komissio onkin toteuttanut valtiontukipolitiikkaa pitkälti tämän artiklan soveltamisella. Väitöskirjassa on kolme tutkimuskysymystä. Ensimmäinen tutkimuskysymys on "Mitkä ovat olleet merkittävimmät valtiontukisääntelyyn vaikuttavat taustaolettamat ja tavoitteet?" Tutkimuskysymykseen vastataan tutkimuksen luvuissa 2, 3 ja 4, joissa käsitellään valtiontukisääntelyn taustalla vaikuttanutta politiikkaa, sääntelyn historiallista kehitystä sekä tukikilpailuun liittyvää tutkimusta. Merkittävin valtiontukisääntelyn tavoite on ollut estää jäsenvaltioiden välistä tukikilpailua, jonka on katsottu haittaavan kaikkia jäsenvaltioita. Taustaolettamana on ollut, että tukikilpailussa kaikki sisämarkkinoilla toimivat jäsenvaltiot häviävät, ja jos valtiontukipolitiikkaa ei säännellä, jäsenvaltiot tukevat yrityksiään, mikä johtaa tukikilpailuun. Toiseksi tavoitteeksi tukikilpailun estämisen rinnalle on 2000-luvun taitteessa noussut tavoite poistaa markkinahäiriöitä valtiontuilla. Näitä markkinahäiriötä ovat olleet mm. kasvihuonekaasupäästöihin liittyvät ulkoisvaikutukset ja finanssikriisi. 2010-luvulla valtiontukisääntelyn tavoitteena on ollut myös lisätä talouskasvua ja parantaa ympäristön tilaa. Näiden lisäksi valtiontukisääntelyä ja komission julkaisuja tarkastelemalla voidaan havaita yksi EU:n toimivaltaan kuulumaton valtiontukisääntelyn tavoite: jäsenvaltioiden varojen säästäminen. Toinen tutkimuskysymys on "Miten nämä [tavoitteet ja taustaolettamat] ovat historian saatossa näkyneet valtiontukisääntelyssä ja komission toiminnassa?". Tutkimuskysymykseen vastataan luvuissa 1.5, 3 ja 4, joissa käsitellään valtiontukisääntelyn historiaa osana EU:n historiaa sekä nykyisen sääntelyn tavoitteita ja muutoksia. Historiallisesti tukikilpailun estäminen on ollut voimakkaimmin näkyvä tavoite, sillä valtiontukipolitiikka ja sääntelyn tulkinta ovat kiristyneet koko EU:n historian ajan, ja Unionin tuomioistuin on katsonut yhä useampia tukia kielletyksi valtiontueksi. Myös komissio on jatkuvasti kiristänyt linjaansa katsoen yhä useampia tukia sisämarkkinoille soveltumattomaksi valtiontueksi. Viimeisin merkittävä kehitys on ollut erilaisiin verotukiin puuttuminen 2010-luvulla. Tämän lisäksi myös tavoitteet markkinahäiriön poistamisesta ja talouskasvun lisäämisestä ovat näkyneet sääntelyssä. Markkinahäiriön poistamisen nojalla komissio on sallinut valtavasti ympäristö- ja erityisesti energiatukia. Nämä tuet ovat nykyään suurin tukiryhmä EU:ssa. Talouskasvua taas on pyritty lisäämään sallimalla yhä useampien erilaisten talouskasvulle hyväksi katsottujen tukien myöntäminen, osittain jopa luopuen tavoitteesta estää tukikilpailua. Kolmas tutkimuskysymys on "Miten nykyiset ympäristö- ja energiatuet sopivat tähän kehitykseen ja voidaanko tukipolitiikan katsoa muuttuneen näiden vuoksi?". Tutkimustulosten perusteella ympäristö- ja energiatukiin liittyvä komission sääntely on pyrkinyt lisäämään näitä tukia. Tuet sopivat teoriassa hyvin valtiontukien systematiikkaan, koska sallitut tuet eivät vääristä kilpailua voimakkaasti, mutta ne lisäävät yhteistä etua ja samalla säästävät jäsenvaltioiden varoja turhalta tukemiselta. Tämä perustuu tosin pitkälti komission asettamaan teoreettiseen viitekehykseen ja ennalta määrättyihin päätöksentekosääntöihin ilman empiiristä tarkastelua. Loppulauseena voidaankin todeta, että valtiontukipolitiikka perustuu pitkälti ajatukseen, että jäsenvaltiot tukevat yrityksiään, jos se vain sallitaan. EU-tasolla tapahtuvien päätösten rahankäytöstä katsotaan olevan järkevämpiä kuin jäsenvaltioiden tasolla tapahtuvien päätösten. Tämän vuoksi valtiontukipolitiikka on perustunut siihen, että yhteisen hyvän mukaiset tuet sallitaan, ja jäsenvaltiot tukevat halutessaan. Tähän mennessä politiikka on ollut tehokasta, koska jäsenvaltiot käyttävät merkittävästi varoja sellaisten kohteiden tukemiseen, jotka on erikseen sallittu SEUT 107(3)(c) -artiklan nojalla. ; The goal of this thesis was to find out how state aid regulation and interpretation of the regulation are connected to EU policies and economic theories used to form said policies. In addition to studying the policies, the effects of economic theory related to subsidy competition is studied. The goal of this thesis is to find out how these policy goals affect state aid regulation and how these goals will affect state aid regulation in the future. The state aid policy is mostly based on TFEU article 107(3)(c). The article contains an exception to the broad state aid prohibition in TFEU article 107(1). TFEU article 107(3)(c) enables granting aids that facilitate economic development and common good more than it adversely affects trading conditions within the internal market. CJEU has stated that the European Commission has broad discretion when evaluating which aids meet the criteria set in TFEY article 107(3)(c). The commission has used this article to execute state aid policy in the EU. The thesis contains three research questions. The first research question is "What are the most significant presumptions and goals affecting state aid regulation?". This research question is answered in chapters 2, 3 and 4, which study the policies behind state aid regulation, the historical development of state aid regulation and the research related to the subsidy competition. The most significant goal for state aid regulation has been to prevent subsidy competition between member states, which has been seen to harm all member states. The presumption behind state aid regulation has been that in subsidy competition everybody loses, and that if national state aid policies are left unregulated, all member states will subsidy their companies, which will lead to subsidy competition. In the 2000s, another goal of the state aid regulation has been to use the state aids to prevent market failures. Market failures referred to in this goal are e.g. externalities related to greenhouse gases and financial crisis. In addition to these goals, one other goal of state aid regulation in the 2010s has been promoting economic growth and improving the environment. Additionally, one other state aid policy goal that is not within the EU jurisdiction can be derived from state aid regulation and the commission's publications: saving member states' public funds. The second research question is "How these [goals and presumptions] have affected state aid regulation and the commission's actions in history". This research question is answered in chapters 1.5, 3, and 4, which study state aid history within the EU history and the current regulation's goals, as well as changes in current legislation. Historically, the most significant goal has been preventing subsidy competition; the state aid policy and the interpretation of the regulation have become more and more strict during the whole history of the EU. In addition to this, CJEU has deemed more and more aids incompatible with the internal market. The commission has continuously tightened its decisions and deemed more and more aids incompatible with the internal market, the last significant change being the state aid decisions regarding different tax measures in the 2010s. In addition to this, goals to remove market failure and to promote growth have influenced the regulation and its interpretation. In order to remove market failures, the commission has allowed significant subsidy programs for environment and renewable energy. These subsidies are currently the largest subsidy group in the EU. Economic growth has been promoted by allowing more and more different aids that are seen beneficial to growth, even partially abandoning the goal to prevent subsidy competition. The third research question is "How are the current environmental and energy aids suited for this development and is the subsidy policy changed due to this development". Results show that the commission regulation related to environmental and energy aids is designed to increase the amount of these aids. These aids are theoretically aligned with the state aid system, because the allowed aids do not significantly disturb competition, but they promote common good and simultaneously save public funds from useless subsiding. This conclusion is mostly based on theoretical framework and predetermined decision-making rules without any empirical evaluation. As a conclusion, it can be stated that the state aid policy is mostly based on the idea that member states will grant aids if it is allowed. Additionally, it is also based on the idea that the financial decision-making is better on the EU level than on the national level. In result, the basis of the state aid policy has been that aids beneficial to common good are allowed, and it is up to the member states to grant the aids if they want to. This policy has been effective because member states have been using significant amounts of funding to the goals allowed in TFEU article 107(3)(c).
Sata kuntaa riittää , Puolet pois! ja Lopulta kuntia voi olla vain 30. Tutkimuksen aiheena on 1990-luvun alusta 2000-luvun puoliväliin käyty kuntarakennetta koskeva julkinen keskustelu. Keskustelua näkökohtineen, vaatimuksineen ja osapuolineen tarkastellaan totuuden politiikan kautta. Kiinnostuksen kohteena on se, miten tuotetaan ne totuudet, joilla perustellaan kuntarakenteeseen kohdistuvia vaatimuksia. Tutkimuksen aineisto muodostuu kuntaliitoksia käsittelevistä sanomalehtikirjoituksista. Tutkimuksen perusteella kuntarakennekeskustelun solmukohdassa käydään kamppailua tehtävien, voimavarojen ja kuntarakenteiden keskinäisestä suhteesta. Kunnille osoitettujen tehtävien ja voimavarojen merkitys on kansantaloudellisesti ja jakopoliittisesti keskeinen. Voimavaroissa tai tehtävissä tunnistettu muutos käynnistää tarpeen sopeuttaa kahta muuta elementtiä. Muutosvaatimukset ovat kytkeytyneet myös poliittisen vallanjaon jännitteisiin eli puolueiden valtapoliittisiin asemiin kuntakentässä. Kamppailu oikeista tulkinnoista, määritelmistä ja näkökulmista eli totuudesta ilmenee puhe- ja ajattelutavoissa eli diskursseissa. Kuntarakennekeskustelua hallitsee puhetapa, joka on nimetty valtadiskurssiksi. Sen keskeisenä päämääränä on kuntarakenteen uudistaminen suurempien kuntien muodostamiseksi. Kysymys on kuntien toimintaedellytysten ja voimavarojen vahvistamisesta. Keskeiseksi muodostuu kuntien toimintaympäristön muutos. Valtadiskurssissa kuntarakenteen uudistaminen asetetaan rahoituksen tai tehtävien uudelleenmäärittelyn edelle. Kun kuntien tehtävissä tai voimavaroissa tapahtuu muutoksia, rakenteiden tulee sopeutua näihin muutoksiin. Kuntarakenne näyttäytyy hallittavana , sen piirteitä voidaan mitata, arvioida ja muuttaa. Vastadiskurssiksi nimetty diskurssi syntyy reaktiona vaatimukselle kuntarakenteen muutoksesta. Vastadiskurssin lähtökohdista käsin pyrkimys kuntarakenteen muutokseen ei ole perusteltu. Kunnat nähdään historialtaan ja identiteetiltään ainutkertaisina itsehallinnollisina yhteisöinä, joilla on alueellinen itsemääräämisoikeus. Kunnan kehittämistä ja palveluja koskeva päätöksenteko halutaan säilyttää mahdollisimman lähellä kuntalaisia. Kuntaliitosten nähdään johtavan kehittämistoimenpiteiden ja palveluiden keskittymiseen eli hyvinvointivaltion paikalliseen alasajoon. Toimintaympäristön muutos edellyttää sopeutumista, mutta kuntaliitosten sijaan ratkaisuksi esitetään kuntien voimavarojen lisäämistä, tehtävien vähentämistä, kuntien yhteistyön lisäämistä ja muita palvelutuotannon tehostamiseen tähtääviä toimenpiteitä. Nykyiset kunnat ovat muodostuneet useiden vuosisatojen aikana monien vaiheiden kautta. Kuntia on yhdistetty ja niitä on jaettu. Muutoksia on perusteltu eri aikoina ajankohtaisilla kuntien tehtäviin ja taloudellisiin voimavaroihin kohdistuvilla haasteilla. 1990-luvun alussa kuntarakenteen muutostarve kytkettiin byrokratiaan ja lamaa seuranneeseen kunnallistalouden kriisiin. Vaatimus palvelujen tehokkuudesta ja byrokratisoituneen hallinnon virtaviivaistamisesta muodostui hyvin keskeiseksi. 1990-luvulta 2000-luvulle tultaessa alkoi korostua seutuistuminen, kuntien keskinäinen riippuvuus ja yhteistyö elinkeinojen kehittämisessä sekä palvelujen turvaamisessa. Samalla omaksuttiin kaksi erilaista sopeutumisstrategiaa eli pyrkimys edistää sekä kuntaliitoksia että seutuyhteistyötä. Kaksikärkinen strategia edusti kompromissia tilanteessa, jossa kunnat eivät olleet halukkaita liitoksiin. 2000-luvun puoliväliin tultaessa kuntarakennekeskustelussa tapahtui kuitenkin diskursiivinen muutos. Kuntarakenteen muutosta vaadittiin entistä voimakkaammin nimenomaan palvelujen turvaamiseksi. Kuntien taloudellisen aseman eriytyminen kiihtyi muuttoliikkeestä ja kuntien rahoitusperusteiden muutosten seurauksena. Uhkana olivat myös väestön ikääntymisestä ja palveluvaatimusten muutoksista johtuva palvelukustannusten kohoaminen. Kunnat näyttivät jakautuvan menestyviin ja menettäviin. Monien kuntien edellytykset palvelujen järjestämiseen olivat merkittävästi heikentyneet. Kuntien taloudellinen vastuullistaminen ja vaatimus elinvoimaisuudesta korostuivat. Julkisen talouden sopeuttamistarpeen ja kuntien palvelukustannusten kasvun myötä tehokkuuden rinnalle nousi vaatimus tuottavuuden kohottamisesta. Toimintaympäristön muutoksiin varautumisen katsottiin edellyttävän myös elinvoimaisuutta. Aiempina vuosikymmeninä valtion rahoitusta ohjattiin voimakkaasti infrastruktuurin ja palveluverkon ylläpitämiseen syrjäseudulla ja heikosti toimeentulevissa kunnissa. Tapahtuneessa muutoksessa on kysymys siitä, että yksi totuuden politiikka korvautuu toisella. Kuntien odotetaan kantavan vastuunsa elinkelpoisuudestaan ja yhdistyvän väestö- ja elinkeinopohjaltaan ja sitä kautta entistä vahvemmiksi kokonaisuuksiksi. 2000-luvun edetessä kuntaliitoshankkeita on käynnistynyt kiihtyvällä tahdilla ja yhä useammissa niistä kunnat yhdistyvät. Kuntayhteisön historia, identiteetti ja ainutkertaisuus väistävät, kun yhdistyminen muodostuu yhden tai useamman kunnan taloudellisen aseman tai toiminnallisten edellytysten kannalta välttämättömäksi. Keskusteltaessa kuntarakenteesta keskustellaan samalla kuntien itsehallinnosta. Voimakas vaatimus kuntien elinvoimaisuudesta ja elinkelpoisuudesta merkitseekin itsehallintokäsityksen muuttumista. ; The topic of this study is the public discussion on desired local authority size and the need for municipal mergers. The study is based on the French philosopher Michel Foucault´s discoursive view of knowledge and power and an analytics of governmentality, which has evolved from Foucault´s research. The discussion on local government structure concerns information on local authorities, power and competing governmental rationalities. Governmental rationalities refer to different ways of producing truths and giving causes for social and political aims. The study is based on the conception that governmental rationalities are bound up with a discoursive struggle. This struggle is integrated into public discussion. The material of the study consists of newspaper articles on local government structure and municipal mergers. The discussion on local government structure is examined in contexts from the early 1990s and early 2000s. With regard to these two periods I analyse the changing historical conditions under which the discourses unfold. During the time that passed between the two periods the local authorities faced a major change in economic fluctuations, migration, internationalisation, the European integration and the effects of extensive public administration reforms. The discussion on local government structure is analysed in relation to the recent development of the operating environment, the metamorphosis of the welfare society and the changeable role of local authorities. An important issue in my study is what kind of discourses form the framework for public discussion on local government structure? And how do they regulate the governmental rationalities concerning the relations between the duties, resources and structures of local governments? According to my study, the debate on local government structure is in fact a defining struggle over the local authorities´ mission, resources and structure and how these are related to one another. A change detected in resources or duties triggers a need to adjust either one of the two other elements in question. The interpretations of adjustment in each case result in specific governmental rationalities of reform. There is also the question of how political power is distributed and the tensions arising from it, i.e. a struggle for political power in connection to the political parties´ differentiated position in local governments. A change in local government structure signifies new strategic positions and political strongholds. The positions of the traditional ruling parties, i.e. the Centre Party and the Social Democratic Party, produce opposite dispositions of how and on whose conditions the governmental models are outlined. The study shows that the discussion on local government structure is dominated by a power discourse that strongly emphasises a demand for restructuring in order to form larger municipalities. The power discourse strengthens a rationality that gives priority to restructuring local governments instead of financing or redefining duties. Within the power discourse the conception of local government structure turns into an instrument of governmentality and a perspective which sets aside other possible ways of representing local authorities. Local authorities are perceived as a part of the total structure of administrative units, the characteristics of which may be measured, assessed and changed. A counterdiscourse arises as a reaction to the power discourse and its demand for adjustment to the change of operational environment through a change of local government structure. This counterdiscourse questions the notion of local authorities as a structure that can be steered and governed. Local authorities are seen as unique, autonomous regional institutions where decisions on their development and services must be made as close to the local residents as possible. Thus the counterdiscourse emphasises the local authorities´ territorial autonomy, which secures preserve the unique history and identity of the present municipalities. In the 1990 s the interpretation that the operating environment developed towards regionalisation was characteristic for the change management. The aim to promote regionalisation and conditions influencing regionalisation was strengthened. Regional cooperation represented a compromise between reluctance to merge and securing of industrial development needs and services. The discussion concerning local authority structures was founded upon a two-peaked strategy of adjusting, i.e. the aim was to actively further the promotion of both municipal mergers and regional cooperation. Securing services is the topic in the core of the discussions on local government structures. And this topic is enwrapped in the discourse on equality. However, equality appears to be the ambivalent precondition for the reform. In the power discourse the equal status of citizens is threatened by the differentiation of the financial situation of local authorities. A change of the local government structure arises as the solution. The counterdiscourse emphasises one aspect above all others, i.e. to secure services as close to the local residents as possible. The pursuit of scale benefits, concentration of resources and development measures and cutting down on services are considered risks in the change of local government structures. The fear for the effects of concentrated powers and for the dismantlement of the welfare society at local level will be actualised in the counterdiscourse. From the beginning of the 1990 s to the mid-2000 s there is a discoursive change in the discussion on local government structures. The discussion starts increasingly to circle around the change of operating environments of local authorities. The prerequisites of local governments to secure the services are getting questioned due to migration, changes in the population s age structure and regional differentiation. There seems to be a division into winning and losing local authorities. The financial and operating prerequisites of small and remote local authorities are considered to have weakened. Making provisions for changes in the operating environment emphasises vitality and viability. A condition is that local authorities embrace their financial responsibilities. The responsibilisation in the discoursive change is similar to the responsibilisation frequently applied in connection with the management of welfare drawing on different neoliberal practices. The mentality of liberalisation and responsibilisation can be more widely acknowledged in the development of the relations between local authorities and the state. In political rationalisation the promotion of productivity has become the counterpart of the securing of services. The rhetoric of financial necessities is more strongly than before starting to regulate the discussion. In the 1990 s the emphasis was on effectivity and claims for the streamlining of the bureaucratised governance. In the 2000 s the talk focused on productivity and the demand that more should be achieved despite decreasing resources. The concept of productivity welling from the background assumptions of economic science is problematic for the public sector. It does not measure welfare and wellbeing. Consequently the dispute is not about measures but about goals. What kind of local authorities will be given the responsibility for the services to residents and the development of their close environment? The answer to this question also implies how resources and duties are allocated to local authorities. The discoursive change is all about a reorganisation of the mutual relations between knowledge and power. One politics of truth is replaced with another politics of truth with more explanatory power and penetrating effects than the former one. The responsibilisation of local authorities and the assessment based on financial processes come in the centre of the discussion on local government structures. The definitions of local authority duties, resources and structures also contribute to the revision of local self-government. The strong claim for vital and viable local authorities actually means the articulation of a new kind of basis for the self-government.
