Suchergebnisse

Väitöstutkimus analysoi julkisia poliittisia performansseja poliittisena viestintänä. Poliittiset performanssit voidaan ymmärtää julkisissa tiloissa toimeen pantuina 'näytöksinä', joiden tavoitteena on luoda arkisiin rutiineihin yllättäviä katkoksia ja synnyttää uutta toimintatilaa jonkin yhteiskunnallisen ongelman esiin nostamiseksi. Performanssit synnyttävät katkoksia monin tavoin, mutta erityisen leimallista niille on näkyvän, vallalla olevan visuaalisen järjestyksen murtaminen tuomalla siihen erilaisia 'häiritseviä' (disruptive) elementtejä: resistoivia kehoja, valtaa parodioivia kuvia, karnevalistista protestointia, katuteatteria jne. Poliittisten performanssien viestintä perustuu puheen sijaan tai ohella toimijoiden oman kehon ja sen kantamien erilaisten visuaalisten merkkien julkiseen esittämiseen, joskus hyvin äärimmäisellä tavalla, kuten esimerkiksi nälkälakoissa ja polttoitsemurhissa. Väitöskirjassa tällaista viestintätyyliä kutsutaan visuaaliseksi ja esteettiseksi politikoinniksi. Tutkimuksessa analysoidaan useita esimerkkejä performatiivisesta poliittisesta viestinnästä ja kehitetään teoreettisia ideoita sen ominaispiirteiden tulkitsemiseksi. ; In this doctoral thesis I study a phenomenon which I have titled as public political performance. By public political performance I refer to a public event (a 'show', display, demonstration) the purpose of which is to expose in public and challenge those social-political norms, practices, and relations of power which usually remain invisible in the sway of routine political life. I am interested especially in how performance works as a form of non-linguistic, or wider than linguistic, political communication. I theorize and analyze, through several illustrative examples, performances from three perspectives: as corporeal (bodily), visual, and aesthetic communication. In construction of theory I use and partly rework ideas from thinkers such as Jürgen Habermas, Michel Foucault, Hannah Arendt, Maurice Merleau-Ponty, and Jacques Ranciere. The study shows that public political performance is a sensitive, even volatile phenomenon because it often manifestly exposes the fundamentally violent power structure of society – as when, for example, street demonstrations induce strong counter reactions from the police and political authorities – and puts this order under critical public scrutiny. Political authorities do not take such challenges lightly, which is why public performances sometimes instigate serious political controversies. The key theoretical ideas of the study relate to performance as something done and en/acted. On the one hand, performance discloses the nature of politics as a 'doing.' This means in simple terms that, in order to subsist, the political world needs to be done, performed, and 'iterated,' every time anew. The term performative describes this social-constructivist side of politics. That the constitution of the social and political power is based not on any 'natural' ground but on continuous re/iteration of certain ways and routines is often revealed only when it is visibly and noticeably disrupted. This is what political performance typically does. On the other hand, performance signifies a particular kind of public show which resembles but does not equal theatrical shows. Performance is theatrical in being an 'art-like' communicative act, yet it is more surprising and unpredictable compared to regular theatre and, because of this, usually more difficult to approach and interpret. Political performance as a contingent and sometimes oddly appearing public event with a surprise effect brings forth the importance of disruption for politics. It alerts us to situations where the normalized political performatives are being visibly questioned by bringing into public space – 'in your face' – diverse disrupting elements like resisting bodies, parodying images, and carnevalism. The relationship between these two, performatives and performances, creates an edgy and 'chiasmatic' political space from which much of political life gains its driving force. This basic idea and relationship constitute the key starting point for this study's theoretical reflections. Political performance is an important subject for political studies for several reasons. The purely knowledge-based reason is that that in directing attention to the corporeal and visual aspects of politics and political communication, performance brings into view phenomena and conceptual possibilities which are too often ignored by political researchers and theorists. The relevance of performance for the field can also be justified from another perspective, through reference to its political and democratic significance. The discussions and analyses carried out in the study show that there are political circumstances where citizens see public performance as the only available means of participation in political communication, with other channels of communication forbidden or marginalized. There are also situations where citizens create, through setting up a performance, space for public communication and action where it has not existed before. Political performance as a way of contesting existing political realities can therefore have special value for political freedom. Political and democratic theory needs to understand, I shall argue, also that category of political action which performs political freedom rather than asks for it.

Tutkimuksen kohteena on kokonaisturvallisuus julkisena toimintapolitiikkana, ja sitä tarkastellaan sekä monimutkaisena ja yhteenkietoutuneena ilmiönä että turvallisuuspoliittisena strategiana. Kokonaisturvallisuus on laajaan turvallisuuskäsitteeseen perustuva, aiemmasta kokonaismaanpuolustuksen käsitteistöstä ja strategiasta kehitetty toimintapolitiikka, jolla tavoitellaan kokonaisvaltaista yhteiskunnallisen turvallisuuden hallinnan mallia. Tutkimuksen päämääränä on analysoida kokonaisturvallisuutta systeeminä, arvioida sen kelpoisuutta, toteutettavuutta ja edellytyksiä vastata turvallisuusympäristön muutoksiin. Tutkimus on metodologisesti laadullinen. Aineistona ovat suomalaiset kokonaisturvallisuuden alaan liittyvät erilaiset ja eritasoiset strategiat, ohjelmat ja muut dokumentit, ja toimintaympäristöön ja sen muutokseen liittyvät Euroopan unionin strategiat ja ohjelmat. Teoriaviitekehys perustuu Niklas Luhmannin systeemiajatteluun, jossa systeemin perusrakenteita ovat kommunikaatio, tieto ja merkitykset, ja joka korostaa valintoja kompleksisuuden hallinnan välineinä. Ajattelussa korostuu myös huiputon ja keskukseton yhteiskunta. Prosessimaisen otteensa vuoksi tutkimus kiinnittää huomiota yksittäisten osatekijöiden tai toimijoiden sijaan prosessiin ja kokonaisuuden systeemisyyteen, mikä korreloi sekä kokonaisturvallisuuden tavoitteiden että kompleksisuuden vaatimusten suhteen. Kokonaisturvallisuuden analyysi sekä tunnistaa tutkimuksessa sen kehittämiseen liittyneen merkityskamppailun, että tuo esiin käsitteen epäselvyyden, epäanalyyttisyyden ja "jaetun merkityksen" puuttumisen, mikä heijastuu strategian ohjaavaan vaikutukseen sekä siihen, miten politiikkaideaa on kehitetty. Kokonaisturvallisuuden politiikkaidea on sinällään laajasti hyväksyttävä ja sillä on positiivista valenssia. Yhteistyön ja koordinoinnin korostamisella uskotaan olevan kokonaisuuden hallintaa kehittävä vaikutus. Turvallisuuden kokonaisuuden koordinointitarve onkin jo pelkästään uhkien keskinäisriippuvuuden vuoksi ilmeinen. Poliittista kelpoisuutta haittaavat kokonaisuuden strategisen ohjauksen ohuus ja hajanaisuus, mikä näkyy erityisesti yhteensovittavan tehtävän vaikeutena. Monet systeemin rakenteellisista peruselementeistä ovat jääneet kokonaisturvallisuuden kehittämisessä vähälle huomiolle. Tutkimuksen mukaan tämä vaikeuttaa sen toteutettavuutta. Kokonaisturvallisuuden hallinnassa olennaista on keskinäisriippuvuuksien ja systeemisyyden tunnistaminen ja hallinta. Tutkimuksen tulosten avulla kokonaisturvallisuutta systeemisenä turvallisuuden hallinnan mallina voidaan kehittää ja edistää. Tutkimus päätyy suositukseen kokonaisturvallisuuden kehittämisen ratkaisumallista (ns. älykkään adaptiivisen kompleksisen turvallisuussysteemin idean avulla). Tutkimus tarjoaa eväitä myös uusien kokonaisturvallisuutta koskevien poliittisten linjausten ja politiikkatoimien muotoilulle. ; The main objectives of this study are to clarify and deepen the understanding of the phenomena of comprehensive security and to analyze and evaluate the political viability and administrative operability. Furthermore, the study aims to analyze comprehensive security as a political process and a complex system. In addition, the research deals with changing security environment, emerging security threats. Originally, the concept of comprehensive security derived from the previous concept of comprehensive defense and preparedness in Finland, but it also has roots in the Nordic states' cooperation processes of civil security since 2009. At policy and doctrinal levels, the 2000s saw a converging trend in Nordic states to-wards the definition of societal or comprehensive security concepts that might co-exist with military-led planning for war-time, but within which the softer aspects of security were paramount. The "societal" approach defines the protection of society as a whole – with its own complex mechanisms, values and culture – as its goal, rather than physical boundaries or the isolated and abstract individual. It also rec-ognizes the capacity of non-state actors within society, from businesses to social organizations and individuals, to play a large role themselves in warding against, coping with, and recovering from disasters. The research questions are: 1. What is comprehensive security like as a policy or meta-strategy, political process and complex system? 2. Is the comprehensive security policy or meta-strategy politically viable and administratively feasible? What kind of conditions the strategies (policies) provide for the administrative operability and the development of capabilities? The theory framework is based on Niklas Luhmann's systems and complexity thinking. Luhmann perceives society as centerless and topless system in which communication, information and meanings are considered as the basic elements. The aim of communication is to cause action in systems and formulate new system levels by creating new chains of communication. The empirical part of the research is established on the methodology of concept analysis, content analysis and policy-analysis. The policy-analysis was conducted by the method of political reading. Political reading can be characterized as 'de-mapping', which refers to opening up new aspects of contingency and thus ex-panding of the presence of the political therein (Palonen 1993: 13-15). Through the analysis of the political process the struggle of meanings was iden-tified. As a concept, comprehensive security is ambiguous, unanalytical and unclear. There is a lack of shared meanings, which reflects on how difficult it is to steer the comprehensive security. By emphasizing its cooperative and coordinative nature, is believed to promote better governance of security. However, the lack of steering hampers the political viability which the difficulties of the coordination clearly indi-cate. Many of the basic elements of a system (information/knowledge, communica-tion and meanings) have been ignored in the development of comprehensive secu-rity. This hampers its administrative operability. The study emphasizes that systemic instruments, systems intelligence, identified interdependence and systemic nature of threats and security environment are essential components of comprehensive security governance. The research produced also 10 normative conclusions, by which the compre-hensive security can be developed further with. In addition, it gives the recommen-dation for the development of a model, according to the idea of intelligent adaptive complex system. It also offers information for new political aligning and policy formulations. Due to the process approach of the research, it pays attention to societal security system as a whole, not to single functions or actors. This fits to-gether with the goals set for comprehensive security and the requirements the se-curity environment and complexity imposes.

Marxismin mukaan kapitalistisen yhteiskunnan jäsenet jakaantuvat kolmeen luokkaan: porvaristoon, keskiluokkaan ja työväenluokkaan. Jotkut marxismin tukijat jakavat keskiluokan talonpojistoon ja muuhun keskiluokkaan. Talonpojisto on vähenevä luokka. Koska marxismin luokkateorian mukaan poliittiset puolueet vaalivat yhteiskuntaluokien intressejä, tutkin pitääkö tämä väite paikkansa. Ensin selvitin marxilaisen teorian luokista ja niiden intresseistä eli eduista, joiden puolustamiseski luokat järjestäytyvät poliittisiksi puolueiksi. Ne laativat itselleen yhteiskuntapoliittiset ohjelmansa, joita ne pyrkivät politiikansa avulla toteuttamaan. Tutkimusaineistona käytän Suomen eduskunnassa tutkimusvuosina edustettina olelleiden puolueiden tavoite- ja yleisohjelmia, joista selvitän sisällön analyysiä käyttäen niiden sisällön ja julkilausutut tavoitteet. Erityisesti pyrin selvittämään orientoituvatko puolueet ohjelmissaan tiettyjen luokkien etujen puolustajiksi vai missä määrin ne esiintyvät yhteiskunnan yleisten etujen vaalijoina. Tutkimus tapahtuu toisaalta puolueiden eduskuntoimintaa selvittämällä. Tällöin pyrin saamaan selville sen toimivatko puolueet periaate- ja tavoiteohjelmiensa mukaisesti laatiessaan lakialoitteita eduskunnassa. Kolmantena tutkimuskohteena on hallituksen esitysten sisällön eritteleminen intressiorientaation pojalta. Kysymys kuuluu palvelevatko hallituksen esitykset yleistä vai luokkien erityisetuja. Tutkimuksessa selvisi, että puolueet niin ohjelmalausumissaan kuin eduskuntatoiminnassaan vaalivat sekä yleistä etu, josta käytän nimitystä luokkien yhteisetu, että luokkien erityisetuja. Eniten puolueet vaalivat yhteisetua. Erityiseduista puolueet vaalivat kukin tiettyä luokkaetua enemmän kuin toista. Tämän perusteella puolueet jakaantuvat ensijaisesti porvariston, keskiluokan ja työväenluokanetuja vaaliviksi. Hallituksen esityksissä luokkaorientaatio on heikompaa kuin kansanedustajien lakialoitteissa. Tutkimustuloksistani selviää myös se, että vaikka puolueet ovat viime vuosikymmeninä ottaneet vaaliakseen aikaisempaa enemmän kaikkien luokkien intressejä ja niiden yleispuolueominaisuudet ovat lisääntyneet, tietty luokkaorientaatio on säilynyt. ; Classes continually alter and influence party strategies and also the behaviour of voters. The members of classes form economic, professional and political organisations. Every class aims to exert the greatest influence upon the state with the help of its political party. This study researches the class basis of political competition, the effect of class interests on the policies of nine Finnish parties in their political programmes and initiative work in the Parliament. The investigation is based on historical materialism and its class structure theory developed by Karl Marx, Friedrich Engels and other Marxists. The aim of study is to estimate how appropriate the class schema of historical materialism is for analysing the political partisanships and ideological conflicts in advanced industrial society. The statements and aims of political party programmes are put into practice in Parliament. This research analyses how parties represent their aims in their political programmes and what their parliamentarians do in Parliament. Is a party the representative of one class or does it equally promote the interests of many classes? Is it a class party or a generally oriented party? As in historical materialism, the programmes and legislative initiatives have been classified into five groups. The first group contains general class interest, oriented towards the common good. The next four groups comprise bills with a specific class interest orientation: bourgeoisie, the middle class, farmers and workers. The parties investigated are The National Coalition Party /The Conservative Party, The Swedish People`s Party, The Finnish Centre Party, The Finnish Social Democratic Party, The Left Alliance, The Liberals, The True Finns, The Christian Democratic Party and The Greens. The changes in politics and in party relationships over thirty years are investigated by comparing the parliamentary actions of parties from the 1960´s to the 1990´s. The study concerns the legislative initiatives of the years 1965, 1972, 1988 and 1999. The data on the programmes were collected from the two political programmes of nine parties from the years 1950 2003. The programmes of political parties are the public flag of the party as Engels expressed it, although their programmes have lost some of their class orientation. In the programmes of all nine political parties the contents aiming at the common good are the first, most important aim, the percentages being 76 98 %. Differences in the programmes of the political parties can still be found. The political parties emphasise their interests and aims in their own ways. The Conservative Party, The Swedish People´s Party and The Liberals have the next important interest in the bourgeoisie. The Swedish People´s Party, The Finnish Centre Party and The True Finns emphasise the middle class and the farmers. The Finnish Social Democratic Party, The Left Alliance and The Greens take care of working class. The main task of Parliament is to enact legislation. Bills can be submitted to Parliament by the Government or as private members bills. In this process the class interests notably emerge in private members bills of plenary sessions. The main Finnish political parties took into consideration the interests of all classes. All nine parties have made in the largest extent common good legislative initiatives. For all nine parties, the most prevalent type of legislative initiatives was those for the common good (84 -67 %). At the same time they tended to favour special class interests. The least specific class parties were The Christian Democratic Party, The Green Party and The Swedish People´s Party. Among special class interests all the parties oriented more to middle class interests in Parliament than in their declared objectives (18.8 7.0 %). The Liberals, The Conservative Party, The Social Democratic Party, The Left Alliance and The True Finns had the strongest middle class orientation. The Conservative Party were the most bourgeois party (10.2%). The strongest working class interest was found in The Left Alliance, The Social Democratic Party and The Green Party (18.8 13.1 %). The Finnish Centre Party and The Social Democratic party, The Left Alliance and The True Finns were closest to working class interests. Are there class oriented differences in the contents of the legislative initiatives and political programmes of the nine political parties? The contents were classified into eleven groups: administration, civil rights, nature conservation, economics, occupation structure, social policy, public health, education, culture, labour market and international affairs. All nine parties have the same three most important contents of legislative initiatives. These were finance/economics, social policy and administration systems. And all nine parties were more interested in financial and economic aims than their political manifestos suggest. The fourth important content for The Conservative Party, The Swedish People`s Party, The Liberals and The Christian Democratic Party was education. Employment was the fourth aim of The Finnish Centre Party and The True Finns. The Labour Market was also important to The Finnish Social Democratic Party, The Left Alliance and The Greens. Nature conservation was important to The Greens, too. The contents of government bills are more oriented towards the common good than are the private members bills. The conclusion is that the main Finnish political parties took the interests of all classes into consideration. At the same time they reveal preferences for special class interests. This emerges in political manifestos and legislative initiatives and government proposals. The Finnish political parties are not purely general parties devoid of class background. Finance and economics was the basis upon which the people arranged their lives and formed political opinions. The class structure of historical materialism is suitable to demonstrate political partisanship in Finland during the second half of the twentieth century. Social changes affect both the class structures and the political aims of parties and give rise to social and ideological conflicts in advanced industrial societies. The consensus policy is one appearance of civilized class struggle.

Finnish local government has been subjected to many reforms in the last few decades. The reforms will continue in the near future as health, social services and regional government are being reformed. Structural reforms and numerous projects have not altered the fact that concrete procedures still change slowly in local governments. This article deals with reforms in local government. It focuses on determining the kind of information and expertise used in the reforms and the expertise required. The research is empirical and focuses on one particular case: preparation of the multi-municipal merger of Oulu region. Research on reforms of local governments, studied from the viewpoints of information and expertise, reveals that traditional public administration structures still have an impact on reform work. Even though steps towards New Public Governance procedures have been taken, reform processes remain strongly based on the information and expertise of the local government organization. Cooperation with different sector actors (the private and third sectors, universities, citizens) takes place from the viewpoint of the local government. The expertise of stakeholders is not at the core of reform processes. Reform processes are based mainly on the existing information and practices. There is much less innovation and less creation and application of new information. The expertise needed in local government reform is diverse. The reform processes have great need for the skills that are typical of network and generative leadership. A successful reform results from the work of a couple of key actors who have the skills to create frameworks for the existence and exploitation of collective expertise.

The Centre Party of Finland was represented in almost all cabinets for decades, and it often held the post of prime minister during the reign of President Urho Kekkonen. When Kekkonen's deteriorating health forced him to resign in 1981, the Centre Party, formerly the Agrarian Union, was in front of the crisis. The party was deeply divided along the lines of who would be the best candidate to succeed Kekkonen. The schism had prevailed for years, and contemporaries suspected the party would split up or at least lose its dominant position in Finnish politics. Besides, the numbers of core supporters making up the party, agrarians, were constantly diminishing. In addition, the Finnish party system was in a state of flux. The Finnish People's Democratic League was in a deep downward spiral, while the Conservative Party's support was ascendant. The power struggle between the three 'big' parties, the Centre Party, the Social Democratic Party and the Conservative Party, was fierce. The study describes and analyses how the Center Party survived the challenges it faced. How was the cohesion of the party rebuilt and maintained? How did the Centre Party manage to survive the inter-party contests and end up being the strongest party in the elections of 1991? The study is firmly based on source material from the party organization of the Centre Party and other relevant political actors, such as President Mauno Koivisto. The book provides new information on both Finnish domestic and foreign politics and the power struggles among the parties and leading political figures.

Tutkimuksessa tarkastellaan erästä Euroopan integraation vähemmän tutkittua ulottuvuutta: integraation vaikutuksia jälkikommunistisen yhteiskunnan kansalaisjärjestöihin. Liettualainen ympäristöjärjestösektori ja Ignalinan ydinvoimalan tapaus tarjoavat rajallisen, mutta samalla hyvin konkreettisen näkökulman kysymyksen tarkastelemiseksi. Tutkimus nojaa vuosina 2001-2003 kerätyn haastatteluaineiston laadulliseen analyysiin. Ignalinan ydinvoimalan tapauksen perusteella voidaan tulkita liettualaisten ympäristöjärjestöjen kohtaamia muutospaineita neuvostoajan lopulta aina Liettuan EU-jäsenyyteen saakka. Ignalinan ydinvoimalan ympärille keskittynyt liikehdintä oli yksi keskeisimmistä neuvostovallan vastaisen protestin välineistä 1980-luvun lopun Liettuassa. Ignalinan ydinvoimalasta muodostui tuolloin neuvostovallan poliittinen symboli; protestointi ydinvoimalaa vastaan oli samalla vastalause Moskovan sanelupolitiikalle ja vallitsevalle yhteiskunnalliselle järjestykselle. Ignalinan poliittinen symboliasema kuitenkin muuttui radikaalisti Liettuan itsenäisyysjulistuksen myötä: voimalasta muodostui niin taloudellisesti kuin poliittisestikin tärkeä kansallisen suvereniteetin osa. 1990-luvun lopulla ydinvoimalan poliittisen symboliaseman muutos sai yhä vahvemman ilmentymän EU:n esittäessä Ignalinan molempien reaktoreiden alasajoa ennen niiden lasketun käyttöiän umpeutumista. Eräät liettualaiset ympäristöjärjestöt toimivat aktiivisesti osana laajempia eurooppalaisia kansalaisjärjestöverkostoja vaatien itäisen Keski-Euroopan neuvostomallisten ydinvoimaloiden välitöntä sulkemista. Siten Ignalinan tapaus aiheuttaa monissa tapauksissa järjestöidentiteetin epävarmuutta: Yhtäältä ympäristöjärjestöidentiteetti vaatii kriittistä suhtautumista ydinvoimaan, erityisesti neuvostomallisiin RBMK-reaktoreihin. Toisaalta taas Ignalinan ydinvoimala koetaan Liettuan taloudellisen ja poliittisen omavaraisuuden takaajaksi. Ignalinan tapauksen ympärille rakentuva identiteettipoliittinen asetelma voidaan yksinkertaistaa tilanteeksi, jossa ympäristöjärjestöt hapuilevat kahden yhteensopimattoman toimintamallin välillä: järjestöt toivovat voivansa toteuttaa rooliaan ympäristöjärjestöinä, usein laajempien eurooppalaisten ympäristöjärjestöverkostojen mallin mukaisesti, mutta samalla kansallisen suvereniteettipolitiikan tuottamat mallit ovat vahvasti läsnä järjestöjen määrittäessä perusluonnettaan. Ignalinan tapauksen pohjalta tutkimuksessa tarkastellaan myös laajempia Euroopan integraatioon ja jälkikommunistiseen kansalaisjärjestötoimintaan liittyviä kehityskulkuja. Tutkimus tuo esiin, että Euroopan integraatio on luonut monitasoisen institutionaalisen järjestyksen, joka määrittää oman vaikutuspiirinsä säännöt. Euroopan integraatio on samalla ilmiö, joka toteutuu myös hyvin arkipäiväisissä asioissa ­ se on läsnä monissa mikrotason käytännöissä vaikuttaen siis myös ympäristöjärjestöjen toimintaan. Samalla voidaan havaita, että politiikan muodot ja tyylit eivät synny tyhjiössä tai pelkästään rationaalisten valintojen tuloksena; historia, sen tuottamat tulkinnat sekä rutiineihin perustuvat säännönmukaisuudet ovat läsnä poliittisessa elämässä, niin kansalaisjärjestötoiminnassa kuin muussakin yhteiskunnallisessa aktivismissa, samoin kuin hallinnollisissa käytännöissä. ; The colourful, sometimes even dramatic, history of Lithuanian environmental non-governmental organisations (NGOs) makes them an interesting subject of political science research. During the past fifteen years the role of the Lithuanian environmental movement has changed quite radically. The environmental movement had a central political role at the time of the Lithuanian independence activism in the late 1980s, but the movement later lost its mobilising potential and was marginalised by the beginning of the 1990s. Since then the environmental NGOs have been strongly affected by the process of European integration. Environmental NGOs have served both as agents and indicators of the institutional change taking place in Lithuania. The dynamics of this change can be analysed through the case of Ignalina ­ in the course of the past couple of decades the nuclear power plant of Ignalina in the north-east corner of Lithuania has been a reference point for a number of political discussions and processes. During the Lithuanian independence movement the nuclear power plant became a symbol of Soviet rule. As Ignalina was strongly associated with the hegemony of Moscow over Lithuania the plant occupied a central role in the fight towards national sovereignty. Independence activism took the form of environmental protests, especially in the early stages of the Lithuanian reform movement, and a large number of environmental organisations were established all over Lithuania. The political context provided an opportunity to address sensitive political questions through environmental activism. For instance, in September 1988 thousands of protesters formed a human chain ­ the ring of life ­ around the two units of Ignalina as a manifestation of Lithuanian national sovereignty and identity. The symbolic position of Ignalina changed radically after Lithuania s independence declaration in March 1990. As Moscow imposed an energy embargo on Lithuania it soon became clear that the country was dependent on its own sources of energy, of which the nuclear power plant of Ignalina was the most important one. Although Ignalina had only recently served as the symbol of Soviet oppression, the plant suddenly proved indispensable in the reconstruction of the nation and its material well-being. In 1995 the Lithuanian government tabled a EU membership application. Towards the end of the decade Ignalina was brought on the political agenda of the EU ­ it soon became evident to Lithuanians that the closure of the nuclear power plant would be considered a de facto prerequisite for EU membership. As a result, the question of Ignalina was highly politicised ­ the setting gave Ignalina a positions as the symbol of national sovereignty. There had been a radical shift in the political symbolism surrounding the plant. Meanwhile, the environmental NGOs faced a dilemma: Some of the environmental activists were closely linked to European anti-nuclear NGO networks and were strongly in favour of the decommissioning of Ignalina. However, many of the environmental NGOs also carried with them a long tradition of ethno-cultural thinking thus connecting the organisations closely to the notion of Lithuanian national sovereignty. Against this background it proved difficult for many organisations to define their role in view with the question of Ignalina ­ what would be appropriate political action? As a result, there remained a great deal of indecisiveness and confusion among the environmental NGOs as to the decommissioning plans of Ignalina, and more generally as to the role of the environmental organisations in the Lithuanian society. The case of Ignalina provides a framework within which it is possible to analyse certain dimensions of national sovereignty in an integrating, post-Cold War Europe. The integration of Central and Eastern Europe into the EU has produced a situation in which many of the expectations attached to national sovereignty are being challenged. The research also brings forward a topic that has received only limited attention in the past, namely the effects of European integration on non-governmental organisations in Central and Eastern Europe. By focusing on a specific sector of Lithuanian NGO activity it is possible to analyse the dynamics of europeanisation on a very concrete level. The case of Ignalina suggests that the activists of Lithuanian environmental NGOs are forced to ponder the raison d être of their organisations in the face of different, often conflicting institutional pressures. The expectations drawn from fresh national sovereignty are not always compatible with the models of action produced by the European integration process. The case evidences a conflict between post-Communist nation-building and the institutional limitations brought about by EU membership. Simply put, the idea of national sovereignty on the one hand and European integration on the other offer environmental NGOs distinctive, often conflicting, models of appropriate political action. The models of action created by the institutional framework of the EU are not easily compatible with the norms typical of a newly independent state. This identity political conflict is especially pronounced whenever national and European norms are placed in direct opposition with each other. However, it should be noted that the national and European levels of politics cannot be completely distinguished from each other. It is interesting to notice how models of action drawn from the EU system often form the very basis of national or local political action. Therefore it can be stated that the separation between European and national models of appropriate action is not always feasible. It is possible to approach most political questions, including the encounter of Lithuanian environmental NGOs and the EU, from an institutional perspective. The theoretical framework of the study is based on new institutionalism , and the notion of logic of appropriateness is central to the study ­ political institutions are analysed as collections of norms that define the rules of appropriate political action in different situations. In essence, politics is about appropriate action. The research seeks to explain the logic of appropriateness being followed by Lithuanian environmental NGOs. The research problem is approached through a set of questions: (1) How does the colourful history of the Lithuanian environmental movement affect the political characteristics of today s environmental NGOs? (2) What does the specific case of Ignalina tell us about the institutional contexts in which the Lithuanian environmental NGOs operate? (3) How to define the relationship between Lithuanian environmental NGOs and the politics of national sovereignty? (4) What is the relevance of the institutional framework of the EU to Lithuanian environmental NGOs? The study suggests that the rules of appropriateness change depending on the political context. At the same time, the conflicts produced by differing, overlapping institutional environments are reflected in the inner dynamics of political actors, resulting to indecisiveness and confusion. Since political action is first and foremost directed by the logic of appropriateness, the interpretations of political contexts are of central relevance. Therefore it is possible that a single object, such as a nuclear power plant, can be given a variety of interpretations in the realm of identity politics. The case of Ignalina evidences that symbolism and interpretation form the core of political life.

The focus of this research is on Finland's role in Soviet Union's calculation of its foreign policy between 1920 and 1930. This was the first decade of both Finnish independence and of Soviet power in Russia. This book answers questions about the objectives of Soviet foreign policy in Finland, on the contacts used by the Soviet legation to obtain information, and on how well the Soviets understood Finland's objectives. People interested in Finland and in Russian perspectives with regards to foreign policy and neighbouring countries will find much new in this book because it relies on formerly unpublished Russian archival material to form the basis for charting Soviet objectives in Finland. The book shows that the Soviets primarily observed Finland in a larger regional context along with other states on its borders in the Baltic Sea region. The global objectives of the revolution and the Soviet Union, but also the domestic political situation in both countries, are reflected on this framework. The period was characterized by forced collectivization in the Soviet Union and, in Finland, by the rise of the right-wing Lapua Movement that emerged at the onset of the Great Depression, laying the foundations for the most severe crisis in the relations during 1929–1930 when the issues surrounding these events destabilized simultaneously the society and political decision-making in both countries

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää poliittisen eliitin toimintaa ja työmoraalia Suomen eduskunnassa. Tutkimus tehtiin kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen aineiston pohjalta ja soveltamalla yhteiskuntatieteen ja oikeustieteen tutkimusmetodeja. Tilastotietoa kerättiin kahdeksientoista (18) valtiopäivien täysistunnoista vuosien 1970-1998 väliltä. Valiokunnista kohteena oli vaalikausi 1991-1994. Yhteensä aineistoon sisältyi 6 078 pöytäkirjaa ja näiden 520 869 läsnä- ja poissaolomerkintää. Lisäksi tarkasteltiin valtiopäivien historiaa, sekä lobbausta eli valiokuntien kestityksiä. Tärkeimmät säädökset olivat valtiopäiväjärjestys, Suomen perustuslaki ja eduskunnan työjärjestys. Tutkimustuloksena todettiin mm. seuraavaa. Kansanedustajan toimi ei ole enää perinteinen luottamustehtävä. Kansanedustaja on ammattipoliitikko, ja hänen toimensa nimikkeeksi sopisi käsite 'luottamusvirka'. 'Edustajanpalkkiokaan' ei ole 'palkkio' vaan kuukausitulo, ja siihen voisi soveltaa vanhaa virkamiespalkan elatusteoriaa. Kansanedustaja saa elatusta siitä, että hän antaa työvoimansa valtion, puolueen ja kansan käytettäväksi. Eduskuntatyö kaipaisi perusteellista remonttia. Tulisi pohtia ainakin välikysymyksen tarpeellisuutta, täysistuntojen päätösvaltaisuusrajaa, varamiesjärjestelmää ja valiokuntien asiantuntijakuulemisia. Asiantuntijat ovat liian usein samoja henkilöitä, he edustavat julkista valtaa, ay-liikettä ja erilaisia etujärjestöjä. Puhemiesneuvoston valtaa - ja henkilöön perustuvaa auktoritatiivista valtaa - voisi rajoittaa asettamalla puhemiehen (ja varapuhemiesten) toimikaudelle määräaika. Eduskunnan kollektiivinen moraali muodostuu majoriteetti- ja senioriteettiperiaatteen pohjalta ja ilmentää usein kokeneempien edustajien käsitystä oikeasta ja väärästä. Taustajoukoista ja puolueensa tuesta riippuvainen ammattipoliitikko menettää herkästi yhteyden äänestäjiensä arkipäivään. Tällöin "oikea" voi hämärtyä ja edustajan etu nousee tärkeimmäksi. Esimerkiksi valiokuntien kestitysten suhteen on tulevan korruptiolain aikana syytä olla takavuosia varovaisempi. Kollektiivinen työmoraali näkyy edustajien tekemistä päätöksistä ja siitä, miten eduskunta tulkitsee, toteuttaa ja uudistaa instituutiota itseään koskevaa lainsäädäntöä. Yhtenä trendinä ilmenee eduskuntatyöhön kohdistuvien kontrollinormien lieventäminen, toisena demokratian vaatima mutta käytännössä paikoin näennäiseksi jäävä avoimuus. Eduskunnan sisäisten sääntömuutosten yhtenä funktiona voi olla jopa tarkoitus antaa suojaa kansalaiskontrollia vastaan. Poissaoloja on ollut eduskunnan alkuvuosista lähtien. Kaikki edustajat eivät saavu ajoissa valtiopäiville eivätkä kaikki osallistu äänestyksiin, vaikka ilmoittautuvat läsnäoleviksi. Salista poistumisen yhtenä syynä voi olla halu välttyä poliittiselta kannanotolta. Suuria poissaoloja ovat aiheuttaneet yöistunnot, maanantaipäivät, istuntokausien loppumiskiireet ja välikysymysten ministerivastaukset. Runsaita henkilöpoissaoloja ovat aiheuttaneet sairaus, virka- ja ministerintehtävät, 1990-luvun alussa myös loikkaukset ja ristiriidat puoleen kanssa. Aineiston valiokuntakokouksista päätösvaltaisena oli alkanut noin 70 % ja loppunut noin 65 %. Suurin vajaavaltaisuuden aiheuttaja oli asiantuntijakuuleminen. Ratkaiseva hallituksen esityksen toinen käsittely oli tehty päätösvaltaisesti, mutta muuten asioita oli viety eteenpäin vajaavaltaisena. Jos päätösvalta-vaatimus olisi ollut ehdoton, asia olisi voinut jumiutua valiokuntaan ja hidastaa eduskuntatyötä. Poikkeuksena päätösvaltaongelmiin oli toimintatavoiltaan erilainen, edustajia ministeristöön nostava valtiovarainvaliokunta. Eduskunnassa on hiljaisia puurtajia eli lainsäädäntötyön tekijöitä, mutta myös poissaolijoita. Poissaolijat jakautuvat puolueensa hyväksi työtä tekeviin poliitikkoihin ja edustajiin, joiden poissaoloihin löytyy ehkä selitys mutta ei puolustusta. Hiljaisen puurtajan työpanos jää usein näkymättä, ja julkinen kuva muodostuu tunnetuista poliitikoista. Ajan mittaan hiljainen puurtaja voi kuitenkin tulla palkituksi arvostetulla eduskunta- tai ministeritehtävällä. Eduskunnassa on korkeaa kollektiivista ja korkeaa yksilöllistä työmoraalia, mutta myös päinvastaisia ilmentymiä. Työmoraalilla ei ole keskimäärää, sillä on kasvot. Poliittiseen eliittiin kuuluu henkilöitä, jotka käyttäytyvät epäeettisesti jos heitä ei valvota - mutta niin heitä kuuluu kaikkialle yhteiskuntaan, äänestäjiinkin. Yleistää ei pidä; jokaista on kohdeltava omana henkilönään. 1980-luvun alkupuolella keskimääräinen poissaolo täysistunnon nimenhuudosta oli noin 20 henkilöä (10 %). Vuonna 1989 työjärjestykseen lisättiin mahdollisuus ilmoittautua läsnäolevaksi nimenhuudon jälkeen. Samana vuonna keskimääräinen poissaolo oli jo 31 henkilöä (15 %). Valtiopäiviin 1994 vaikutti mm. liittyminen Euroopan unioniin, ja silloin nimenhuudosta oli poissa keskimäärin 36 henkilöä (18 %). Sama 36 henkilöä toistui vuonna 1997, jolloin yhtenä syynä olivat äitiyslomat. Vuonna 1998 eduskunta muutti tilastonsa julkisiksi ja syksyn poissaolot lähtivät jyrkkään laskuun. Vuoden keskimääräinen poissaolo nimenhuudosta oli 29 edustajaa (14 %). ; The purpose of the research was to examine the operation of the political elite in the Finnish Parliament.The study is based on both quantitative and qualitative data, and the research methods used are derived from jurisprudence and the social sciences. The statistical data of plenary sessions were collected from 18 parliaments in years 1970-1998, and the data of parliamentary committees from the legislative period of 1991-1994. In all, the data consisted of 6,078 recorded minutes and 520,869 registrations of attendance and non-attendance. The qualitative data consisted of historical surveys of parliament's early years and of surveys of lobbying parliamentary committees. The most important statutes in the normative examination were Parliament Act, the Finnish Constitution and the Parliamentary Order of the Day. The actual work of a parliament member is no longer based on the position of trust. The position has now a more professional character, and the representative has in a way become a professional politician. In fact, the term "office of trust" might most appropriately describe an elected representative's work at present. Even today representatives are paid a "reward" for their services. The use of the term "subsistence" could better refer to the total sum of a monthly income and various other benefits. Subsistence, it also could imply that the representatives contribute their work for the use of the state, of the party and the people. Parliamentary regulations still need a fundamental restructuring. More widely it should be discussed the usefulness of interpellation, the quorum of plenary sessions, the system of deputy members and the system of hearing outside experts at the committee work. The power of the Speakers could be reduced by limiting the office years of the Speaker (and Deputy Speakers). In a parliament, collective morale is moulded by the principle of majority and seniority. Members with fewer years of service have to accept the decisions taken by the more experienced colleagues. Therefore, the collective morale mainly reflects the senior representative's perceptions of right and wrong. A professional politician, depending on political background and party, lost readily genuine contact with the everyday life of voters. Therefore the meaning of the word "right" can be obscured. For example, in committee work they should be more careful with lobbyism in future, when parliament pass a law for representative's corruption. The collective work morale of parliament manifests in the decisions taken. It is also visible in how the members interpret, implement and reform legislation concerning parliament institution. One trend seems to be moderating the norms used in controlling parliamentary work. Another trend is the requirement of openness, demanded by democracy, which, however, often remains quite superficial. It actually seems some times that the internal reforms of parliamentary regulations have been made to protect parliament against its control by citizens. Absences have always been there and they have been discussed since early days of parliament. All the representatives do not turn up in time when parliament begins its work, and some representatives leave the main auditorium as soon as the roll call is over. One reason for an early departure may be try to avoid taking political stand. In the years examined major non-attendance have been caused by night sessions, Monday sessions, ending of term of parliamentary sessions and interpellations debates during Cabinet minister's respond. As to individual representatives non-attendance have been increased by illness, ministerial and official duties or official journeys. In the early 1990s some non-attendance were caused by representatives who went over to another party or had conflicts with their own party. In research material some 70% of committee meetings had started with the presence of a quorum, but when they were adjourned the quorum had dropped to 65%. Hearing outside experts was the major reason for non-quorum meetings. In the decisive second reading of a government proposal there was always the presence of a quorum. If the demand for a quorum had been applied faithfully in all cases, the matter under discussion would probably have delayed the work of parliament as a whole. In this respect, the state financial committee was an exception, because it operates different and helps parliament members in their political career by promoting them to ministerial positions. In parliament work some of the members can be clearly identified as the quiet hard workers. On the other hand, the degree of non-attendance can be high. The conscientious representatives who attend meetings actively are "legislators", while the absent could be divided into "professional politicians" working for their own party or representatives whose absence can be explained but not really defended. The input of a single, hard- working representative often remains invisible. The public image of parliament is primarily created by the well-known professional politicians. A quiet hard-working can, however, in the long run be rewarded with visible parliamentary or ministerial duties. High collective and individual work morale is still to be seen in parliament, but just the opposite may also manifest itself. Morale is something that cannot be expressed in terms of an average, since morale has a face. There will always be members of the political elite who, if uncontrolled, will act unethically. But the same holds true for the rest of society, including the voters. Therefore we should avoid making generalisations and, instead, we should regard each member of parliament as an individual person with his or her own human characteristics. As the early 1980s the average number of absentees in the roll call of plenary sessions was 20 members (10%). In 1989, after an order reform, it became possible to register as present even after the roll call of plenary sessions. In that year 31 members on average (15%) were absent during the roll call. In 1994, when Finland was negotiating its membership in the European Union, on average 36 members (18%) were absent during the roll call. In 1997 the same 36 was caused by a large number of maternity leaves. In 1998 when parliamentary statistics were made public, the average number of absentees was 29 members (14%).

Kansalaisosallistuminen YVA-menettelyssä Ympäristövaikutusten arviointimenettelyn (YVA) yksi keskeinen tavoite on lisätä kansalaisten tiedonsaantia ja osallistumista ympäristövaikutuksiltaan merkittävissä hankkeissa. YVA-menettelyllä pyritään tuomaan kansalaisten näkemykset, huolet ja toiveet mukaan suunnitteluun ja päätöksentekoon mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. YVA edustaa väitöstutkimuksessa modernia vuorovaikutteista ympäristöpolitiikan ohjauskeinoa ja osallistumisen välinettä. Väitöstyön ensimmäisenä tutkimustehtävänä oli luoda YVAan osallistumisen analyysille teoreettinen viitekehys: millaista demokratia- ja suunnitteluideaa YVA voi edustaa ja millainen politiikkaverkosto YVA on kansalaisosallistumisen kannalta. Toisena tutkimustehtävänä analysoitiin YVAan osallistumisen historiallista kehittymistä ja muutoksia Suomessa. Kolmantena tutkimustehtävänä tarkasteltiin osallistumisen käytännön toteutusta sekä arvioitiin osallistumisen vaikuttavuutta. Lisäksi analysoitiin vaikuttavuuden mahdollisia esteitä, miten läpinäkyviä ja avoimia YVA-menettelyt ovat ja miten hyväksyttävänä osallistumisvälineenä YVAa pidetään. Osallistumisen kannalta olennainen seikka on YVAn institutionaalisuus: se on julkishallinnon luoma väline, jonka lisäksi toimenharjoittajalla on keskeinen YVA-menettelyn käytännön toteuttajan rooli. Tämä luo osallistumisen kannalta rakenteita, joissa korostuu toimijoiden väliset epäsymmetriset valta-asemat. YVA-menettelystä tulee helposti kaikille osapuolille vallan käytön ja politiikan tekemisen väline ja niin osallistumisen järjestämistä kuin itse osallistumista ohjaavat toimijoiden poliittiset intressit ja tavoitteet. YVA on parhaimmillaan eri osapuolten välinen avoin keskusteluareena, joka lisää suunnittelun ja päätöksenteon läpinäkyvyyttä, mutta YVA on myös poliittisen kamppailun areena. Suomen YVA-lainsäädännössä osallistumisella on aina ollut tärkeä rooli. Suomalaisessa YVA-järjestelmässä on korostettu kansalaisten osallistumismahdollisuuksia. Ajan saatossa myös kriittisyys laajaa osallistumisoikeutta ja useita osallistumismahdollisuuksia kohtaan on lieventynyt. Haaste on kuitenkin siinä, että osallistumisen toteutus määritellään laissa väljästi, eikä lainsäädäntö takaa laadukasta osallistumista tai varsinkaan sen vaikuttavuutta. Toinen havaittu haaste on YVAn ja osallistumisen suhde päätöksentekoon. YVAn ulkopuoliset päätöksentekojärjestelmät ja edustuksellisen vallankäytön rakenteet eivät ole muuttuneet, ja siksi YVAn vaikuttavuus voi jäädä vähäiseksi. Vaikka YVA edustaisikin osallistuvaa demokratiaa ja toteuttaisi vuorovaikutteista ja moniäänistä suunnittelua, voi osallistumisen merkitys vesittyä ja kansalaisten osallistumisaktiivisuus hiipua. Ilmiöön liittyy myös tarpeetonta kriittisyyttä. Osallistumisen vaikuttavuus ei ole kertaluonteista, vaan se on usein välillistä ja ajoittuu prosessin eri vaiheisiin. Osallistumisen merkitystä ja vaikutuksia ei aina tunnisteta. YVAsta ei ole muodostunut Suomessa laajojen joukkojen osallistumisvälinettä. Ennemminkin YVAan osallistuvat tyypillisesti harvat kansalaisaktiivit, jotka hyödyntävät YVAn lisäksi lukuisia muitakin osallistumisen ja vaikuttamisen keinoja. Osallistujien määrän sijaan huomio tulee kuitenkin kiinnittää sisältöön ja suunnittelun moniäänisyyteen. Olennainen kysymys on se, millaisen roolin kansalaiset ja maallikkoasiantuntijuus voivat saada perinteisesti asiantuntijavetoisessa suunnittelukulttuurissa. ; Public participation in environmental impact assessment Environmental impact assessment (EIA) is a policy instrument based in law and used to prevent harmful environmental impacts, increase public information access, and improve public participation opportunities. EIA is an open process for discussion and participation of different actors: it increases the transparency and broadens the information base of environmental policy planning and decision making. One aim of EIA is to incorporate citizens views and opinions, concerns and desires into planning at an early stage. EIA is a process of identifying and evaluating potential impacts from proposed activities. It is also an interactive and communicative policy instrument and should facilitate direct participation. EIA is an example in the development process of direct participation in Finland during 1990 s. In this study EIA is approached as a participation instrument. Public participation is the perspective from which the EIA-process is analysed. The aim of the research is to examine participation in EIA both a theoretical and empirical way, and to interpret and explain the operation logic and efficacy of participation. There are three main research tasks in the study. The first task is to create a theoretical framework for analysis of public participation in EIA. For this purpose, the theoretical and methodological triangulation is made in the study. There are four main parts in the triangulation. Firstly, the elements of participative and deliberative democracy and communicative planning theories are combined. This theoretical discussion shows what kind of democracy and planning EIA can represents. Secondly, network analysis and evaluation are integrated in the methodological triangulation. The concepts of policy networks and intervention theory are used in theoretical and methodological manner. The outcomes of theoretical and methodological triangulation are criteria of deliberative EIA and four policy network models of EIA as an instrument of public participation: 1) EIA as a negotiation process; 2) EIA as a technical process of information collection, 3) EIA as an information instrument; and 4) EIA as tool for controlling of participation. While the theoretical part of the thesis has its own analytical objectives, these policy network models are utilized with evaluation criteria in the empirical part of the study. The second research task is to analyse the historical development of participation in Finnish EIA legislation. The focus of this part is on the long lasting political process and arguments behind the enacting of Finnish EIA Act in 1980 s and 1990 s. The most important amendments of EIA legislation and the international and national reasons behind them are also considered. According to results of this part of thesis, the role of participation has been central to the Finnish EIA system. Even if the EIA Act was implemented in Finland relatively late in 1994, the legislative foundation for public participation has always been strong. Though the implementation of participation is defined in a flexible way, Finnish EIA legislation supports public participation and in principle creates possibilities for deliberative democracy. The third research task is to evaluate public participation in two case studies. This part includes following questions: 1) what kind of objectives do different actors seek from participation; 2) how does participation impact EIA and what are the obstacles of effective participation; and 3) how transparent and acceptable is the EIA process? The two cases used, the EIA of a road project and the final disposal of nuclear waste, show how much the aims, the implementation and the effectiveness of public participation can not only vary between different projects, but also during the planning process in one certain project. Notably, in the nuclear waste case, the nature of top-down instrument of EIA was clearly observed, while the developer of the project assumed a dominant role. The three elements of policy network (actors, arenas and agenda) were defined by the developer. Even if participation was carried out with great visibility, professional implementation and sufficient resources, the impact of public participation and lay people expertise was not so essential, while the economic and political interests of the project and the role of experts were in central role. In this case study EIA represents the policy network model of controlling of participation: the role of governance was more important than deliberative participation. In the road case the planning situation was more open. There did not seem to be the same need to define and control participation and the agenda of the EIA. The contribution of citizens was used in planning in a more effective manner. The EIA assumed a more traditional role ­ as an information distribution tool, and as a place for open discussion and effective participation. The case studies suggest that the legislative base can not alone guarantee the effectiveness of public participation. Most important factor is the attitude of main actors. Each EIA process is unique and general theories of participation in EIA are difficult to create. In practice, the EIA is more or less an institutional process of power division between different actors, and the developer has the central role. EIA is an open arena that allows political disagreements to form and emerge into the open. However, EIA can also be used to promote political interests. EIA and participation can be harnessed by the proponent, but EIA can also feed the so called NIMBY (Not In My Back Yard) phenomenon. It is also possible, that policy instruments like EIA create a new elite ­ active lay experts. Theoretical ideas of deliberative democracy or communicative planning are challenging to implement in practice. At the same time it is important to estimate the criteria and expectations concerning participation. One can see, that EIA has lot of deliberative potential, but the main challenges are in the relationship between EIA and decision making, and in the structures of political power and decision making outside of EIA.

The great change in European relations with Russia took place in 1478 when Muscovy replaced the trading Republic of Novgorod as a neighbor of Sweden, Livonia and Lithuania. Western Europe was since that year bordering to a bellicose great power with large resources causing dread. The feelings of dread caused by Russia with Czars like Ivan the Terrible became a standing theme in printed matter as well as politics and the image of Russia became very much similar to the image of Turkey, which threatened Europe from South-East. Various, usually rather negative, stereotype expressions characterized the vocabulary of the 16th century.
The Peace of Stolbova in 1617 started a period of successive change. The era of Sweden as a Great Power led to growing knowledge about Russia in almost every respect, but it was still based on the already accepted stereotypes. They started, however, typically to seem more diluted and thin with time. The image of Russia as a threat was to a growing extent replaced by an image of a possibility. The perhaps most remarkable but rather unoriginal printed Swedish description of Russia of the era was Regni Muschovotici Sciographia, published by Petrus Petrejus.
At the final stage of Sweden's era as a great power there was a substantial widening but also polarization of the information on Russia. The Russian reform process during Tsar Peter I also began to influence the minds after the turn of the century in 1700. One of the principal describers of this process was Lars Johan Malm (Ehrenmalm), whose large manuscript about the power of the Russian Empire of that time, Några Anmärkningar Angående det Ryska Rijkets Nuvarande Macht from 1714, never reached the printers due to intervention from censors.

Tutkimuksessa selvitetään, missä määrin työpaikkojen työsuojeluvalvontaa toteutetaan alueellisesti eri tavalla eli toteutuuko valvonta työpaikoilla yhtenäisesti eri puolilla Suomea. Tutkimuksen ennakko-oletuksena on, että merkittävä syy työsuojeluvalvonnan alueelliseen erilaisuuteen on valvonnan organisointi viiden itsenäisen aluehallintoviraston työsuojelun vastuualueen tehtäväksi. Työsuojeluhallintoa ja työsuojeluvalvonnan toteutumisen yhtenäisyyttä työpaikoilla ei ole tutkittu tieteellisesti 2000-luvulla. Tämä tutkimus arvioi työsuojeluhallinnon rakennetta ja valvonnan toteutumista sekä hallinnon että työpaikkojen näkökulmasta. Tutkimus antaa sekä tieteellisesti perusteltuja teoreettisia että hallinnon asiakkaiden näkökulmia työsuojeluhallinnossa käynnissä olevaan valvonnan yhtenäistämiskehitykseen. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä on hallinnon evaluaatiotutkimus, joka tarkoittaa hallinnon toimivuuden arviointia käyttäjä- ja asiakasnäkökulmasta. Työsuojeluhallinto toteuttaa työpaikoille kohdistuvaa työsuojeluvalvontaa työsuojelutarkastuksina, jolloin hallinnon asiakkaita ovat työpaikat ja niiden työnantajat ja työntekijät. Pääasiallisena tutkimusaineistona ovat valvontatietojärjestelmä Veran raportit ja niistä tehdyt 27 valvonnan alueellista vertailua sekä henkilöhaastattelut, jotka kohdistuvat 52:een työsuojeluhallinnon, työmarkkinajärjestöjen ja työpaikkojen työsuojeluhenkilöön. Tutkimuksessa on kolme päälukua: työsuojeluhallituksen aika 1973-1993, itsenäisten alueellisten työsuojeluviranomaisten aika vuodesta 1993 lähtien sisältäen työmarkkinajärjestöjen roolin työsuojeluvalvonnassa ja valvonnan alueellinen vertailu. Tutkimusmatkani kohti yhtenäistä työpaikkojen työsuojeluvalvontaa alkoi työsuojeluhallituksesta, joka perustettiin vuonna 1973 osana hyvinvointivaltion rakentamista ja valtiojohtoista suunnitteluoptimismia. Valtiollinen työsuojelu koottiin yhden ministeriön alaisuuteen. Työsuojeluhallituksen aikana oli keskusjohtoinen, ainakin osittain yhtenäinen työsuojeluvalvonta, mutta keskusviraston toiminta ei onnistunut, koska työnantajat vastustivat sitä koko ajan pitäen sen toimintaa konspiratiivisena, vehkeilevänä. Työsuojeluhallitus lakkautettiin vuonna 1993 osana keskusvirastojärjestelmän purkamista 1990-luvun alun taloudellisen laman seurauksena. Valtion harjoittamaa sääntelyä purettiin hallinnon kaikilla sektoreilla, ja hallintoa madallettiin lähemmäksi asiakasta. Valtion merkitystä vähennettiin koko yhteiskunnassa ja hyvinvointivaltiosta tehtiin kilpailuvaltio, jolloin markkinaliberalismi ja New Public Management voimistuivat. Työsuojeluhallituksen lakkautuksessa tehtiin ehkä muutakin politiikkaa; pirstaloimalla valvovaa hallintoa heikennettiin samalla työpaikoille kohdistuvaa keskitettyä valvonnan voimaa. Itsenäisten alueellisten työsuojeluviranomaisten aikana vuodesta 1993 lähtien entisten työsuojelupiirien ja nykyisten aluehallintoviraston työsuojelun vastuualueiden toiminnallinen itsenäisyys korostui. Hallinnon toiminnassa näkyy, ettei työsuojeluvalvonnalla ole yhteistä keskusjohtoa. Sosiaali- ja terveysministeriön työ- ja tasa-arvo-osasto, jonka alaisuuteen työsuojelu keskushallinnossa kuuluu, toteuttaa Kansainvälisen työjärjestön ILO:n (International Labour Organization) sopimusten tulkintaa, että työsuojeluhallinto on riippumaton valvontatehtävää suorittaessaan eikä ministeriö siten puutu valvonnan alueellisiin menettelytapoihin. Tutkimus käsittelee myös työsuojeluhallinnon laajaa yhteistyötä työmarkkinajärjestöjen kanssa. Järjestöt osallistuvat kaikkeen päätöksentekoon, jossa käsitellään hallinnon tavoitteita, painopisteitä, valvontaohjeita ja resursseja. Tutkimuksessa arvioidaan edustuksellisen demokratian näkökulmasta korporatiivisen etujärjestövaikutuksen ja hallinnon suhdetta riippumattoman työsuojeluvalvonnan päätöksenteossa ja toimeenpanossa. Tarkastuskertomuksiin perustuva alueellisen valvonnan vertailu osoittaa, että työsuojeluvalvonta on eriytynyt vastuualueittain. Työpaikkojen kunnossaolo määritellään usein eri tavalla, joten tarkastajien valvoma työturvallisuuden minimitaso ei toteudu yhdenmukaisesti koko maassa. Siten velvoitteita korjata tai poistaa työturvallisuusepäkohtia annetaan eri tavalla ja lopputuloksena on se, ettei työnantajia kohdella tasapuolisesti. Tutkimuksen johtopäätöksenä on, että työsuojeluvalvonta on osa kansallista hallintotoimintaa ja laillisuusvalvontaa, ei alueellista tai paikallista hallintoa. Työsuojelu ei eroa toimialoittain maantieteellisesti, koska eri ammattialojen työ on pääpiirteissään samanlaista koko maassa ja niiden työturvallisuus ei juurikaan eroa maantieteellisesti. Tämän vuoksi myös työsuojeluvalvonnan pitäisi olla yhdenmukaista koko maassa. Suomeen pitäisi perustaa Pohjoismaiden mallin mukainen työsuojelun keskusorganisaatio, joka koordinoisi yhtenäistä laillisuusvalvontaa samalla tavalla kuin Poliisihallitus, Syyttäjälaitos ja uusi Tuomioistuinvirasto koordinoivat toimialojensa laillisuusvalvontaa ja toiminnan menettelytapoja. ; This study examines the extent to which workplace occupational safety and health (OSH) enforcing is carried out differently across the Finnish regions, in other words whether workplace enforcing is uniform across Finland. The presupposition of the study is that an important reason for the regional disparity in labour inspection is the decentralized organization of the inspection to by the five independent divisions of occupational health and safety of the regional state administrative agency. The OSH administration and the uniformity of the implementation of OSH in the workplace have not been scientifically studied in the 21st century. This study assesses the structure and implementation of the OSH administration from the perspective of both the administration and the workplace. The study provides a scientifically justified analysis covering both theoretical and customers' perspectives on OSH management and the ongoing integration of health and safety enforcement. The chosen theoretical approach of the study is the administrative evaluation framework, which means assessing the functionality of administration from the user and customer perspective. The Labour Inspectorate carries out workplace safety inspections in the form of occupational safety inspections, whereby the customers of the administration are the workplaces and their employers and employees. The main research material are OSH inspection database Vera reports and personal interviews carried out with 52 persons in the job protection administration, labour organizations and employment OSH personnel. The study consists of three main empirical chapters: the Labour Protection Board, the Central Office 1973-1993, the independent Regional Labour Inspectorate since 1993, including the role of labour organizations in labour inspection and the regional comparison of labour inspection. Shift towards an integrated job labour inspection started with the Labour Protection Board which was established in 1973 as part of the construction of the welfare state during the era of optimism in state-directed planning State labour protection was brought together under one ministry. The Labour Protection Board the system was center-led, at least regarding uniform occupational health and safety enforcing, but the Board's operations were not successful, mainly because the employers were opposed to it throughout its existence. The Labour Protection Board was abolished in 1993 as part of the dismantling of the central office system that followed the economic recession in the early 1990s. State regulation in all sectors of government was decentralized and administration was brought closer to the customers. The role of the state was diminished in society as a whole and the welfare state became a competitive state, with neoliberalism and New Public Management becoming stronger. Other objectives were also part of the decision to abolish the Labour Protection Board; at the same time, the fragmentation of supervisory authorities weakened the efficiency of workplace control. The era of the independent regional labour inspectorates since 1993 underlines the functional independence of the former OSH Inspectorate and the current division of occupational health and safety of the regional state administrative agency. The operation shows that there is no common central management for labour enforcement. The Department for Work and Gender Equality of the Social and Health Ministry, which is responsible for occupational safety in central administration, interprets International Labour Organization (ILO) conventions as meaning that the labour administration is independent in carrying out its supervisory function. Thus, the Ministry does not interfere with regional control procedures. The study also deals with the extensive co-operation between the labour protection administration and the labour market organizations. Trade unions are involved in all decision-making concerning management objectives, priorities, control guidelines and resources. The study examines the influence of corporatist interest groups and the governance of occupational health and safety enforcing decision-making and implementation from the perspective of representative democracy. A comparison of regional control based on inspection reports shows that OSH control of occupational health and safety has varied between the regional divisions. The condition of workplaces is often defined differently, so the minimum level of occupational safety supervised by inspectors is not uniformly applied throughout the country. Thus, obligations to remedy or eliminate occupational safety deficiencies in workplaces are given different treatment and the result is that employees are not treated equally. The conclusion of the study is that health and safety control should be in the competence of national administration and judicial review, not regional or local administration. Occupational safety and health does not differ geographically by industry, as the work of the various occupations is broadly similar throughout the country and there is little geographical variation in occupational safety. For this reason, labour inspection should also be uniform throughout the country. Finland should set up the Nordic model of a more centralized OSH system, which would coordinate an integrated review of legality in the same way as the National Police Board, the Prosecutor's Office and the Court of Justice co- ordinate the law enforcement and operational procedures of their respective sectors.

Finnish Lapland is a historical borderland of Finnish and Sámi cultures. Such a region offers various social-political identifications for people to choose: people may see it possible to identify as Finnish, Laplanders, Lappish or Sámi, for instance. However, the choices have social and political limits, and some identifications are more contested than others. The book examines the processes of identifications in the middle parts of Lapland, just south of the region defined as Sámi homeland in Finland. While the study reveals differences and nuances in people's thinking, it also shows that there is a recognizable sense of shared cultural specifity around the region. Lapland is conceptualized as an extraordinary place with unusual nature and history, characterized by particular livelihoods (such as reindeer herding) and lively cultural interaction. The book concludes that while Lapland is extraordinary as a historical dwelling region of indigenous Sámi, it may be politically significant to recognize it as a unique borderland of cultures with features of its own.

This book [Mediatized power and the return of the political] describes Finnish decision-makers' relationship with the media. It is based on surveys in 2009 and 2019. In 2009 there were 419 and in 2019 484 respondents, all of them having an influential position in some of the eight societal sectors covered in the study. The results show a moderate change from a consensus-oriented and networking decision-making culture towards a more ideologic and power-based way of negotiating. However, it seems that this has not affected how open or transparent the negotiation-processes are or how prone the decision-makers are to leak confidential information. The decision-makers' relationship with media publicity has become more professional and strategic. The results point to an increased role of social media in communications management while the role of the news media seems to be diminishing. Even though the decision-makers view publicity as an even more risky and strategic arena of political struggle than they did before, they also seem now acknowledge more clearly the rational aspects of journalism. The self-reported role of media publicity as a source of personal authority has somewhat diminished while there seems to be no change in how prone the decision-makers think they are for the impacts of media publicity.

Sisäinen tarkastus kuvataan ammatti- ja tutkimuskirjallisuudessa organisaation johtamis- ja valvontajärjestelmän keskeisenä toimijana, jonka tavoite on tuottaa organisaatiolleen lisäarvoa. Tämän tutkimuksen tavoitteena on luoda kokonaisvaltainen ymmärrys sisäisen tarkastuksen toiminnon merkityksestä organisaation johtamis- ja valvontajärjestelmässä. Toiminnon merkitystä lähestytään ensiksi tutkimalla sisäisen tarkastuksen vapaaehtoista levinneisyyttä erilaisissa organisaatiomuodoissa. Toiseksi selvitetään, millaiset organisaatiot investoivat sisäiseen tarkastukseen tutkimalla sisäisen tarkastuksen vapaaehtoiseen käyttöön liittyviä tekijöitä. Kolmanneksi, tutkimuksessa syvennytään sisäisen tarkastuksen tuloksellisuuteen vaikuttaviin tekijöihin, jotta voidaan hahmottaa, millaisiin eri sidosryhmien odotuksiin sisäisen tarkastuksen olisi pyrittävä vastaamaan. Tuloksellisella toiminnalla sisäinen tarkastus voi legitimoida keskeisen asemansa osana organisaation hallinnointijärjestelmää. Järjestämällä sisäisen tarkastuksen toiminnon organisaation johto voi vahventaa ohjaus- ja valvontajärjestelmäänsä asiantuntijayksiköllä, jonka keskeisimpänä tehtävänä pidetään lisäarvon tuottamista organisaatiolle mm. parantamalla riskienhallinta-, valvonta-, johtamis- ja hallintoprosesseja. Tästä huolimatta vain osa organisaatioista päättää perustaa sisäisen tarkastuksen toiminnon. Tutkimustieto sisäisen tarkastuksen vapaaehtoisen käytön levinneisyydestä eri toimintaympäristöissä sekä vapaaehtoiseen käyttöön liittyvistä tekijöistä luo tiedeyhteisölle merkittävää uutta tietoa sisäisen tarkastuksen merkityksestä organisaation johtamis- ja valvontajärjestelmässä. Toisaalta sisäisen tarkastuksen rajoittunut hyödyntäminen herättää kysymyksiä siitä, kykeneekö sisäinen tarkastus tulokselliseen toimintaan ansaitakseen paikkansa hallinnointijärjestelmässä rajallisia resursseja allokoivien päättäjien silmissä. Keskustelua sisäisen tarkastuksen tuloksellisuudesta voidaan siten pitää perusteltuna. Tuloksellisella sisäisellä tarkastuksella tarkoitetaan toimintoa, joka pyrkii tuottamaan organisaatiolleen lisäarvoa mm. taloudellisuuden, tuottavuuden, tehokkuuden ja vaikuttavuuden näkökulmista (Sisäiset tarkastajat ry, 2018). Sisäisen tarkastuksen tuloksellisuutta voidaan kuitenkin lähestyä useiden keskeisten toiminnon sidosryhmien näkökulmasta – ja löytää näin tuloksellisuuden käsitteelle uusia ulottuvuuksia. Tutkimuksen sidosryhmäanalyyttisen pohdinnan tuloksena sisäisen tarkastuksen tuloksellisuus osoittautui monitulkintaiseksi, sillä tuloksellisuus saa monia merkityksiä riippuen tarkastelunäkökulmasta. Käsitteen eri tulkinnoilla voidaan löytää myös selityksiä sille, miksi organisaatiot käyttäytyvät eri tavoin pohtiessaan sisäisen tarkastuksen vapaaehtoista käyttöä. Kokonaisuutena tutkimus täydentää tutkimusaukkoa sisäisen tarkastuksen merkityksestä osana organisaation johtamis- ja valvontajärjestelmää ja selventää, miksi organisaatiot käyttäytyvät eri tavoin pohtiessaan sisäisen tarkastuksen vapaaehtoista käyttöä. ; According to the professional and academic literature, the internal audit (IA) is regarded as a central part of governance systems. The functional goal of IAs is to produce added value for organizations. The objective of this dissertation is to create a comprehensive understanding of the significance and meaning of IAs for the governance structure of organizations. Firstly, the significance of IAs is approached through examining their voluntary use in different types of organizations. Secondly, this study examines the determinants affecting the voluntary use of IAs. Thirdly, this dissertation examines the determinants of ambiguous IA effectiveness in order to understand which of the multiple expectations held by different stakeholders should be pursued by IAs. By operating effectively, the IA can legitimate its central position in an organization's governance structure. By using an IA, an organization's management can strengthen governance processes with a unit of professionals whose main target is to bring added value by improving risk management and control and governance processes. Despite this, not all organizations decide to invest in IAs. Evolving research on the voluntary use of IAs and the determinants affecting the voluntary use of IAs is creating important new information on the significance of IAs in the good governance of organizations. Furthermore, the limited voluntary use of IAs raises concerns over their ability to meet the expectations of decision-makers who are allocating scarce resources. The discussion on the effectiveness of IAs is therefore justified. An effective IA aims to enhance organizational value in terms of economics, efficiency, and effectiveness (Institute of Internal Auditors, 2018). Moreover, the effectiveness of IAs can be examined from the perspectives of various central stakeholders. A multi-perspective examination enables the discovery of new interpretations of the phenomenon. The stakeholders' analytical approach to the effectiveness of IAs revealed that the efficacy of IAs is ambiguous, and they can be interpreted from the varied perspectives of the relevant stakeholders. The various interpretations also help to reveal why organizations act differently when considering the voluntary use of IAs. In conclusion, this dissertation complements the existing literature by offering a comprehensive overview of the significance of IAs in governing organizations, as well as the reasons why organizations act differently when deciding on the voluntary use of IAs.