Suchergebnisse

Tutkimuksessa tarkastellaan erästä Euroopan integraation vähemmän tutkittua ulottuvuutta: integraation vaikutuksia jälkikommunistisen yhteiskunnan kansalaisjärjestöihin. Liettualainen ympäristöjärjestösektori ja Ignalinan ydinvoimalan tapaus tarjoavat rajallisen, mutta samalla hyvin konkreettisen näkökulman kysymyksen tarkastelemiseksi. Tutkimus nojaa vuosina 2001-2003 kerätyn haastatteluaineiston laadulliseen analyysiin. Ignalinan ydinvoimalan tapauksen perusteella voidaan tulkita liettualaisten ympäristöjärjestöjen kohtaamia muutospaineita neuvostoajan lopulta aina Liettuan EU-jäsenyyteen saakka. Ignalinan ydinvoimalan ympärille keskittynyt liikehdintä oli yksi keskeisimmistä neuvostovallan vastaisen protestin välineistä 1980-luvun lopun Liettuassa. Ignalinan ydinvoimalasta muodostui tuolloin neuvostovallan poliittinen symboli; protestointi ydinvoimalaa vastaan oli samalla vastalause Moskovan sanelupolitiikalle ja vallitsevalle yhteiskunnalliselle järjestykselle. Ignalinan poliittinen symboliasema kuitenkin muuttui radikaalisti Liettuan itsenäisyysjulistuksen myötä: voimalasta muodostui niin taloudellisesti kuin poliittisestikin tärkeä kansallisen suvereniteetin osa. 1990-luvun lopulla ydinvoimalan poliittisen symboliaseman muutos sai yhä vahvemman ilmentymän EU:n esittäessä Ignalinan molempien reaktoreiden alasajoa ennen niiden lasketun käyttöiän umpeutumista. Eräät liettualaiset ympäristöjärjestöt toimivat aktiivisesti osana laajempia eurooppalaisia kansalaisjärjestöverkostoja vaatien itäisen Keski-Euroopan neuvostomallisten ydinvoimaloiden välitöntä sulkemista. Siten Ignalinan tapaus aiheuttaa monissa tapauksissa järjestöidentiteetin epävarmuutta: Yhtäältä ympäristöjärjestöidentiteetti vaatii kriittistä suhtautumista ydinvoimaan, erityisesti neuvostomallisiin RBMK-reaktoreihin. Toisaalta taas Ignalinan ydinvoimala koetaan Liettuan taloudellisen ja poliittisen omavaraisuuden takaajaksi. Ignalinan tapauksen ympärille rakentuva identiteettipoliittinen asetelma voidaan yksinkertaistaa tilanteeksi, jossa ympäristöjärjestöt hapuilevat kahden yhteensopimattoman toimintamallin välillä: järjestöt toivovat voivansa toteuttaa rooliaan ympäristöjärjestöinä, usein laajempien eurooppalaisten ympäristöjärjestöverkostojen mallin mukaisesti, mutta samalla kansallisen suvereniteettipolitiikan tuottamat mallit ovat vahvasti läsnä järjestöjen määrittäessä perusluonnettaan. Ignalinan tapauksen pohjalta tutkimuksessa tarkastellaan myös laajempia Euroopan integraatioon ja jälkikommunistiseen kansalaisjärjestötoimintaan liittyviä kehityskulkuja. Tutkimus tuo esiin, että Euroopan integraatio on luonut monitasoisen institutionaalisen järjestyksen, joka määrittää oman vaikutuspiirinsä säännöt. Euroopan integraatio on samalla ilmiö, joka toteutuu myös hyvin arkipäiväisissä asioissa ­ se on läsnä monissa mikrotason käytännöissä vaikuttaen siis myös ympäristöjärjestöjen toimintaan. Samalla voidaan havaita, että politiikan muodot ja tyylit eivät synny tyhjiössä tai pelkästään rationaalisten valintojen tuloksena; historia, sen tuottamat tulkinnat sekä rutiineihin perustuvat säännönmukaisuudet ovat läsnä poliittisessa elämässä, niin kansalaisjärjestötoiminnassa kuin muussakin yhteiskunnallisessa aktivismissa, samoin kuin hallinnollisissa käytännöissä. ; The colourful, sometimes even dramatic, history of Lithuanian environmental non-governmental organisations (NGOs) makes them an interesting subject of political science research. During the past fifteen years the role of the Lithuanian environmental movement has changed quite radically. The environmental movement had a central political role at the time of the Lithuanian independence activism in the late 1980s, but the movement later lost its mobilising potential and was marginalised by the beginning of the 1990s. Since then the environmental NGOs have been strongly affected by the process of European integration. Environmental NGOs have served both as agents and indicators of the institutional change taking place in Lithuania. The dynamics of this change can be analysed through the case of Ignalina ­ in the course of the past couple of decades the nuclear power plant of Ignalina in the north-east corner of Lithuania has been a reference point for a number of political discussions and processes. During the Lithuanian independence movement the nuclear power plant became a symbol of Soviet rule. As Ignalina was strongly associated with the hegemony of Moscow over Lithuania the plant occupied a central role in the fight towards national sovereignty. Independence activism took the form of environmental protests, especially in the early stages of the Lithuanian reform movement, and a large number of environmental organisations were established all over Lithuania. The political context provided an opportunity to address sensitive political questions through environmental activism. For instance, in September 1988 thousands of protesters formed a human chain ­ the ring of life ­ around the two units of Ignalina as a manifestation of Lithuanian national sovereignty and identity. The symbolic position of Ignalina changed radically after Lithuania s independence declaration in March 1990. As Moscow imposed an energy embargo on Lithuania it soon became clear that the country was dependent on its own sources of energy, of which the nuclear power plant of Ignalina was the most important one. Although Ignalina had only recently served as the symbol of Soviet oppression, the plant suddenly proved indispensable in the reconstruction of the nation and its material well-being. In 1995 the Lithuanian government tabled a EU membership application. Towards the end of the decade Ignalina was brought on the political agenda of the EU ­ it soon became evident to Lithuanians that the closure of the nuclear power plant would be considered a de facto prerequisite for EU membership. As a result, the question of Ignalina was highly politicised ­ the setting gave Ignalina a positions as the symbol of national sovereignty. There had been a radical shift in the political symbolism surrounding the plant. Meanwhile, the environmental NGOs faced a dilemma: Some of the environmental activists were closely linked to European anti-nuclear NGO networks and were strongly in favour of the decommissioning of Ignalina. However, many of the environmental NGOs also carried with them a long tradition of ethno-cultural thinking thus connecting the organisations closely to the notion of Lithuanian national sovereignty. Against this background it proved difficult for many organisations to define their role in view with the question of Ignalina ­ what would be appropriate political action? As a result, there remained a great deal of indecisiveness and confusion among the environmental NGOs as to the decommissioning plans of Ignalina, and more generally as to the role of the environmental organisations in the Lithuanian society. The case of Ignalina provides a framework within which it is possible to analyse certain dimensions of national sovereignty in an integrating, post-Cold War Europe. The integration of Central and Eastern Europe into the EU has produced a situation in which many of the expectations attached to national sovereignty are being challenged. The research also brings forward a topic that has received only limited attention in the past, namely the effects of European integration on non-governmental organisations in Central and Eastern Europe. By focusing on a specific sector of Lithuanian NGO activity it is possible to analyse the dynamics of europeanisation on a very concrete level. The case of Ignalina suggests that the activists of Lithuanian environmental NGOs are forced to ponder the raison d être of their organisations in the face of different, often conflicting institutional pressures. The expectations drawn from fresh national sovereignty are not always compatible with the models of action produced by the European integration process. The case evidences a conflict between post-Communist nation-building and the institutional limitations brought about by EU membership. Simply put, the idea of national sovereignty on the one hand and European integration on the other offer environmental NGOs distinctive, often conflicting, models of appropriate political action. The models of action created by the institutional framework of the EU are not easily compatible with the norms typical of a newly independent state. This identity political conflict is especially pronounced whenever national and European norms are placed in direct opposition with each other. However, it should be noted that the national and European levels of politics cannot be completely distinguished from each other. It is interesting to notice how models of action drawn from the EU system often form the very basis of national or local political action. Therefore it can be stated that the separation between European and national models of appropriate action is not always feasible. It is possible to approach most political questions, including the encounter of Lithuanian environmental NGOs and the EU, from an institutional perspective. The theoretical framework of the study is based on new institutionalism , and the notion of logic of appropriateness is central to the study ­ political institutions are analysed as collections of norms that define the rules of appropriate political action in different situations. In essence, politics is about appropriate action. The research seeks to explain the logic of appropriateness being followed by Lithuanian environmental NGOs. The research problem is approached through a set of questions: (1) How does the colourful history of the Lithuanian environmental movement affect the political characteristics of today s environmental NGOs? (2) What does the specific case of Ignalina tell us about the institutional contexts in which the Lithuanian environmental NGOs operate? (3) How to define the relationship between Lithuanian environmental NGOs and the politics of national sovereignty? (4) What is the relevance of the institutional framework of the EU to Lithuanian environmental NGOs? The study suggests that the rules of appropriateness change depending on the political context. At the same time, the conflicts produced by differing, overlapping institutional environments are reflected in the inner dynamics of political actors, resulting to indecisiveness and confusion. Since political action is first and foremost directed by the logic of appropriateness, the interpretations of political contexts are of central relevance. Therefore it is possible that a single object, such as a nuclear power plant, can be given a variety of interpretations in the realm of identity politics. The case of Ignalina evidences that symbolism and interpretation form the core of political life.

This paper is an analysis of the foreign Aid Policies of two OECD Development Assistance Committee member countries – Finland and Ireland. The analysis reveals that both Finland and Ireland share high principles on their relations with the developing world, although their current policy outlooks appear to differ significantly. Despite Finland's good economic performance and prosperity largely generated by the global demand and market access, the government has so far failed to include the increasing of ODA on its priority agenda. In addition to the declining commitment, the selection criteria for Finnish aid recipients appears to be partially commercially motivated. Ireland on the other hand has a solid record of targeting the poorest of the poor with its development assistance and has recently increased development country focus in national policies. The challenge for Ireland is the effective utilisation of these funds and even more importantly keeping the government's public, international commitment to the 0,7 percent recommendation level despite the possible future slowdown of the economy.

Religion in contemporary Europe has been forced out of politics but religious themes repeatedly return in European politics. The article deals with the question of how the Catholic faith, as a symbol of identification, and the political and social issues conditioned by Catholic faith influence current European policy. Sociological research has indicated a link between identification with the Church and social attitudes, and the influence of religious identification on the approach toward European integration. The key theme of the article is the analysis of religious topics at the political level and the consequences of the struggle of the cross, as well as the resulting influence on political or judicial power in European countries. Using specific examples, it is shown that some of the manifestations of the Catholic faith represent an identification symbol and that religious themes have remained strong. Adapted from the source document.

The book approaches the history of Finnish development cooperation through the experiences of development aid workers. At its core is a small group of Finns (experts and officials from different fields) who have worked with international development aid in Asia, Africa and Latin America. Their memories and experiences, together with diverse archival material offer an interesting window into the world of development (cooperation), or "Aidland", from the 1960s to the turn of the millennium.
The research focuses on the personal motives and experiences of Finnish aid workers from the 1960s to the 2000s. The book offers perspectives on the historical construction of Aidland since the 1940s and on the gradual integration of Finland and the Finns into its structures. It describes the mindset of the first two generations of aid workers and the factors that made them interested in developing countries. The book follows their education, their first contacts with Aidland, adaptation to work and conditions, returning home and the challenges that come with it. The study gives the reader a view of the power positions, hierarchies and contradictions in Aidland and development cooperation, which at times led Finns to reassess their motives and justify to themselves the meaningfulness of the entire undertaking. Through their experiences, the book also deals with the less-known side of development cooperation, such as corruption, prejudices, and opposition to development projects, as well as their occasionally unwanted consequences in partner/recipient countries. It also sheds light on the effects of the Aidland experience on an individual's worldview and identity.
The book is an academic study suitable for a wide audience, from university students to ordinary readers interested in development cooperation. The book helps to understand both the history of development and the construction of multi-level connections of Finnish society with the countries of the Global South. It is therefore also ideally suited for readers interested in the development of Finland's internationalization in the late twentieth century. For its part, the book contributes to wider public debates on development cooperation.

"This research-based edited volume offers a clear, multifaceted and practical overview of the Finnish health and social care sector trends in the 2020s. The health and social care reform is again current as new ways of organising the sector are being developed on the foundation of the reform that fell through in spring 2019.

The book introduces the Finnish health and social care services reform from three perspectives. The first part of the book looks at the sector from a macro perspective, that is, from the perspective of the service system reform. The articles deal with a historical overview of previous reforms, integration, and research on effectiveness and cost-effectiveness. The second part focuses on the organisational level issues such as reform of management and know-how and the challenges digitalisation poses for the health and social services. The third part of the book centres on the perspective of the people who implement the changes. The themes of the articles include care workers' multi-actor collaboration, person-centred case management and client involvement.

The book is based on research done at the University of Eastern Finland as well as Finnish and international research literature. The authors represent various disciplines: health and social management, social work, social psychology and other social sciences and law. The book is aimed at managers and professionals, experts, decision makers, researchers and teachers in the field of health and social care. It is also suitable as a textbook for management studies at the university level." - "Tämä tutkimukseen perustuva kokoomateos tarjoaa selkeän, monipuolisen ja käytännönläheisen yleiskatsauksen siitä, mihin suuntaan suomalainen sosiaali- ja terveysala on kehittymässä 2020-luvulla. Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus on jälleen hyvin ajankohtainen, kun keväällä 2019 kariutuneen uudistuksen perustalle ollaan rakentamassa uudenlaisia hyvinvointialueita tai sote-maakuntia ja monialaisia sosiaali- ja terveyskeskuksia.

Kirjassa avataan monipuolisesti maamme sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistumista kolmesta eri näkökulmasta. Teoksen ensimmäisessä osassa tarkastellaan sosiaali- ja terveysalaa makrotason eli palvelujärjestelmän uudistumisen näkökulmasta. Artikkelien aiheina ovat historiallinen katsaus aiempiin uudistuksiin, integraatio sekä vaikuttavuuden ja kustannusvaikuttavuuden tutkimus. Toinen osa kohdistuu organisaatiotason kysymyksiin, kuten johtamisen ja osaamisen uudistumiseen sekä sosiaali- ja terveysalan digitalisaation haasteisiin. Kirjan kolmas osa keskittyy sosiaali- ja terveysalan muutoksiin niitä toteuttavien ihmisten näkökulmasta. Artikkeleiden teemoina ovat sote-työntekijöiden monitoimijainen yhteistyö, asiakaslähtöinen palveluohjaus sekä asiakasosallisuus.

Kirja pohjautuu Itä-Suomen yliopistossa tehtyihin tutkimuksiin sekä kotimaiseen ja kansainväliseen tutkimuskirjallisuuteen. Kirjoittajat edustavat monia eri tieteenaloja: sosiaali- ja terveysjohtamista, sosiaalityötä, sosiaalipsykologiaa ja muita yhteiskuntatieteitä sekä oikeustieteitä. Kirja on suunnattu sosiaali- ja terveysalan johtajille ja ammattilaisille, asiantuntijoille, päätöksentekijöille, tutkijoille ja opettajille. Se soveltuu myös oppikirjaksi yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen johtamisopintoihin."

Siirtymiä ja ajan merkkejä koulutuksessa: Opetussuunnitelmatutkimuksen näkökulmia -teos jatkaa opetussuunnitelmakeskustelua, joka käynnistyi vuonna 2017 julkaistussa ensimmäisessä suomenkielisessä opetussuunnitelmatutkimusta käsittelevässä teoksessa. Teoksen johdantoartikkelin jälkeiset 14 vertaisarvioitua artikkelia jakaantuvat neljään teemakokonaisuuteen, joiden merkittävin yhteinen nimittäjä on huoli saksalais-pohjoiseurooppalaisen Bildung/Didaktiikka -opetussuunnitelmatradition ajautumisesta entistä ahtaammalle oppimisteorioiden jäsentämän, taitoihin ja kompetensseihin rajoittuvan, näennäisesti epäpoliittisen angloamerikkalaisen curriculum-opetussuunnitelmatradition ja sen poliittisen aisaparin, uusliberalismin, puristuksessa. Ensimmäisessä teemassa "Tieto ja sivistys antiikista globaaliin" käsitellään sivistystä ja tietoa suomalaisessa opetussuunnitelmakeskustelussa. Teemassa jäljitetään niitä antiikkiin palautuvia, edelleen ajankohtaisia, historiallisia merkityskerroksia, joita sivistyksen käsitteeseen sisältyy. Lisäksi teemassa avataan spenceriläistä kasvatusajattelua ja sen vaikutusta suomalaiseen opetussuunnitelma-ajatteluun. Ajankohtaista opetussuunnitelmien tarkastelua edustaa pohdinta ekososiaaliseen sivistykseen ja oikeudenmukaisuuteen kasvattamisesta. Teeman päättää kriittinen länsimaisen, valkoista elitismiä ja rodullis-etnistä ylemmyyttä henkivän, sivistyskäsityksen tarkastelu. Toisessa teemassa "Opetussuunnitelmapolitiikan historiallisia ja ajankohtaisia painotuksia" tarkastellaan varhaiskasvatuksen rakenteiden muutosta tehden samalla näkyväksi niitä oletuksia, joita liitämme kasvatukseen ja sen tehtävään yhteiskunnassa. Niin ikään suomalaisen perusopetuksen opetussuunnitelmaprosessit, erityisesti vuoden 2014 opetussuunnitelman perusteiden uudistamisen prosessi sekä paikallistason opetussuunnitelmatyö, ovat käsiteltäviä sisältöjä teoksen toisessa teemassa. Teeman lopussa kyseenalaistetaan historiaan peilaten arkiymmärryksemme siitä, että opetusta on aina suunniteltava tavoitteet edellä. Kolmannessa teemassa "Tiedonaloja ajassa" pohditaan tiedonalalähtöisyyteen perustuvan oppiainejakoisen kokonaisopetuksen yleissivistäviä vaikutuksia, samoin taidekasvatuksen suhdetta kulttuuriin, mediaan ja subjektiin. Lisäksi havainto siitä, miten sekularistisissa kansalaisuustarkasteluissa kansalaisuuden katsomukselliseen perustaan liittyvät kysymykset pyritään sivuuttamaan tai sijoittamaan rajatusti yksilön privaatin elämän alueelle, herättää pohdintaa. Neljännessä teemassa "Korkeakoulupolitiikka muutoksessa" fokus on korkeakoulutusta ja erityisesti yliopistoja koskevassa uusliberalistisessa hallinnassa – siinä, miten kyseinen hallinta puhuttelee yliopistojen tutkija-opettajia tai miten osaamisperustaiset ja työelämäkompetensseja tuottavat opetussuunnitelmat ovat muuttaneet perustavanlaatuisesti käsitystä tiedon olemuksesta populistiseen ja epä-älylliseen suuntaan. Lisäksi neljännessä teemassa esitellään meta-analyysi korkeakoulujen opetussuunnitelmaa koskevien tutkimustekstien taustalla vaikuttavasta opetussuunnitelma-ajattelusta ja -käsityksistä. Teeman lopussa palataan yhden esimerkin välityksellä ammattikorkeakoulun osaamisperustaisen opetussuunnitelman kehittämisen prosessiin. ; This edited book continues the discussion on curriculum, which began in 2017 in the first book on Curriculum Studies in Finnish. The 14 peer-reviewed articles following the introductory article are divided into four thematic sets, the common denominator of which is the concern about the drifting of the comprehensive democratic German and Nordic Bildung / Didactic curriculum tradition into the narrower, competence and skills driven Anglo-American education and curriculum, shaped by the paradoxical alliance of assumedly apolitical instrumental learning theories and neoliberal policy measures. The first theme, "Knowledge and Education from Antiquity to Global", deals with the topics of civilization, education and knowledge in the Finnish curriculum debate. The first article traces back to the antique with the intertwinement of current and historical layers of meanings that are implicated in the modern concepts of civilization and education. In addition, the first theme will open up Spencer's educational thinking and its impact on Finnish curriculum thinking. The space is also given to currently emerging concerns of eco-social education and reactivated issues by global interconnectedness of social and economic justice as educational goals. The theme ends with a critical examination of the Western concept of civilization and modernity related to issues of white supremacy with affiliations of cultural and racial-ethnic superiority. The second theme looks at "The historical and current emphases of Finnish curriculum policy". The first article examines how the theme is reflected in the changing structures of early childhood education. This focus on early education will arguably make more explicit and visible the assumptions we attach to education and its role and goals in globalized society in general. The curriculum processes in Finnish basic education, especially the process of reforming the curriculum in 2014 and the local curriculum work, will also be addressed in the second theme of the book. The last article questions the assumption, often shared by mainstream academic and common sense alike, that curriculum design and teaching planning should always start with objectives. The third theme is "The current issue of disciplinarity in curriculum and teaching". In the first article attention is paid to horizontal integration of school subjects, and to general educational implications predicated on subject-based curriculum and teaching, more generally. The next article deals with conceptual interrelatedness between art education and culture, media, and subjectivity. In the third article, the secularist views on citizenship is scrutinized of the neglect of significant citizenship aspects related to broader worldviews by illusorily positioning them in the sphere of private life out of reach of public interest and debate. The fourth theme, "Higher Education Policy in Change", focuses on neoliberal governance in higher education and universities, first addressing the new ambivalent identities of academic teachers, and how competence, skills and workplace-based curricula have fundamentally altered the concept of knowledge toward an instance of populist de-intellectualization of higher education and neoliberal vocational school. In addition, the fourth theme presents a meta-analysis of the underlying curriculum thinking and conceptions behind research texts on university curricula. Exemplarily, the last article critically unpack the process of developing a skills and competence-based curriculum at the University of Applied Sciences.

Tutkimuksessa selvitetään, missä määrin työpaikkojen työsuojeluvalvontaa toteutetaan alueellisesti eri tavalla eli toteutuuko valvonta työpaikoilla yhtenäisesti eri puolilla Suomea. Tutkimuksen ennakko-oletuksena on, että merkittävä syy työsuojeluvalvonnan alueelliseen erilaisuuteen on valvonnan organisointi viiden itsenäisen aluehallintoviraston työsuojelun vastuualueen tehtäväksi. Työsuojeluhallintoa ja työsuojeluvalvonnan toteutumisen yhtenäisyyttä työpaikoilla ei ole tutkittu tieteellisesti 2000-luvulla. Tämä tutkimus arvioi työsuojeluhallinnon rakennetta ja valvonnan toteutumista sekä hallinnon että työpaikkojen näkökulmasta. Tutkimus antaa sekä tieteellisesti perusteltuja teoreettisia että hallinnon asiakkaiden näkökulmia työsuojeluhallinnossa käynnissä olevaan valvonnan yhtenäistämiskehitykseen. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä on hallinnon evaluaatiotutkimus, joka tarkoittaa hallinnon toimivuuden arviointia käyttäjä- ja asiakasnäkökulmasta. Työsuojeluhallinto toteuttaa työpaikoille kohdistuvaa työsuojeluvalvontaa työsuojelutarkastuksina, jolloin hallinnon asiakkaita ovat työpaikat ja niiden työnantajat ja työntekijät. Pääasiallisena tutkimusaineistona ovat valvontatietojärjestelmä Veran raportit ja niistä tehdyt 27 valvonnan alueellista vertailua sekä henkilöhaastattelut, jotka kohdistuvat 52:een työsuojeluhallinnon, työmarkkinajärjestöjen ja työpaikkojen työsuojeluhenkilöön. Tutkimuksessa on kolme päälukua: työsuojeluhallituksen aika 1973-1993, itsenäisten alueellisten työsuojeluviranomaisten aika vuodesta 1993 lähtien sisältäen työmarkkinajärjestöjen roolin työsuojeluvalvonnassa ja valvonnan alueellinen vertailu. Tutkimusmatkani kohti yhtenäistä työpaikkojen työsuojeluvalvontaa alkoi työsuojeluhallituksesta, joka perustettiin vuonna 1973 osana hyvinvointivaltion rakentamista ja valtiojohtoista suunnitteluoptimismia. Valtiollinen työsuojelu koottiin yhden ministeriön alaisuuteen. Työsuojeluhallituksen aikana oli keskusjohtoinen, ainakin osittain yhtenäinen työsuojeluvalvonta, mutta keskusviraston toiminta ei onnistunut, koska työnantajat vastustivat sitä koko ajan pitäen sen toimintaa konspiratiivisena, vehkeilevänä. Työsuojeluhallitus lakkautettiin vuonna 1993 osana keskusvirastojärjestelmän purkamista 1990-luvun alun taloudellisen laman seurauksena. Valtion harjoittamaa sääntelyä purettiin hallinnon kaikilla sektoreilla, ja hallintoa madallettiin lähemmäksi asiakasta. Valtion merkitystä vähennettiin koko yhteiskunnassa ja hyvinvointivaltiosta tehtiin kilpailuvaltio, jolloin markkinaliberalismi ja New Public Management voimistuivat. Työsuojeluhallituksen lakkautuksessa tehtiin ehkä muutakin politiikkaa; pirstaloimalla valvovaa hallintoa heikennettiin samalla työpaikoille kohdistuvaa keskitettyä valvonnan voimaa. Itsenäisten alueellisten työsuojeluviranomaisten aikana vuodesta 1993 lähtien entisten työsuojelupiirien ja nykyisten aluehallintoviraston työsuojelun vastuualueiden toiminnallinen itsenäisyys korostui. Hallinnon toiminnassa näkyy, ettei työsuojeluvalvonnalla ole yhteistä keskusjohtoa. Sosiaali- ja terveysministeriön työ- ja tasa-arvo-osasto, jonka alaisuuteen työsuojelu keskushallinnossa kuuluu, toteuttaa Kansainvälisen työjärjestön ILO:n (International Labour Organization) sopimusten tulkintaa, että työsuojeluhallinto on riippumaton valvontatehtävää suorittaessaan eikä ministeriö siten puutu valvonnan alueellisiin menettelytapoihin. Tutkimus käsittelee myös työsuojeluhallinnon laajaa yhteistyötä työmarkkinajärjestöjen kanssa. Järjestöt osallistuvat kaikkeen päätöksentekoon, jossa käsitellään hallinnon tavoitteita, painopisteitä, valvontaohjeita ja resursseja. Tutkimuksessa arvioidaan edustuksellisen demokratian näkökulmasta korporatiivisen etujärjestövaikutuksen ja hallinnon suhdetta riippumattoman työsuojeluvalvonnan päätöksenteossa ja toimeenpanossa. Tarkastuskertomuksiin perustuva alueellisen valvonnan vertailu osoittaa, että työsuojeluvalvonta on eriytynyt vastuualueittain. Työpaikkojen kunnossaolo määritellään usein eri tavalla, joten tarkastajien valvoma työturvallisuuden minimitaso ei toteudu yhdenmukaisesti koko maassa. Siten velvoitteita korjata tai poistaa työturvallisuusepäkohtia annetaan eri tavalla ja lopputuloksena on se, ettei työnantajia kohdella tasapuolisesti. Tutkimuksen johtopäätöksenä on, että työsuojeluvalvonta on osa kansallista hallintotoimintaa ja laillisuusvalvontaa, ei alueellista tai paikallista hallintoa. Työsuojelu ei eroa toimialoittain maantieteellisesti, koska eri ammattialojen työ on pääpiirteissään samanlaista koko maassa ja niiden työturvallisuus ei juurikaan eroa maantieteellisesti. Tämän vuoksi myös työsuojeluvalvonnan pitäisi olla yhdenmukaista koko maassa. Suomeen pitäisi perustaa Pohjoismaiden mallin mukainen työsuojelun keskusorganisaatio, joka koordinoisi yhtenäistä laillisuusvalvontaa samalla tavalla kuin Poliisihallitus, Syyttäjälaitos ja uusi Tuomioistuinvirasto koordinoivat toimialojensa laillisuusvalvontaa ja toiminnan menettelytapoja. ; This study examines the extent to which workplace occupational safety and health (OSH) enforcing is carried out differently across the Finnish regions, in other words whether workplace enforcing is uniform across Finland. The presupposition of the study is that an important reason for the regional disparity in labour inspection is the decentralized organization of the inspection to by the five independent divisions of occupational health and safety of the regional state administrative agency. The OSH administration and the uniformity of the implementation of OSH in the workplace have not been scientifically studied in the 21st century. This study assesses the structure and implementation of the OSH administration from the perspective of both the administration and the workplace. The study provides a scientifically justified analysis covering both theoretical and customers' perspectives on OSH management and the ongoing integration of health and safety enforcement. The chosen theoretical approach of the study is the administrative evaluation framework, which means assessing the functionality of administration from the user and customer perspective. The Labour Inspectorate carries out workplace safety inspections in the form of occupational safety inspections, whereby the customers of the administration are the workplaces and their employers and employees. The main research material are OSH inspection database Vera reports and personal interviews carried out with 52 persons in the job protection administration, labour organizations and employment OSH personnel. The study consists of three main empirical chapters: the Labour Protection Board, the Central Office 1973-1993, the independent Regional Labour Inspectorate since 1993, including the role of labour organizations in labour inspection and the regional comparison of labour inspection. Shift towards an integrated job labour inspection started with the Labour Protection Board which was established in 1973 as part of the construction of the welfare state during the era of optimism in state-directed planning State labour protection was brought together under one ministry. The Labour Protection Board the system was center-led, at least regarding uniform occupational health and safety enforcing, but the Board's operations were not successful, mainly because the employers were opposed to it throughout its existence. The Labour Protection Board was abolished in 1993 as part of the dismantling of the central office system that followed the economic recession in the early 1990s. State regulation in all sectors of government was decentralized and administration was brought closer to the customers. The role of the state was diminished in society as a whole and the welfare state became a competitive state, with neoliberalism and New Public Management becoming stronger. Other objectives were also part of the decision to abolish the Labour Protection Board; at the same time, the fragmentation of supervisory authorities weakened the efficiency of workplace control. The era of the independent regional labour inspectorates since 1993 underlines the functional independence of the former OSH Inspectorate and the current division of occupational health and safety of the regional state administrative agency. The operation shows that there is no common central management for labour enforcement. The Department for Work and Gender Equality of the Social and Health Ministry, which is responsible for occupational safety in central administration, interprets International Labour Organization (ILO) conventions as meaning that the labour administration is independent in carrying out its supervisory function. Thus, the Ministry does not interfere with regional control procedures. The study also deals with the extensive co-operation between the labour protection administration and the labour market organizations. Trade unions are involved in all decision-making concerning management objectives, priorities, control guidelines and resources. The study examines the influence of corporatist interest groups and the governance of occupational health and safety enforcing decision-making and implementation from the perspective of representative democracy. A comparison of regional control based on inspection reports shows that OSH control of occupational health and safety has varied between the regional divisions. The condition of workplaces is often defined differently, so the minimum level of occupational safety supervised by inspectors is not uniformly applied throughout the country. Thus, obligations to remedy or eliminate occupational safety deficiencies in workplaces are given different treatment and the result is that employees are not treated equally. The conclusion of the study is that health and safety control should be in the competence of national administration and judicial review, not regional or local administration. Occupational safety and health does not differ geographically by industry, as the work of the various occupations is broadly similar throughout the country and there is little geographical variation in occupational safety. For this reason, labour inspection should also be uniform throughout the country. Finland should set up the Nordic model of a more centralized OSH system, which would coordinate an integrated review of legality in the same way as the National Police Board, the Prosecutor's Office and the Court of Justice co- ordinate the law enforcement and operational procedures of their respective sectors.

Sata kuntaa riittää , Puolet pois! ja Lopulta kuntia voi olla vain 30. Tutkimuksen aiheena on 1990-luvun alusta 2000-luvun puoliväliin käyty kuntarakennetta koskeva julkinen keskustelu. Keskustelua näkökohtineen, vaatimuksineen ja osapuolineen tarkastellaan totuuden politiikan kautta. Kiinnostuksen kohteena on se, miten tuotetaan ne totuudet, joilla perustellaan kuntarakenteeseen kohdistuvia vaatimuksia. Tutkimuksen aineisto muodostuu kuntaliitoksia käsittelevistä sanomalehtikirjoituksista. Tutkimuksen perusteella kuntarakennekeskustelun solmukohdassa käydään kamppailua tehtävien, voimavarojen ja kuntarakenteiden keskinäisestä suhteesta. Kunnille osoitettujen tehtävien ja voimavarojen merkitys on kansantaloudellisesti ja jakopoliittisesti keskeinen. Voimavaroissa tai tehtävissä tunnistettu muutos käynnistää tarpeen sopeuttaa kahta muuta elementtiä. Muutosvaatimukset ovat kytkeytyneet myös poliittisen vallanjaon jännitteisiin eli puolueiden valtapoliittisiin asemiin kuntakentässä. Kamppailu oikeista tulkinnoista, määritelmistä ja näkökulmista eli totuudesta ilmenee puhe- ja ajattelutavoissa eli diskursseissa. Kuntarakennekeskustelua hallitsee puhetapa, joka on nimetty valtadiskurssiksi. Sen keskeisenä päämääränä on kuntarakenteen uudistaminen suurempien kuntien muodostamiseksi. Kysymys on kuntien toimintaedellytysten ja voimavarojen vahvistamisesta. Keskeiseksi muodostuu kuntien toimintaympäristön muutos. Valtadiskurssissa kuntarakenteen uudistaminen asetetaan rahoituksen tai tehtävien uudelleenmäärittelyn edelle. Kun kuntien tehtävissä tai voimavaroissa tapahtuu muutoksia, rakenteiden tulee sopeutua näihin muutoksiin. Kuntarakenne näyttäytyy hallittavana , sen piirteitä voidaan mitata, arvioida ja muuttaa. Vastadiskurssiksi nimetty diskurssi syntyy reaktiona vaatimukselle kuntarakenteen muutoksesta. Vastadiskurssin lähtökohdista käsin pyrkimys kuntarakenteen muutokseen ei ole perusteltu. Kunnat nähdään historialtaan ja identiteetiltään ainutkertaisina itsehallinnollisina yhteisöinä, joilla on alueellinen itsemääräämisoikeus. Kunnan kehittämistä ja palveluja koskeva päätöksenteko halutaan säilyttää mahdollisimman lähellä kuntalaisia. Kuntaliitosten nähdään johtavan kehittämistoimenpiteiden ja palveluiden keskittymiseen eli hyvinvointivaltion paikalliseen alasajoon. Toimintaympäristön muutos edellyttää sopeutumista, mutta kuntaliitosten sijaan ratkaisuksi esitetään kuntien voimavarojen lisäämistä, tehtävien vähentämistä, kuntien yhteistyön lisäämistä ja muita palvelutuotannon tehostamiseen tähtääviä toimenpiteitä. Nykyiset kunnat ovat muodostuneet useiden vuosisatojen aikana monien vaiheiden kautta. Kuntia on yhdistetty ja niitä on jaettu. Muutoksia on perusteltu eri aikoina ajankohtaisilla kuntien tehtäviin ja taloudellisiin voimavaroihin kohdistuvilla haasteilla. 1990-luvun alussa kuntarakenteen muutostarve kytkettiin byrokratiaan ja lamaa seuranneeseen kunnallistalouden kriisiin. Vaatimus palvelujen tehokkuudesta ja byrokratisoituneen hallinnon virtaviivaistamisesta muodostui hyvin keskeiseksi. 1990-luvulta 2000-luvulle tultaessa alkoi korostua seutuistuminen, kuntien keskinäinen riippuvuus ja yhteistyö elinkeinojen kehittämisessä sekä palvelujen turvaamisessa. Samalla omaksuttiin kaksi erilaista sopeutumisstrategiaa eli pyrkimys edistää sekä kuntaliitoksia että seutuyhteistyötä. Kaksikärkinen strategia edusti kompromissia tilanteessa, jossa kunnat eivät olleet halukkaita liitoksiin. 2000-luvun puoliväliin tultaessa kuntarakennekeskustelussa tapahtui kuitenkin diskursiivinen muutos. Kuntarakenteen muutosta vaadittiin entistä voimakkaammin nimenomaan palvelujen turvaamiseksi. Kuntien taloudellisen aseman eriytyminen kiihtyi muuttoliikkeestä ja kuntien rahoitusperusteiden muutosten seurauksena. Uhkana olivat myös väestön ikääntymisestä ja palveluvaatimusten muutoksista johtuva palvelukustannusten kohoaminen. Kunnat näyttivät jakautuvan menestyviin ja menettäviin. Monien kuntien edellytykset palvelujen järjestämiseen olivat merkittävästi heikentyneet. Kuntien taloudellinen vastuullistaminen ja vaatimus elinvoimaisuudesta korostuivat. Julkisen talouden sopeuttamistarpeen ja kuntien palvelukustannusten kasvun myötä tehokkuuden rinnalle nousi vaatimus tuottavuuden kohottamisesta. Toimintaympäristön muutoksiin varautumisen katsottiin edellyttävän myös elinvoimaisuutta. Aiempina vuosikymmeninä valtion rahoitusta ohjattiin voimakkaasti infrastruktuurin ja palveluverkon ylläpitämiseen syrjäseudulla ja heikosti toimeentulevissa kunnissa. Tapahtuneessa muutoksessa on kysymys siitä, että yksi totuuden politiikka korvautuu toisella. Kuntien odotetaan kantavan vastuunsa elinkelpoisuudestaan ja yhdistyvän väestö- ja elinkeinopohjaltaan ja sitä kautta entistä vahvemmiksi kokonaisuuksiksi. 2000-luvun edetessä kuntaliitoshankkeita on käynnistynyt kiihtyvällä tahdilla ja yhä useammissa niistä kunnat yhdistyvät. Kuntayhteisön historia, identiteetti ja ainutkertaisuus väistävät, kun yhdistyminen muodostuu yhden tai useamman kunnan taloudellisen aseman tai toiminnallisten edellytysten kannalta välttämättömäksi. Keskusteltaessa kuntarakenteesta keskustellaan samalla kuntien itsehallinnosta. Voimakas vaatimus kuntien elinvoimaisuudesta ja elinkelpoisuudesta merkitseekin itsehallintokäsityksen muuttumista. ; The topic of this study is the public discussion on desired local authority size and the need for municipal mergers. The study is based on the French philosopher Michel Foucault´s discoursive view of knowledge and power and an analytics of governmentality, which has evolved from Foucault´s research. The discussion on local government structure concerns information on local authorities, power and competing governmental rationalities. Governmental rationalities refer to different ways of producing truths and giving causes for social and political aims. The study is based on the conception that governmental rationalities are bound up with a discoursive struggle. This struggle is integrated into public discussion. The material of the study consists of newspaper articles on local government structure and municipal mergers. The discussion on local government structure is examined in contexts from the early 1990s and early 2000s. With regard to these two periods I analyse the changing historical conditions under which the discourses unfold. During the time that passed between the two periods the local authorities faced a major change in economic fluctuations, migration, internationalisation, the European integration and the effects of extensive public administration reforms. The discussion on local government structure is analysed in relation to the recent development of the operating environment, the metamorphosis of the welfare society and the changeable role of local authorities. An important issue in my study is what kind of discourses form the framework for public discussion on local government structure? And how do they regulate the governmental rationalities concerning the relations between the duties, resources and structures of local governments? According to my study, the debate on local government structure is in fact a defining struggle over the local authorities´ mission, resources and structure and how these are related to one another. A change detected in resources or duties triggers a need to adjust either one of the two other elements in question. The interpretations of adjustment in each case result in specific governmental rationalities of reform. There is also the question of how political power is distributed and the tensions arising from it, i.e. a struggle for political power in connection to the political parties´ differentiated position in local governments. A change in local government structure signifies new strategic positions and political strongholds. The positions of the traditional ruling parties, i.e. the Centre Party and the Social Democratic Party, produce opposite dispositions of how and on whose conditions the governmental models are outlined. The study shows that the discussion on local government structure is dominated by a power discourse that strongly emphasises a demand for restructuring in order to form larger municipalities. The power discourse strengthens a rationality that gives priority to restructuring local governments instead of financing or redefining duties. Within the power discourse the conception of local government structure turns into an instrument of governmentality and a perspective which sets aside other possible ways of representing local authorities. Local authorities are perceived as a part of the total structure of administrative units, the characteristics of which may be measured, assessed ­ and changed. A counterdiscourse arises as a reaction to the power discourse and its demand for adjustment to the change of operational environment through a change of local government structure. This counterdiscourse questions the notion of local authorities as a structure that can be steered and governed. Local authorities are seen as unique, autonomous regional institutions where decisions on their development and services must be made as close to the local residents as possible. Thus the counterdiscourse emphasises the local authorities´ territorial autonomy, which secures preserve the unique history and identity of the present municipalities. In the 1990 s the interpretation that the operating environment developed towards regionalisation was characteristic for the change management. The aim to promote regionalisation and conditions influencing regionalisation was strengthened. Regional cooperation represented a compromise between reluctance to merge and securing of industrial development needs and services. The discussion concerning local authority structures was founded upon a two-peaked strategy of adjusting, i.e. the aim was to actively further the promotion of both municipal mergers and regional cooperation. Securing services is the topic in the core of the discussions on local government structures. And this topic is enwrapped in the discourse on equality. However, equality appears to be the ambivalent precondition for the reform. In the power discourse the equal status of citizens is threatened by the differentiation of the financial situation of local authorities. A change of the local government structure arises as the solution. The counterdiscourse emphasises one aspect above all others, i.e. to secure services as close to the local residents as possible. The pursuit of scale benefits, concentration of resources and development measures and cutting down on services are considered risks in the change of local government structures. The fear for the effects of concentrated powers and for the dismantlement of the welfare society at local level will be actualised in the counterdiscourse. From the beginning of the 1990 s to the mid-2000 s there is a discoursive change in the discussion on local government structures. The discussion starts increasingly to circle around the change of operating environments of local authorities. The prerequisites of local governments to secure the services are getting questioned due to migration, changes in the population s age structure and regional differentiation. There seems to be a division into winning and losing local authorities. The financial and operating prerequisites of small and remote local authorities are considered to have weakened. Making provisions for changes in the operating environment emphasises vitality and viability. A condition is that local authorities embrace their financial responsibilities. The responsibilisation in the discoursive change is similar to the responsibilisation frequently applied in connection with the management of welfare drawing on different neoliberal practices. The mentality of liberalisation and responsibilisation can be more widely acknowledged in the development of the relations between local authorities and the state. In political rationalisation the promotion of productivity has become the counterpart of the securing of services. The rhetoric of financial necessities is more strongly than before starting to regulate the discussion. In the 1990 s the emphasis was on effectivity and claims for the streamlining of the bureaucratised governance. In the 2000 s the talk focused on productivity and the demand that more should be achieved despite decreasing resources. The concept of productivity welling from the background assumptions of economic science is problematic for the public sector. It does not measure welfare and wellbeing. Consequently the dispute is not about measures but about goals. What kind of local authorities will be given the responsibility for the services to residents and the development of their close environment? The answer to this question also implies how resources and duties are allocated to local authorities. The discoursive change is all about a reorganisation of the mutual relations between knowledge and power. One politics of truth is replaced with another politics of truth with more explanatory power and penetrating effects than the former one. The responsibilisation of local authorities and the assessment based on financial processes come in the centre of the discussion on local government structures. The definitions of local authority duties, resources and structures also contribute to the revision of local self-government. The strong claim for vital and viable local authorities actually means the articulation of a new kind of basis for the self-government.