Suchergebnisse

Food justice denotes both a social movement and an academic discourse of theorizing what constitutes a fair food system where the benefits and harms of food production and consumption are distributed equally and where every human being has a right to food. In the general discourse of food justice, a just food system is also assumed to promote the sustainability of food systems. In this article, I point out the problems of this assumption by revealing the tensions between the social and environmental aspects of justice in food systems. They relate largely to the fact that local food is not synonymous for environmentally sustainable and low-carbon food, yet the food justice discourse has assumed that re-localization of food systems guarantees its environmental soundness. Another, related tension concerns the democratization of the food system that may aggravate the environmental burdens of the food system in certain conditions when not paired with education and scientific knowledge. I illustrate how the conflicts between various claims for justice emerge, how they could be avoided, and I also discuss how the society could foster the emergence of food citizenship that would promote justice and sustainability in food systems. Keywords: food justice, environmental sustainability, local food, food democracy ; Ruokaoikeudenmukaisuus viittaa ruokajärjestelmän reiluuteen eli siihen, miten oikeudenmukaisesti ruoan tuotannon, prosessoinnin, kaupan ja kuluttamisen hyödyt ja haitat jakaantuvat ja miten yhdenvertainen mahdollisuus ihmisillä on riittävään ja kulttuurisesti hyväksyttävään ravitsemukseen. Ruokaoikeudenmukaisuuden diskurssissa on vallinnut oletus, että ruokajärjestelmän oikeudenmukaisuus kulkee käsi kädessä järjestelmän kestävyyden kanssa. Tässä artikkelissa tarkastelen ruokaoikeudenmukaisuuden suhdetta ruokajärjestelmän ekologiseen kestävyyteen ja osoitan suhteen olevan jännitteinen tavoilla, jotka ovat toistaiseksi jääneet lähes huomiotta. Erityisesti tarkastelen lähiruoan ekologista kestävyyttä, joka on otettu usein annettuna oikeudenmukaisuuden diskursseissa: artikkelissa osoitan tämän oletuksen ongelmallisuuden. Toinen samankaltainen jännite liittyy ruokademokratian lisäämiseen, joka ei välttämättä paranna ruokajärjestelmän kestävyyttä vaan saattaa joissain tapauksissa jopa hidastaa ruokajärjestelmän kestävyystransitiota. Lopussa pohdin, miten artikkelissa tunnistettujen jännitteiden kanssa voidaan tulla toimeen ja miten ruokademokratiaa voitaisiin lisätä tavalla, joka tukee sekä oikeudenmukaisuutta että ekologisesti kestävän ruokajärjestelmän rakentamista. Avainsanat: ruokaoikeudenmukaisuus, ekologinen kestävyys, lähiruoka, ruokademokratia

Tässä tutkielmassa tarkastellaan välitystiliasiakkaiden kuvauksia taloudellisen toimijuuden ilmenemisestä ja sen tukemisesta sosiaalityön keinoin välitystiliasiakkuuden aikana. Välitystilipalvelu on sosiaalityön väline, jolla ihmisiä pyritään tukemaan ja vastaamaan heidän taloudellisiin ongelmiinsa. Se on osa taloussosiaalityötä, jossa ihmisen toimeentuloa tutkitaan kokonaisvaltaisesti ja jonka tavoitteena on vahvistaa ihmisen taloudellista toimintakykyä. Välitystilipalvelu on sekä palvelun tuottajalle että asiakkaalle vapaaehtoinen palvelu. Välitystilin tarkoitus on olla lyhytaikainen ratkaisu asiakkaan talouden hallinnan ongelmiin ohjaten asiakasta itsenäiseen selviytymiseen. Tutkielmani teoreettinen viitekehys on Amartya Senin toimintamahdollisuuksien näkökulma. Tutkimus on teoriasidonnainen ja analyysimenetelmänä on abduktiivinen päättely. Aineistosta esiin nousseet taloudellisen toimijuuden kuvaukset on jaoteltu eri ulottuvuuksiin teemoittelun avulla. Aineiston keruu on tapahtunut yksilöhaastatteluilla. Haastattelupyyntö lähetettiin kaikille tutkittavan alueen välitystiliasiakkaille, joiden vastuulle jää yhteydenotto haastatteluajan sopimista varten. Näin varmistuttiin siitä, että haastatteluun tulevat henkilöt ovat vapaaehtoisia ja osallistuvat omasta halustaan. Analyysissa keskitytään etsimään haastateltavien sanoittamia kuvauksia taloudellisen toimijuuden ilmenemisestä ja sen tukemisesta sosiaalityön keinoin välitystiliasiakkuuden aikana. Toimijuus voidaan määritellä monella tavalla, joista tässä työssä hyödynnetään Amartya Senin, Talcott Parsonsin, Anthony Giddensin ja Albert Banduran määritelmiä toimijuudesta. Tutkimuksen tuloksina aineistosta esiin nousevat taloudellisen toimijuuden kuvaukset on jaoteltu taloudellisen toimijuuden ilmenemisen ja taloudellisen toimijuuden tukemisen ulottuvuuksiin. Taloudellinen toimijuus ilmenee asiakkaiden puheessa valinnanvapauden toteuttamisena ja oma-aloitteisuutena. Taloudelliseen toimijuuteen liittyviä haasteita ovat köyhyys ja velkaantuminen sekä vetäytyvä taloudellinen toimijuus. Taloudellista toimijuutta voidaan aineiston perusteella tukea laatimalla asiakkaalle asiakassuunnitelma sekä työskentelemällä asiakkaan kanssa tavoitteellisesti ja säännöllisesti. Johtopäätöksenä esitän, että välitystiliasiakkaiden hyvinvointi syntyy heidän tekemistään valinnoista ja yhteiskunnan rakenteista. He elävät taloudellisessa niukkuudessa, mutta se ei automaattisesti vähennä hyvinvointia. Tulot ja varallisuus toki parantavat ihmisen taloudellista toimintakykyä, mutta ne eivät yksinään riitä takaamaan hyvinvointia. Välitystilitutkimusta ei juurikaan ole tehty, ja sitä olisi hyvä jatkossa tutkia esimerkiksi vaikuttavuuden arvioinnin näkökulmasta. Hyödyllistä olisi myös välitystilipalvelun alueellisen tai valtakunnallisen toimintamallin rakentaminen. ; This study focuses on searching descriptions of the appearance of financial agency and supporting it with the help of social work within mediation account service. The mediation account can be used to assist people in financial distress and address their financial problems. Mediation account service is part of financial social work, which studies a person's income comprehensively and aims at enhancing a person's financial capability. Mediation account is a voluntary service for both the service provider and the customer. It is meant to be a short-term solution to address the customer's financial problems guiding them towards independent survival. The theoretical approach to this study is Amartya Sen's capability approach. My study is theory-connected and the analysis method is abductive deduction. The descriptions of financial agency rising from the research material have been divided into different dimensions with the help of thematization. The research material was gathered via individual interviews. The request to participate was sent to all the mediation account customers in the research area. They were then responsible for contacting me and setting up a date for the interview. This guaranteed that the people participating in this study did so voluntarily and of their own accord. This study focuses on searching descriptions of the appearance and supporting financial agency with the help of social work in the research material. Agency can be defined in many ways. In this study, the definition of agency is based on the definitions of Amartya Sen, Talcott Parsons, Anthony Giddens and Albert Bandura. The descriptions of financial agency rising from the research data will be divided into the dimensions of appearance of financial agency and supporting financial agency. The financial agency appears in customers' speech as executing freedom of choice and initiative-ness. Challenges of financial agency are poverty and indebtedness as well as passive financial agency. Customers' financial agency can be supported with the help of client planning and goal-oriented and regular work with the customer. As a conclusion I state that the well-being of the mediation account customers is formed by the choices they make as well as societal structures. They live in financial austerity, but it does not auto-matically diminish their well-being. Income and wealth improve the financial capability of a person but as such are not enough to guarantee a person's well-being. Mediation account studies are scarce. In the future, it could be studied for example from the aspect of estimating the effectiveness of mediation account service. It could also be useful to create a regional or nationwide mediation account procedure.

The study of the Bulgarian system of political parties assumed a relatively important position in the context of research in the genesis of party and political arrangements in post-communist countries of Central, South-East and Eastern Europe in the 1990s. It can be said that, in spite of certain delay, Bulgarian multipartism became one of the privileged subjects of that research, similarly to post-communist pluralisms in Poland, Hungary and the Czech Republic (and/or Czechoslovakia). The attention given to Bulgarian party system was not a mere coincidence. The fact is that apart from some endemic peculiarities, Bulgarian multipartism also showed – and still, to a large extent, shows - some distinct features of indisputable interest and importance for the construction of models of formation of pluralist party systems, features linked especially with the complex phenomenon of Bulgarian post-communist party and political (bi)polarisation and its medium and long term system forming consequences. This article is a contribution to the discussion about the remarkable aspects of Bulgarian post-communist multipartism. In this perspective, special attention will be paid to links between the Bulgarian model of major pole dualism (Union of Democratic Forces, SDS, and Bulgarian Socialist Party, BSP), the format of its party system and the systemic effect of the "extended" ("protracted") initial social and political polarisation. In this context, also some partial issues related with the evolution of the potential and role of "third parties" in present-day Bulgarian context will be briefly addressed. ; The study of the Bulgarian system of political parties assumed a relatively important position in the context of research in the genesis of party and political arrangements in post-communist countries of Central, South-East and Eastern Europe in the 1990s. It can be said that, in spite of certain delay, Bulgarian multipartism became one of the privileged subjects of that research, similarly to post-communist pluralisms in ...

Text reflektuje úlohu vysokých škol ve společenských změnách, konkrétně v procesech transformace společnosti k udržitelnému rozvoji. Vychází z dokumentu Úmluva o vysokoškolském vzdělávání pro udržitelný rozvoj, který vznikl a byl představen u příležitosti konference Rio+20 v roce 2012 a který předkládá vizi celkové proměny univerzit související s celospolečenskými požadavky na udržitelné vzdělávání ‑ zahrnuje všechny aspekty života vysokoškolských institucí (výuku, správu, vzdělávací politiku). V tomto rámci autoři ukazují hlavní, v současné době probíhající změny ve vysokoškolském vzdělávání, a to v šesti okruzích, které zahrnují: hodnotové předpoklady akce, holistický přístup, změny v nakládání se znalostmi, důraz na procesy učení a na kompetence (jejichž význam mezi vzdělávacími cíli roste), a způsoby hodnocení kvality procesu a výsledku učení. Rekapitulují dopad těchto trendů v českém vzdělávacím prostředí i možnosti budoucího vývoje; ukazují, jak reálně probíhající změny souvisí s proměnou vědeckých paradigmat i vzdělávacích teorií. Navrhují popsat tento vývoj jako proměnu vzdělávacího žánru, tedy především s ohledem na to, jak jsou poznatky komunikovány, jak se proměňuje způsob jejich přenosu či sdílení ve vzdělávacím procesu. Ukazují, s jakými novými charakteristikami tohoto procesu bude postupně nutno počítat, a nabízejí možná budoucí výzkumná témata s tím související. ; This paper reflects on the role of universities in social changes, particularly in processes of societal transformation towards sustainable development. It is based on the document Peoples' Sustainability Treaty on Higher Education Towards Sustainable Development, produced for and introduced on the occasion of the Rio+20 Conference in 2012, which presents a vision for an overall transformation of universities related to the society-wide requirement for sustainable education involving every aspect of higher education institutions (curricula and teaching, campus operations, community engagement, cultural change). Within this framework, the authors demonstrate the main changes currently underway in higher education within six spheres that include: value-based preconditions for action, a holistic approach, knowledge management, an emphasis on learning processes and competencies (the importance of which is growing among education objectives), and methods of evaluating quality of learning process and learning outcomes . They recapitulate the impact of these trends within the Czech education environment and opportunities for future development; they show how real world changes in progress are related to the transformation of both scientific paradigms and education theories. They propose describing this development as a change of education genre, primarily with respect to how knowledge is communicated. They show what new processes in education will gradually have to be taken into account, and offer potential future research topics related to these.

Väitöstutkimus analysoi julkisia poliittisia performansseja poliittisena viestintänä. Poliittiset performanssit voidaan ymmärtää julkisissa tiloissa toimeen pantuina 'näytöksinä', joiden tavoitteena on luoda arkisiin rutiineihin yllättäviä katkoksia ja synnyttää uutta toimintatilaa jonkin yhteiskunnallisen ongelman esiin nostamiseksi. Performanssit synnyttävät katkoksia monin tavoin, mutta erityisen leimallista niille on näkyvän, vallalla olevan visuaalisen järjestyksen murtaminen tuomalla siihen erilaisia 'häiritseviä' (disruptive) elementtejä: resistoivia kehoja, valtaa parodioivia kuvia, karnevalistista protestointia, katuteatteria jne. Poliittisten performanssien viestintä perustuu puheen sijaan tai ohella toimijoiden oman kehon ja sen kantamien erilaisten visuaalisten merkkien julkiseen esittämiseen, joskus hyvin äärimmäisellä tavalla, kuten esimerkiksi nälkälakoissa ja polttoitsemurhissa. Väitöskirjassa tällaista viestintätyyliä kutsutaan visuaaliseksi ja esteettiseksi politikoinniksi. Tutkimuksessa analysoidaan useita esimerkkejä performatiivisesta poliittisesta viestinnästä ja kehitetään teoreettisia ideoita sen ominaispiirteiden tulkitsemiseksi. ; In this doctoral thesis I study a phenomenon which I have titled as public political performance. By public political performance I refer to a public event (a 'show', display, demonstration) the purpose of which is to expose in public and challenge those social-political norms, practices, and relations of power which usually remain invisible in the sway of routine political life. I am interested especially in how performance works as a form of non-linguistic, or wider than linguistic, political communication. I theorize and analyze, through several illustrative examples, performances from three perspectives: as corporeal (bodily), visual, and aesthetic communication. In construction of theory I use and partly rework ideas from thinkers such as Jürgen Habermas, Michel Foucault, Hannah Arendt, Maurice Merleau-Ponty, and Jacques Ranciere. The study shows that public political performance is a sensitive, even volatile phenomenon because it often manifestly exposes the fundamentally violent power structure of society – as when, for example, street demonstrations induce strong counter reactions from the police and political authorities – and puts this order under critical public scrutiny. Political authorities do not take such challenges lightly, which is why public performances sometimes instigate serious political controversies. The key theoretical ideas of the study relate to performance as something done and en/acted. On the one hand, performance discloses the nature of politics as a 'doing.' This means in simple terms that, in order to subsist, the political world needs to be done, performed, and 'iterated,' every time anew. The term performative describes this social-constructivist side of politics. That the constitution of the social and political power is based not on any 'natural' ground but on continuous re/iteration of certain ways and routines is often revealed only when it is visibly and noticeably disrupted. This is what political performance typically does. On the other hand, performance signifies a particular kind of public show which resembles but does not equal theatrical shows. Performance is theatrical in being an 'art-like' communicative act, yet it is more surprising and unpredictable compared to regular theatre and, because of this, usually more difficult to approach and interpret. Political performance as a contingent and sometimes oddly appearing public event with a surprise effect brings forth the importance of disruption for politics. It alerts us to situations where the normalized political performatives are being visibly questioned by bringing into public space – 'in your face' – diverse disrupting elements like resisting bodies, parodying images, and carnevalism. The relationship between these two, performatives and performances, creates an edgy and 'chiasmatic' political space from which much of political life gains its driving force. This basic idea and relationship constitute the key starting point for this study's theoretical reflections. Political performance is an important subject for political studies for several reasons. The purely knowledge-based reason is that that in directing attention to the corporeal and visual aspects of politics and political communication, performance brings into view phenomena and conceptual possibilities which are too often ignored by political researchers and theorists. The relevance of performance for the field can also be justified from another perspective, through reference to its political and democratic significance. The discussions and analyses carried out in the study show that there are political circumstances where citizens see public performance as the only available means of participation in political communication, with other channels of communication forbidden or marginalized. There are also situations where citizens create, through setting up a performance, space for public communication and action where it has not existed before. Political performance as a way of contesting existing political realities can therefore have special value for political freedom. Political and democratic theory needs to understand, I shall argue, also that category of political action which performs political freedom rather than asks for it.

Tutkimuksen kohteena on kokonaisturvallisuus julkisena toimintapolitiikkana, ja sitä tarkastellaan sekä monimutkaisena ja yhteenkietoutuneena ilmiönä että turvallisuuspoliittisena strategiana. Kokonaisturvallisuus on laajaan turvallisuuskäsitteeseen perustuva, aiemmasta kokonaismaanpuolustuksen käsitteistöstä ja strategiasta kehitetty toimintapolitiikka, jolla tavoitellaan kokonaisvaltaista yhteiskunnallisen turvallisuuden hallinnan mallia. Tutkimuksen päämääränä on analysoida kokonaisturvallisuutta systeeminä, arvioida sen kelpoisuutta, toteutettavuutta ja edellytyksiä vastata turvallisuusympäristön muutoksiin. Tutkimus on metodologisesti laadullinen. Aineistona ovat suomalaiset kokonaisturvallisuuden alaan liittyvät erilaiset ja eritasoiset strategiat, ohjelmat ja muut dokumentit, ja toimintaympäristöön ja sen muutokseen liittyvät Euroopan unionin strategiat ja ohjelmat. Teoriaviitekehys perustuu Niklas Luhmannin systeemiajatteluun, jossa systeemin perusrakenteita ovat kommunikaatio, tieto ja merkitykset, ja joka korostaa valintoja kompleksisuuden hallinnan välineinä. Ajattelussa korostuu myös huiputon ja keskukseton yhteiskunta. Prosessimaisen otteensa vuoksi tutkimus kiinnittää huomiota yksittäisten osatekijöiden tai toimijoiden sijaan prosessiin ja kokonaisuuden systeemisyyteen, mikä korreloi sekä kokonaisturvallisuuden tavoitteiden että kompleksisuuden vaatimusten suhteen. Kokonaisturvallisuuden analyysi sekä tunnistaa tutkimuksessa sen kehittämiseen liittyneen merkityskamppailun, että tuo esiin käsitteen epäselvyyden, epäanalyyttisyyden ja "jaetun merkityksen" puuttumisen, mikä heijastuu strategian ohjaavaan vaikutukseen sekä siihen, miten politiikkaideaa on kehitetty. Kokonaisturvallisuuden politiikkaidea on sinällään laajasti hyväksyttävä ja sillä on positiivista valenssia. Yhteistyön ja koordinoinnin korostamisella uskotaan olevan kokonaisuuden hallintaa kehittävä vaikutus. Turvallisuuden kokonaisuuden koordinointitarve onkin jo pelkästään uhkien keskinäisriippuvuuden vuoksi ilmeinen. Poliittista kelpoisuutta haittaavat kokonaisuuden strategisen ohjauksen ohuus ja hajanaisuus, mikä näkyy erityisesti yhteensovittavan tehtävän vaikeutena. Monet systeemin rakenteellisista peruselementeistä ovat jääneet kokonaisturvallisuuden kehittämisessä vähälle huomiolle. Tutkimuksen mukaan tämä vaikeuttaa sen toteutettavuutta. Kokonaisturvallisuuden hallinnassa olennaista on keskinäisriippuvuuksien ja systeemisyyden tunnistaminen ja hallinta. Tutkimuksen tulosten avulla kokonaisturvallisuutta systeemisenä turvallisuuden hallinnan mallina voidaan kehittää ja edistää. Tutkimus päätyy suositukseen kokonaisturvallisuuden kehittämisen ratkaisumallista (ns. älykkään adaptiivisen kompleksisen turvallisuussysteemin idean avulla). Tutkimus tarjoaa eväitä myös uusien kokonaisturvallisuutta koskevien poliittisten linjausten ja politiikkatoimien muotoilulle. ; The main objectives of this study are to clarify and deepen the understanding of the phenomena of comprehensive security and to analyze and evaluate the political viability and administrative operability. Furthermore, the study aims to analyze comprehensive security as a political process and a complex system. In addition, the research deals with changing security environment, emerging security threats. Originally, the concept of comprehensive security derived from the previous concept of comprehensive defense and preparedness in Finland, but it also has roots in the Nordic states' cooperation processes of civil security since 2009. At policy and doctrinal levels, the 2000s saw a converging trend in Nordic states to-wards the definition of societal or comprehensive security concepts that might co-exist with military-led planning for war-time, but within which the softer aspects of security were paramount. The "societal" approach defines the protection of society as a whole – with its own complex mechanisms, values and culture – as its goal, rather than physical boundaries or the isolated and abstract individual. It also rec-ognizes the capacity of non-state actors within society, from businesses to social organizations and individuals, to play a large role themselves in warding against, coping with, and recovering from disasters. The research questions are: 1. What is comprehensive security like as a policy or meta-strategy, political process and complex system? 2. Is the comprehensive security policy or meta-strategy politically viable and administratively feasible? What kind of conditions the strategies (policies) provide for the administrative operability and the development of capabilities? The theory framework is based on Niklas Luhmann's systems and complexity thinking. Luhmann perceives society as centerless and topless system in which communication, information and meanings are considered as the basic elements. The aim of communication is to cause action in systems and formulate new system levels by creating new chains of communication. The empirical part of the research is established on the methodology of concept analysis, content analysis and policy-analysis. The policy-analysis was conducted by the method of political reading. Political reading can be characterized as 'de-mapping', which refers to opening up new aspects of contingency and thus ex-panding of the presence of the political therein (Palonen 1993: 13-15). Through the analysis of the political process the struggle of meanings was iden-tified. As a concept, comprehensive security is ambiguous, unanalytical and unclear. There is a lack of shared meanings, which reflects on how difficult it is to steer the comprehensive security. By emphasizing its cooperative and coordinative nature, is believed to promote better governance of security. However, the lack of steering hampers the political viability which the difficulties of the coordination clearly indi-cate. Many of the basic elements of a system (information/knowledge, communica-tion and meanings) have been ignored in the development of comprehensive secu-rity. This hampers its administrative operability. The study emphasizes that systemic instruments, systems intelligence, identified interdependence and systemic nature of threats and security environment are essential components of comprehensive security governance. The research produced also 10 normative conclusions, by which the compre-hensive security can be developed further with. In addition, it gives the recommen-dation for the development of a model, according to the idea of intelligent adaptive complex system. It also offers information for new political aligning and policy formulations. Due to the process approach of the research, it pays attention to societal security system as a whole, not to single functions or actors. This fits to-gether with the goals set for comprehensive security and the requirements the se-curity environment and complexity imposes.

Siirtymiä ja ajan merkkejä koulutuksessa: Opetussuunnitelmatutkimuksen näkökulmia -teos jatkaa opetussuunnitelmakeskustelua, joka käynnistyi vuonna 2017 julkaistussa ensimmäisessä suomenkielisessä opetussuunnitelmatutkimusta käsittelevässä teoksessa. Teoksen johdantoartikkelin jälkeiset 14 vertaisarvioitua artikkelia jakaantuvat neljään teemakokonaisuuteen, joiden merkittävin yhteinen nimittäjä on huoli saksalais-pohjoiseurooppalaisen Bildung/Didaktiikka -opetussuunnitelmatradition ajautumisesta entistä ahtaammalle oppimisteorioiden jäsentämän, taitoihin ja kompetensseihin rajoittuvan, näennäisesti epäpoliittisen angloamerikkalaisen curriculum-opetussuunnitelmatradition ja sen poliittisen aisaparin, uusliberalismin, puristuksessa. Ensimmäisessä teemassa "Tieto ja sivistys antiikista globaaliin" käsitellään sivistystä ja tietoa suomalaisessa opetussuunnitelmakeskustelussa. Teemassa jäljitetään niitä antiikkiin palautuvia, edelleen ajankohtaisia, historiallisia merkityskerroksia, joita sivistyksen käsitteeseen sisältyy. Lisäksi teemassa avataan spenceriläistä kasvatusajattelua ja sen vaikutusta suomalaiseen opetussuunnitelma-ajatteluun. Ajankohtaista opetussuunnitelmien tarkastelua edustaa pohdinta ekososiaaliseen sivistykseen ja oikeudenmukaisuuteen kasvattamisesta. Teeman päättää kriittinen länsimaisen, valkoista elitismiä ja rodullis-etnistä ylemmyyttä henkivän, sivistyskäsityksen tarkastelu. Toisessa teemassa "Opetussuunnitelmapolitiikan historiallisia ja ajankohtaisia painotuksia" tarkastellaan varhaiskasvatuksen rakenteiden muutosta tehden samalla näkyväksi niitä oletuksia, joita liitämme kasvatukseen ja sen tehtävään yhteiskunnassa. Niin ikään suomalaisen perusopetuksen opetussuunnitelmaprosessit, erityisesti vuoden 2014 opetussuunnitelman perusteiden uudistamisen prosessi sekä paikallistason opetussuunnitelmatyö, ovat käsiteltäviä sisältöjä teoksen toisessa teemassa. Teeman lopussa kyseenalaistetaan historiaan peilaten arkiymmärryksemme siitä, että opetusta on aina suunniteltava tavoitteet edellä. Kolmannessa teemassa "Tiedonaloja ajassa" pohditaan tiedonalalähtöisyyteen perustuvan oppiainejakoisen kokonaisopetuksen yleissivistäviä vaikutuksia, samoin taidekasvatuksen suhdetta kulttuuriin, mediaan ja subjektiin. Lisäksi havainto siitä, miten sekularistisissa kansalaisuustarkasteluissa kansalaisuuden katsomukselliseen perustaan liittyvät kysymykset pyritään sivuuttamaan tai sijoittamaan rajatusti yksilön privaatin elämän alueelle, herättää pohdintaa. Neljännessä teemassa "Korkeakoulupolitiikka muutoksessa" fokus on korkeakoulutusta ja erityisesti yliopistoja koskevassa uusliberalistisessa hallinnassa – siinä, miten kyseinen hallinta puhuttelee yliopistojen tutkija-opettajia tai miten osaamisperustaiset ja työelämäkompetensseja tuottavat opetussuunnitelmat ovat muuttaneet perustavanlaatuisesti käsitystä tiedon olemuksesta populistiseen ja epä-älylliseen suuntaan. Lisäksi neljännessä teemassa esitellään meta-analyysi korkeakoulujen opetussuunnitelmaa koskevien tutkimustekstien taustalla vaikuttavasta opetussuunnitelma-ajattelusta ja -käsityksistä. Teeman lopussa palataan yhden esimerkin välityksellä ammattikorkeakoulun osaamisperustaisen opetussuunnitelman kehittämisen prosessiin. ; This edited book continues the discussion on curriculum, which began in 2017 in the first book on Curriculum Studies in Finnish. The 14 peer-reviewed articles following the introductory article are divided into four thematic sets, the common denominator of which is the concern about the drifting of the comprehensive democratic German and Nordic Bildung / Didactic curriculum tradition into the narrower, competence and skills driven Anglo-American education and curriculum, shaped by the paradoxical alliance of assumedly apolitical instrumental learning theories and neoliberal policy measures. The first theme, "Knowledge and Education from Antiquity to Global", deals with the topics of civilization, education and knowledge in the Finnish curriculum debate. The first article traces back to the antique with the intertwinement of current and historical layers of meanings that are implicated in the modern concepts of civilization and education. In addition, the first theme will open up Spencer's educational thinking and its impact on Finnish curriculum thinking. The space is also given to currently emerging concerns of eco-social education and reactivated issues by global interconnectedness of social and economic justice as educational goals. The theme ends with a critical examination of the Western concept of civilization and modernity related to issues of white supremacy with affiliations of cultural and racial-ethnic superiority. The second theme looks at "The historical and current emphases of Finnish curriculum policy". The first article examines how the theme is reflected in the changing structures of early childhood education. This focus on early education will arguably make more explicit and visible the assumptions we attach to education and its role and goals in globalized society in general. The curriculum processes in Finnish basic education, especially the process of reforming the curriculum in 2014 and the local curriculum work, will also be addressed in the second theme of the book. The last article questions the assumption, often shared by mainstream academic and common sense alike, that curriculum design and teaching planning should always start with objectives. The third theme is "The current issue of disciplinarity in curriculum and teaching". In the first article attention is paid to horizontal integration of school subjects, and to general educational implications predicated on subject-based curriculum and teaching, more generally. The next article deals with conceptual interrelatedness between art education and culture, media, and subjectivity. In the third article, the secularist views on citizenship is scrutinized of the neglect of significant citizenship aspects related to broader worldviews by illusorily positioning them in the sphere of private life out of reach of public interest and debate. The fourth theme, "Higher Education Policy in Change", focuses on neoliberal governance in higher education and universities, first addressing the new ambivalent identities of academic teachers, and how competence, skills and workplace-based curricula have fundamentally altered the concept of knowledge toward an instance of populist de-intellectualization of higher education and neoliberal vocational school. In addition, the fourth theme presents a meta-analysis of the underlying curriculum thinking and conceptions behind research texts on university curricula. Exemplarily, the last article critically unpack the process of developing a skills and competence-based curriculum at the University of Applied Sciences.

Ympäristökysymys ja aseveliakseli on tutkimus suomalaisen kaupunkiympäristön politisoitumisesta. Väitöskirja vastaa kysymykseen miten ympäristöstä tuli politiikkaa? piirtämällä tarkan kuvan neljästä ympäristön politisoitumisen vuosikymmenestä 1960-luvulta lähtien, kasvukonsensuksesta ympäristökiistoihin. Tamperelaisia ympäristökiistoja ja paikallista politiikkaa käytetään teoksessa laboratoriona, jossa tiivistyy laajempia suomalaisen lähihistorian muutostrendejä. Paikallisten ympäristöongelmien synty kietoutuu muuttuvan yhteiskunnan arvostuksiin ja puhetapoihin sekä sukupolvien välisiin jännitteisiin. Erityisesti teos analysoi jännitteitä, joita voimistuva ympäristöliikehdintä synnytti haastaessaan Tampereella pitkään vaikuttaneen valtakoalition, ns. aseveliakselin, paikallisen hallintatavan. Ympäristökysymys ja aseveliakseli sukeltaa ympäristön politisoitumiseen viiden tamperelaisen tapauksen kautta: 1. Pyynikin moottoritiehanke (1959 - 1974) 2. Näsijärven saastuminen ja vedenoton siirtäminen Roineeseen (1960 - 1972) 3. Kauppahallin virastotalon purkamiseen liittynyt kiista (1972 - 1983) 4. Epilän kivihiilivoimalahankkeeseen liittynyt kiista (1981 - 1984) 5. Tampellan alueen kaavoituskiista (1989 - 1995) Tapaukset kertovat ympäristöongelmien yhteiskunnallisesta muotoutumisesta ja oman aikansa toiveista, tavoitteista ja ristiriidoista. Ympäristön pilaantumisen ja -suojelun nousu yhteiskunnalliseksi kysymykseksi liittyy kiinteästi Suomen ja Tampereen sodanjälkeiseen kehitykseen ja vaurastumiseen, jonka kääntöpuolena ympäristöhaittoja voidaan pitää. Useamman paikallisen tapaustutkimuksen yhdistäminen paikallisen hallintatavan analyysiin tuo uuden näkökulman ympäristöongelmien ja paikallisen poliittisen kulttuurin historiallisen rakentumiseen. Ympäristöongelmia käsitellään yhteiskunnallisina ongelmina, joille toimijoiden väliset jännitteet ja määrittelykamppailut sekä erilaisten vaatimusten esittäminen ovat ominaisia. Politisoitumisen analyysissä tukeudutaan sosiologi Pierre Bourdieun ja politiikantutkija Kari Palosen käsitteisiin. Politisoitumisen käsitteellä ei viitata puoluepolitiikkaan, vaan pikemminkin vakiintuneiden ajatus- ja toimintamallien kyseenalaistumiseen. Tutkimus etenee teoreettisten ja metodologisten lähtökohtien kautta tapaustutkimuksiin, joiden lomassa taustoitetaan ympäristöliikehdinnän historiaa paikallisella tasolla. Tapausten jälkeen käsitellään paikallisen hallintatavan teoreettista näkökulmaa ja paikallisen hallinnan historiallisia muotoja Tampereella. Ympäristön politisoituminen tapahtui Tampereella vaiheittain. Ensimmäiset ympäristöliikehdinnän merkit näkyivät Tampereella ns. ympäristöherätyksen myötä 1960- ja 70-luvun taitteessa. Ympäristöliikkeen jakautuminen oikeisto-vasemmisto -ulottuvuudella kuitenkin jarrutti ympäristöjärjestöjen kasvua 1970-luvun puolivälissä. Vuosikymmenen lopulta lähtien alkoi uusi ympäristöprotestien vaihe. Jännite suoraviivaisen johtajakeskeisen hallintavan ja uusien, rauhan aikana kasvaneiden sukupolvien edustajien ­ kuten vihreän liikkeen ­ välillä kävi ilmeiseksi paikallisissa ympäristökiistoissa 1980-luvun alusta alkaen. Tämä jännite huipentui tutkimuksen viimeisessä tapauksessa, Tampellan kiistassa 1980- ja 90-lukujen taitteessa. Sosiaalidemokraattien ja Kokoomuksen muodostaman kunnallispolitiikan valtakoalition, aseveliakselin, näkökulmasta ympäristöprotestit näyttäytyivät vastustuksena, ei uutena yhteiskunnallisena kysymyksenä. Väitämme, että tämä johtui sekä aseveliakselin historiallisesti muodostuneista arvostuksista ja suhtautumistavoista että tamperelaisen politiikan kentän jakautumisesta aseveliakselikoalition ja sen vastustajien välillä. Nämä tekijät vaikeuttivat ympäristökysymysten nostamista paikallisen päätöksenteon piiriin ja supistivat ympäristöliikehdinnän toimintatilaa. Ympäristön politisoituminen ilmeni Tampereella useammalla ulottuvuudella, joista ensimmäisenä voi pitää ympäristöherätyksen synnyttämää uutta tulkintakehystä. Se antoi kaikupohjaa paikallisille ympäristön muuttamista politisoiville vaatimuksille. Luonto politisoitui ympäristöksi ja ympäristö politisoitui yhteiskunnalliseksi protestiksi ja kritiikiksi, joka ilmeni vaatimuksina paikallisissa ympäristökiistoissa. Toiseksi politisoiminen liittyi yksittäisten ympäristön muutoksia koskevien suunnitelmien kyseenalaistamiseen. Tätä tapahtui Tampereella 1970-luvulta alkaen ja selvemmin 1980-luvun ympäristökiistoissa. Määrittelykamppailut koskivat esim. Kauppahallin virastotalon tapauksessa paitsi talon purkusuunnitelmia, myös talon esteettistä arvoa kaupunkimaisemassa. Tampereen kasvoja voimakkaasti muuttanut modernisaatiokehitys ei enää näyttänytkään väistämättömältä. Samalla voidaan puhua myös laajemmasta kaupunkimaiseman muutosten kyseenalaistumisesta. Ympäristöherätys ja yksittäiset tapahtumat kuten Verkatehtaan purkaminen 1970-luvun lopulla muuttivat tamperelaisten tapaa katsoa kaupunkiaan. Kolmanneksi kiistoissa nousi esiin tiedon ja asiantuntemuksen politiikka. Tiedon politiikka ilmeni selvästi 1980-luvun kiistoissa, joissa (tieteellisen) tiedon ja asiantuntijuuden rooli kyseenalaistui. Kauppahallin virastotalon kiistassa kyseenalaistettiin rakennusten huonokuntoisuuden kriteerit. Epilän voimalakiistassa politisoitui asiantuntijoiden tuottama tieto voimalavaihtoehtojen edullisuudesta. Tampellan kiistassa kriisiytyi kaupunkisuunnittelijoiden asiantuntemus ja rooli yleisen edun vaalijoina. Neljäs politisoitumisen ulottuvuus koskee yksittäisten kysymysten toimintavaihtoehtojen kyseenalaistamisen laajenemista koskemaan koko paikallista hallintatapaa ja paikallista poliittista kulttuuria. Selvimmin yksittäiseksi hallintatavan kyseenalaistumisen tapaukseksi muodostui tutkimuksessamme Tampellan tapaus, jossa suuret rakentamissuunnitelmat ja paikallisten poliittisten eliittien toimintamallit joutuivat ennen näkemättömän kritiikin kohteeksi. Paikallinen hallintatapa ei kyseenalaistunut vain ympäristökysymysten vaikutuksesta, mutta ympäristökonfliktit näyttäytyvät kiinnostavina teollisuuskaupungin perinteiden rapautumista ilmentävinä tapahtumina. Viidenneksi ympäristön politisoituminen kosketti laajemmin kaupungin habitusta ­ kaupunkimaiseman, paikallisen perinteen ja itseymmärryksen tasoilla. Kyse ei ole vain ympäristökohteista vaan laajemmin paikallisesta kulttuurista ja identiteetistä. Paikalliset ympäristöliikkeet toimivat kuten yhteiskunnallisilta kaupunkiliikkeiltä voidaan odottaa: ne synnyttivät konflikteja ja muuttivat osaltaan kaupungin merkityksiä. Kaupungin habituksen muutokseen liittyy selvästi perinteisen tamperelaisen ns. savupiipputeollisuuden hiipuminen. Jälkiteollistuvan kaupungin ympäristökonfliktit olivat sekä tämän yhteiskunnallisen murroksen indikaattoreita että sen katalysaattoreita. Teollisuuskaupungin traditioiden kyseenalaistuminen voidaan nähdä osana laajempaa yksinkertaisen modernin projektin kritiikkiä. Tutkimus perustuu laajaan asiakirja- ja lehtiaineistoon sekä ympäristökiistojen ytimessä vaikuttaneiden kansalaisaktivistien ja paikallisten päättäjien haastatteluihin. Paikallisen historian kuvauksessa on käytetty sekundaarilähteitä ja haastatteluja, tapaustutkimukset perustuvat pääasiassa lehti -ja asiakirja-aineistoihin ja haastatteluihin. Tapausten käännekohtia on lisäksi analysoitu määrällisellä sisällönerittelyllä sekä diskurssi -ja argumentaatioanalyysin keinoin. ; ENVIRONMENTAL ISSUES AND THE "BROTHERS IN ARMS AXIS" POLITICISATION OF THE ENVIRONMENT IN TAMPERE FROM 1959 TO 1995 This study examines the politicisation of the environment in the context of one Finnish locality, Tampere. It is a study on the politics of the environment, i.e. the historical developments and contestations that preceded the institutionalisation of environmental policy. The politics of the environment is examined at the local level in the context of the tension between the rise of environmentalism and the traditions of local politics and governance. The locality of Tampere, thus provides a laboratory for understanding how environmentalism took place and what kind of tensions it caused. Theoretically the study draws on both sociology and political science. The theoretical frame is set by combining Kari Palonen s terminology of politics and Pierre Bourdieu s theory of action. Politicisation is a central notion in the study. It is understood as a process of questioning the rules of the game, i.e. claiming something to be playable and contingent. In Bourdieu s terms this implies a process of questioning the givenness of the doxa and provoking orthodox arguments from the political elite. Politicisation may take place at different scales, from the local disputes to broader patterns of governance and political culture. The central research question was the following: ·How has the environment become politicised at the local level? This question was divided into the following questions: ·What events have contributed to the politicisation of the environment? ·What kinds of disputes and actor coalitions emerged in these events? ·How did the patterns of local governance influence the definition of environmental problems? And, vice versa, how did the environmental problems effect local governance? ·What was the role of environmental movements in the politicisation of the environment? The research was carried out in the form of five case studies, all in the same locality, touching on different aspects of environmental issues, and covering the temporal scope of the study, from the 1960s to the 1990s. The cases studied were the following: 1. The Pyynikki highway construction plan (1959-1974) 2. The pollution of lake Näsijärvi by a local pulp plant and the moving the municipal water intake to lake Roine (1960-1972) 3. The dispute over the planned demolition of the old Jugendstil Office block in the city center (1972-1983) 4. The dispute over the plan to build a coal power plant in Epilä (1981-1984) 5. The conflict over the planning of the Tampella industrial area in the city center (1989-1995) The cases cover the time from the pre-history of environmentalism, i.e. when the environment was still a non-issue, through the rise of environmentalism (the so called environmental awakening ) to the institutionalisation of environmental issues in the 1990s. The research data comprised sources on local history including archives and official documents, newspaper materials and 35 interviews of local actors. Methodologically, the study was structured in relation to different levels: 1) in the context of local history (secondary sources on local history and interviews), 2) the case studies ­ using thick description ­ out of which, 3) detailed instances of discourse analysis, especially argumentation (or claims-making ) were extracted. Environmental problems were studied in a contextual constructivist frame as social problems constructed in processes of claims-making, involving argumentation and discursive struggle. Local environmental movements were studied as urban social movements whose activities affect the collective production of the city while being aimed at contesting and challenging the prevailing social order. The local movements in Tampere were key actors in politicising the environment, contributing to a change whereby previously undisputed environmental change and related social practices were no longer seen as inevitable or normal. Movements created new meanings not only for their participants, but for the larger community, also extending beyond the time frame of their most active presence. Since the late 1960s, the rise of environmentalism became manifest through locally based movements and organizations. The purely scientific orientations of local conservationist associations were challenged by more socially and politically oriented civic activities and associations. An important milestone was the founding of Pirkanmaa nature conservation association in 1969. Since 1970, environmentalism gathered momentum with rapidly growing membership figures and local initiatives. It soon suffered, however, from ideological divisions in the mid-1970s, as the radical left-wing students took over the nature conservation association. The divisions started to recede when the Koijärvi bird lake conflict (in Forssa) marked the rise of the Finnish green movement. This had its effect in Tampere as well: the ideological divisions between right- and leftwing environmentalists were reconciled in the early 1980s, which marked the beginning of an active period of environmental contestation. The emergence of the Finnish Green movement in the 1980s made such contestation increasingly visible at the local level. In Tampere, the first greens were elected in the local council in 1984. During the different disputes beginning from the 1970s, but especially in the 1980s, environmental protest challenged local political traditions and political culture, especially the traditions of the local governance. In Tampere, the scene of local politics in Tampere had virtually ever since the Second World War been dominated by a particular, unofficial institutional arrangement, which was commonly known as the brothers-in-arms axis. Adopted in the mid-1950s, the notion referred to the co-operation between the conservative National Coalition party and the Social Democrats in local politics and municipal government. This coalition was held together through a shared habitus based on wartime experiences and held a promise of welfare. The brothers-in-arms axis became an important player in local politics in the 1960s when the central figures of the coalition gained important position in city government. The study examines both the processes that enabled the stabilization of this co-operation into a local growth regime and those that have, especially since the 1980s, contributed to its weakening. The politicisation of the environment was a novelty in the modernist political landscape of Tampere. In the eyes of the governing coalition, however, environmental protest was perceived as mere opposition, not as a new issue on the agenda. We argue that this was due to the local traditions of an industrial city, divided between left and right ­ and a political sphere divided between the brothers-in-arms coalition and the communists, which allowed little space for new social movements. Environmental protest, however, was not the only factor to challenge the regime. The regime was also weakened through the loosening of ideological division s between the left and the right, as the communists had gradually lost political ground. The politicisation of the environment gathered momentum in the late 1970s when the growth of Tampere had slowed down and when there was a growing discrepancy between the mode of governance and its increasingly postindustrial social environment. This tension, and the inertia of the closed style of governance, became visible in the Tampella dispute in 1989, the biggest local environmental conflict to date. The politicization of the environment took place at different levels. It happened both at the level of individual disputes as alternatives were demanded to the straightforward mode of local planning, but it also expanded into a broader critique of local governance. Furthermore, we argue that the politicisation of the environment was not only an agent-driven phenomenon, since it depended on the cultural resonance of claims presented in local disputes. The study allows us to indicate critical events in the politicization of the environment. These were events sine qua non, i.e. events that set the stage and sensitized local actors for future contestations. The demolition of the old broadcloth factory (Verkatehdas) in 1976 and the dispute over Tampella were critical events in this sense. The former was retained in the memory of then activists-to-be and the latter both signaled the crisis of the closed-style decision-making and served to stabilize the local greens as a credible political alternative. Finally, the contestations, together with the restructuration of the locality, resulted in altering the modern industrial habitus of the city.

Sata kuntaa riittää , Puolet pois! ja Lopulta kuntia voi olla vain 30. Tutkimuksen aiheena on 1990-luvun alusta 2000-luvun puoliväliin käyty kuntarakennetta koskeva julkinen keskustelu. Keskustelua näkökohtineen, vaatimuksineen ja osapuolineen tarkastellaan totuuden politiikan kautta. Kiinnostuksen kohteena on se, miten tuotetaan ne totuudet, joilla perustellaan kuntarakenteeseen kohdistuvia vaatimuksia. Tutkimuksen aineisto muodostuu kuntaliitoksia käsittelevistä sanomalehtikirjoituksista. Tutkimuksen perusteella kuntarakennekeskustelun solmukohdassa käydään kamppailua tehtävien, voimavarojen ja kuntarakenteiden keskinäisestä suhteesta. Kunnille osoitettujen tehtävien ja voimavarojen merkitys on kansantaloudellisesti ja jakopoliittisesti keskeinen. Voimavaroissa tai tehtävissä tunnistettu muutos käynnistää tarpeen sopeuttaa kahta muuta elementtiä. Muutosvaatimukset ovat kytkeytyneet myös poliittisen vallanjaon jännitteisiin eli puolueiden valtapoliittisiin asemiin kuntakentässä. Kamppailu oikeista tulkinnoista, määritelmistä ja näkökulmista eli totuudesta ilmenee puhe- ja ajattelutavoissa eli diskursseissa. Kuntarakennekeskustelua hallitsee puhetapa, joka on nimetty valtadiskurssiksi. Sen keskeisenä päämääränä on kuntarakenteen uudistaminen suurempien kuntien muodostamiseksi. Kysymys on kuntien toimintaedellytysten ja voimavarojen vahvistamisesta. Keskeiseksi muodostuu kuntien toimintaympäristön muutos. Valtadiskurssissa kuntarakenteen uudistaminen asetetaan rahoituksen tai tehtävien uudelleenmäärittelyn edelle. Kun kuntien tehtävissä tai voimavaroissa tapahtuu muutoksia, rakenteiden tulee sopeutua näihin muutoksiin. Kuntarakenne näyttäytyy hallittavana , sen piirteitä voidaan mitata, arvioida ja muuttaa. Vastadiskurssiksi nimetty diskurssi syntyy reaktiona vaatimukselle kuntarakenteen muutoksesta. Vastadiskurssin lähtökohdista käsin pyrkimys kuntarakenteen muutokseen ei ole perusteltu. Kunnat nähdään historialtaan ja identiteetiltään ainutkertaisina itsehallinnollisina yhteisöinä, joilla on alueellinen itsemääräämisoikeus. Kunnan kehittämistä ja palveluja koskeva päätöksenteko halutaan säilyttää mahdollisimman lähellä kuntalaisia. Kuntaliitosten nähdään johtavan kehittämistoimenpiteiden ja palveluiden keskittymiseen eli hyvinvointivaltion paikalliseen alasajoon. Toimintaympäristön muutos edellyttää sopeutumista, mutta kuntaliitosten sijaan ratkaisuksi esitetään kuntien voimavarojen lisäämistä, tehtävien vähentämistä, kuntien yhteistyön lisäämistä ja muita palvelutuotannon tehostamiseen tähtääviä toimenpiteitä. Nykyiset kunnat ovat muodostuneet useiden vuosisatojen aikana monien vaiheiden kautta. Kuntia on yhdistetty ja niitä on jaettu. Muutoksia on perusteltu eri aikoina ajankohtaisilla kuntien tehtäviin ja taloudellisiin voimavaroihin kohdistuvilla haasteilla. 1990-luvun alussa kuntarakenteen muutostarve kytkettiin byrokratiaan ja lamaa seuranneeseen kunnallistalouden kriisiin. Vaatimus palvelujen tehokkuudesta ja byrokratisoituneen hallinnon virtaviivaistamisesta muodostui hyvin keskeiseksi. 1990-luvulta 2000-luvulle tultaessa alkoi korostua seutuistuminen, kuntien keskinäinen riippuvuus ja yhteistyö elinkeinojen kehittämisessä sekä palvelujen turvaamisessa. Samalla omaksuttiin kaksi erilaista sopeutumisstrategiaa eli pyrkimys edistää sekä kuntaliitoksia että seutuyhteistyötä. Kaksikärkinen strategia edusti kompromissia tilanteessa, jossa kunnat eivät olleet halukkaita liitoksiin. 2000-luvun puoliväliin tultaessa kuntarakennekeskustelussa tapahtui kuitenkin diskursiivinen muutos. Kuntarakenteen muutosta vaadittiin entistä voimakkaammin nimenomaan palvelujen turvaamiseksi. Kuntien taloudellisen aseman eriytyminen kiihtyi muuttoliikkeestä ja kuntien rahoitusperusteiden muutosten seurauksena. Uhkana olivat myös väestön ikääntymisestä ja palveluvaatimusten muutoksista johtuva palvelukustannusten kohoaminen. Kunnat näyttivät jakautuvan menestyviin ja menettäviin. Monien kuntien edellytykset palvelujen järjestämiseen olivat merkittävästi heikentyneet. Kuntien taloudellinen vastuullistaminen ja vaatimus elinvoimaisuudesta korostuivat. Julkisen talouden sopeuttamistarpeen ja kuntien palvelukustannusten kasvun myötä tehokkuuden rinnalle nousi vaatimus tuottavuuden kohottamisesta. Toimintaympäristön muutoksiin varautumisen katsottiin edellyttävän myös elinvoimaisuutta. Aiempina vuosikymmeninä valtion rahoitusta ohjattiin voimakkaasti infrastruktuurin ja palveluverkon ylläpitämiseen syrjäseudulla ja heikosti toimeentulevissa kunnissa. Tapahtuneessa muutoksessa on kysymys siitä, että yksi totuuden politiikka korvautuu toisella. Kuntien odotetaan kantavan vastuunsa elinkelpoisuudestaan ja yhdistyvän väestö- ja elinkeinopohjaltaan ja sitä kautta entistä vahvemmiksi kokonaisuuksiksi. 2000-luvun edetessä kuntaliitoshankkeita on käynnistynyt kiihtyvällä tahdilla ja yhä useammissa niistä kunnat yhdistyvät. Kuntayhteisön historia, identiteetti ja ainutkertaisuus väistävät, kun yhdistyminen muodostuu yhden tai useamman kunnan taloudellisen aseman tai toiminnallisten edellytysten kannalta välttämättömäksi. Keskusteltaessa kuntarakenteesta keskustellaan samalla kuntien itsehallinnosta. Voimakas vaatimus kuntien elinvoimaisuudesta ja elinkelpoisuudesta merkitseekin itsehallintokäsityksen muuttumista. ; The topic of this study is the public discussion on desired local authority size and the need for municipal mergers. The study is based on the French philosopher Michel Foucault´s discoursive view of knowledge and power and an analytics of governmentality, which has evolved from Foucault´s research. The discussion on local government structure concerns information on local authorities, power and competing governmental rationalities. Governmental rationalities refer to different ways of producing truths and giving causes for social and political aims. The study is based on the conception that governmental rationalities are bound up with a discoursive struggle. This struggle is integrated into public discussion. The material of the study consists of newspaper articles on local government structure and municipal mergers. The discussion on local government structure is examined in contexts from the early 1990s and early 2000s. With regard to these two periods I analyse the changing historical conditions under which the discourses unfold. During the time that passed between the two periods the local authorities faced a major change in economic fluctuations, migration, internationalisation, the European integration and the effects of extensive public administration reforms. The discussion on local government structure is analysed in relation to the recent development of the operating environment, the metamorphosis of the welfare society and the changeable role of local authorities. An important issue in my study is what kind of discourses form the framework for public discussion on local government structure? And how do they regulate the governmental rationalities concerning the relations between the duties, resources and structures of local governments? According to my study, the debate on local government structure is in fact a defining struggle over the local authorities´ mission, resources and structure and how these are related to one another. A change detected in resources or duties triggers a need to adjust either one of the two other elements in question. The interpretations of adjustment in each case result in specific governmental rationalities of reform. There is also the question of how political power is distributed and the tensions arising from it, i.e. a struggle for political power in connection to the political parties´ differentiated position in local governments. A change in local government structure signifies new strategic positions and political strongholds. The positions of the traditional ruling parties, i.e. the Centre Party and the Social Democratic Party, produce opposite dispositions of how and on whose conditions the governmental models are outlined. The study shows that the discussion on local government structure is dominated by a power discourse that strongly emphasises a demand for restructuring in order to form larger municipalities. The power discourse strengthens a rationality that gives priority to restructuring local governments instead of financing or redefining duties. Within the power discourse the conception of local government structure turns into an instrument of governmentality and a perspective which sets aside other possible ways of representing local authorities. Local authorities are perceived as a part of the total structure of administrative units, the characteristics of which may be measured, assessed ­ and changed. A counterdiscourse arises as a reaction to the power discourse and its demand for adjustment to the change of operational environment through a change of local government structure. This counterdiscourse questions the notion of local authorities as a structure that can be steered and governed. Local authorities are seen as unique, autonomous regional institutions where decisions on their development and services must be made as close to the local residents as possible. Thus the counterdiscourse emphasises the local authorities´ territorial autonomy, which secures preserve the unique history and identity of the present municipalities. In the 1990 s the interpretation that the operating environment developed towards regionalisation was characteristic for the change management. The aim to promote regionalisation and conditions influencing regionalisation was strengthened. Regional cooperation represented a compromise between reluctance to merge and securing of industrial development needs and services. The discussion concerning local authority structures was founded upon a two-peaked strategy of adjusting, i.e. the aim was to actively further the promotion of both municipal mergers and regional cooperation. Securing services is the topic in the core of the discussions on local government structures. And this topic is enwrapped in the discourse on equality. However, equality appears to be the ambivalent precondition for the reform. In the power discourse the equal status of citizens is threatened by the differentiation of the financial situation of local authorities. A change of the local government structure arises as the solution. The counterdiscourse emphasises one aspect above all others, i.e. to secure services as close to the local residents as possible. The pursuit of scale benefits, concentration of resources and development measures and cutting down on services are considered risks in the change of local government structures. The fear for the effects of concentrated powers and for the dismantlement of the welfare society at local level will be actualised in the counterdiscourse. From the beginning of the 1990 s to the mid-2000 s there is a discoursive change in the discussion on local government structures. The discussion starts increasingly to circle around the change of operating environments of local authorities. The prerequisites of local governments to secure the services are getting questioned due to migration, changes in the population s age structure and regional differentiation. There seems to be a division into winning and losing local authorities. The financial and operating prerequisites of small and remote local authorities are considered to have weakened. Making provisions for changes in the operating environment emphasises vitality and viability. A condition is that local authorities embrace their financial responsibilities. The responsibilisation in the discoursive change is similar to the responsibilisation frequently applied in connection with the management of welfare drawing on different neoliberal practices. The mentality of liberalisation and responsibilisation can be more widely acknowledged in the development of the relations between local authorities and the state. In political rationalisation the promotion of productivity has become the counterpart of the securing of services. The rhetoric of financial necessities is more strongly than before starting to regulate the discussion. In the 1990 s the emphasis was on effectivity and claims for the streamlining of the bureaucratised governance. In the 2000 s the talk focused on productivity and the demand that more should be achieved despite decreasing resources. The concept of productivity welling from the background assumptions of economic science is problematic for the public sector. It does not measure welfare and wellbeing. Consequently the dispute is not about measures but about goals. What kind of local authorities will be given the responsibility for the services to residents and the development of their close environment? The answer to this question also implies how resources and duties are allocated to local authorities. The discoursive change is all about a reorganisation of the mutual relations between knowledge and power. One politics of truth is replaced with another politics of truth with more explanatory power and penetrating effects than the former one. The responsibilisation of local authorities and the assessment based on financial processes come in the centre of the discussion on local government structures. The definitions of local authority duties, resources and structures also contribute to the revision of local self-government. The strong claim for vital and viable local authorities actually means the articulation of a new kind of basis for the self-government.

Tutkimuksen tarkoituksena on vallankäytön luonteen ja sen ilmenemisen tulkinta ja ymmärtäminen ammattikorkeakoulujen vakinaistamis- ja laajentumisprosessissa vuosina 1995-2000. Tutkimus jakautuu kahteen pääosaan: teoreettiseen ja tapausesimerkkinä toteutettavaan empiiriseen osaan. Työn lähtökohtana on teoreettisen viitekehyksen kautta jäsentää, tulkita ja ymmärtää tutkimuskohteena olevaa ilmiötä eli vakinaistamis- ja laajentumisprosessiin liittynyttä vallankäyttöä. Työn metodinen painopiste lähenee teoriaperusteista analyysia ja arviointia. Tiivistäen ilmaistuna teoria saa työssä tulkintavälineen aseman. Tavoitteena on teorian ja sen pohjalta luodun viitekehyksen ja aineiston välinen dialogimainen vuoropuhelu, jota täydennetään eri tutkijoiden esittämillä näkemyksillä. Työn dokumenttiaineisto painottuu kirjoitetussa muodossa olevaan, aitoon ja alkuperäiseen sekä selkeästi rajattuun tekstikorpukseen, jolle annettiin ja jolle muodostui keskeinen asema korkeakoulupoliittisia ratkaisuja tehtäessä. Työn tulkintaprosessin myötä voidaan päätyä mm. toteamaan, että valta ei paikantunut tai sijoittunut ammattikorkeakoululaitoksen luomisen prosessin osalta ainoastaan valtakunnan tason toimijoille ja päätöksentekijöille eli suunta ei ole yksinomaan ylhäältä alhaalle. Kokonaisuuden onnistuminen ja toimivuuden turvaaminen jäivät ja jäävät pitkälti anojien eli paikallistason vastuulle. Vaihtoon liittyvää ulottuvuutta ja vuorovaikutusta tarvitaan prosessin jatkokehittämisen onnistumiseksi. Tarkasteltavassa prosessitodellisuudessa ilman paikallistason työpanosta ja muutoksen syvällisyyttä ja hallintaa - nimenomaan ammatillisen korkeakoulutuksen näkökulmasta - todellinen muutos jää puutteelliseksi. Viitekehyksen keskeisimmät ulottuvuudet nousevat selkeästi esille empiirisen aineiston tulkinnan myötä; vallankäyttö prosessitodellisuuden eri toimijatasojen menettelyjen osalta liikkui nollasummapeli - positiv-summekonflikt -ulottuvuudella, kuten myös mahdollistamisen ja antienergisoinnin ja toimintaa hankaloittavien ratkaisujen puitteissa. Vallankäyttö seurauksineen liikkui ylivallan ja yhteistoiminnallisen vallan kentissä. Valta kapasiteettina ja kykynä tulkita sekä omaa että toisten todellisuutta sekä kokonaisuuden hallintana - jopa edellä mainittujen ulottuvuuksien puutteenakin - saa keskeisen sisällön tarkasteltavan tapausesimerkin puitteissa. Vallan suhdeperusteinen ja muuttuva luonne tulee selvästi esille. Vallankäyttö näkyy selkeästi konkreettisessa toiminnassa paikallisella, alueellisella ja valtakunnallisella toimijatasolla. Kun tilannetta tarkastellaan työn viitekehyksestä käsin, paljastuu valtakäsitteen hyödyntämisen ja tulkinnan jääneen prosessin kuluessa osittain rajautuneeksi. Työn pohjalta voi tulkita vallankäytön heijastusvaikutusten ja mahdollistamisulottuvuuden pohdinnan jääneen osittain keskeneräiseksi. Tehtyjen ratkaisujen ja valittujen periaatteiden seurauksena vallankäyttöön olennaisesti liittyvä kokonaisuuden hallinta ja kyky taata muutoksen syvällisyys eivät olleet ongelmattomia. Kaiken kaikkiaan kyse on työn otsikon mukaisesti vallankäytön oppimisesta. Samalla paljastuu vallankäytön haasteellisuus korkeakoulupolitiikkaa laajemminkin hallinnon kannalta. Valtaan liittyvän todellisuuden tulkinta laajentaa prosessin ymmärtämistä. Samalla paljastuu viitekehyksen laajempi sovellettavuus ja tutkimuksen käyttökelpoisuus sekä vallan suhdeperusteinen ja muuttuva luonne. Perehtyminen työ viitekehykseen ja sen pohjalta tehtyyn empiiriseen tarkasteluun voi edistää muutosta ja sen hallittavuutta. Työ viitekehyksenä oleva mallikombinaatio, synteesi mahdollistaa suoraa vallan harjoittamista laajemman prosessinäkökulman ja auttaa ymmärtämään laaja-alaisemmin organisationaaliseen vallankäyttöön liittyvän toiminnan seurauksia. Siten käytetty malli monipuolistaa vallan tulkintaa. ; The purpose of this study is to interpret and understand the nature and presence of the use of power in polytechnics during the years 1995 - 2000 when they were both being made permanent and undergoing expansion. The study is divided into two main parts: the theoretical and the empirical case study. The use of power within the process examined is interpreted through the theoretical part. Put concisely the theory becomes an interpretative tool in this study. The study concerns itself with two principle levels, the national and the provincial / local: the relationship between and within these two is analysed and interpreted from the viewpoint of the use of power. The basic arrangement of the study is to consider the use of power through and with the help of the two earlier mentioned levels. The workings of the evaluation board of the polytechnics and its licensing section (initially a separate working group), government, parliament, the commission of education and culture, and the ministry of education form the national level of the empirical part of the study. These bodies can be broadly divided into two working groups: the political decision makers, and the specialists. The second level is made up of local and provincial questions of power, resources and dependency. North Savo Polytechnic and Pirkanmaa Polytechnic, both of which could not get permanent official status immediately on first application, have been chosen as examples of the local level. During the period studied North Savo Polytechnic applied for permanent status three times and made one application to broaden the mandate sought. Thus the process reality and entirety and its power dimensions and its changes can be seen. After these submissions the process continued in North Savo provisionally or as education based on agreement making certain units permanent. Pirkanmaa Polytechnic was assessed at the start of the process and again at the end of it when it got provisional approval for making the school permanent. Thus in the time period studied we can examine two different cases as examples within the local process. The study covers issues on both micro and macro levels. The central theme is to look at the process and its content dimension in its entirety. The views of both local and national influencers have been included to make the research more substantive. The use of power as part of process reality is modelled with the aid of two intersecting lines. At the ends of the horizontal line there are the power dimensions of authoritarian (power over) and co-operative (power with). The vertical line describes energy and anti-energy power dimensions; empowerment and action that hinders or even blocks it. Thus we have a four-field model that describes power dimensions in the building process and serves as a technical tool for the study and its theoretical framework. The starting point of the study is that "power moves" as a result of actions in the aforementioned four-field model even during the same process reality, and then the use of power takes different forms and has different consequences. The positions of the power wielders and power targets vary during social interaction and action. Power as a phenomenon manifests itself in varying non-static process relationships and a conclusion as a nil sum game or open conflict is not enough to keep the process developing positively. They are counterbalanced by reciprocal exchange relationships and the positive sum conflict dimension. The interpretation of process reality, securing a change, and management of the entirety become central. The starting point of the study is, through the above-mentioned theoretical framework, to analyse, interpret and understand the phenomenon studied, i.e. the use of power in the process of awarding permanent status and broadening a mandate already received. The methodological emphasis comes close to theory based analyses and evaluation. The aim is a dialogue between on one hand the theory and the framework it's based on and on the other hand the data. This dialogue is then completed with views from various researchers. The documentary data consists mainly of written original, genuine and clearly defined bodies of text which were submitted and which formed a central part in the making of political decisions in the polytechnic field. Through the interpretation process of the study it can be stated that as regards the creation of the polytechnics that power was not only located at the level of national decision makers i.e. the direction is not only from the top to the bottom. Successful implementation and feasibility were and still are the contributory responsibility of the local level applicants. Interaction and reciprocity exchange are needed to make further development successful. Real change in the process reality will be incomplete if local level work input, management and depth of the change - especially from the viewpoint of the polytechnics - are not taken into consideration. The most central dimensions of the framework are brought out with the interpretation of the empirical data; the use of power in the differing action levels of the process reality was moving in the nil sum game - positive sum conflict dimension, as also in the facilitating / empowering and anti-energising / solution retardation dimension. The use of power with its results was moving in the fields of authoritarian (power over) and co-operative (power with). Power as capacity and as ability to interpret one's own and others´ reality and also as management of the entirety - even lacking of all the before mentioned dimensions - receives a central role in the case study examined. The changing and relationship based nature of power is brought out. The use of power can be seen clearly in the tangible actions at the local, provincial and national levels. When the situation is looked at from the framework of the study it can be seen that the utilisation and interpretation of the concept of power has remained partly limited in the course of the process or that the decision makers have not thought about it from the viewpoint of the framework. On the basis of the study it can be interpreted that the study of the reflex effects and facilitating / empowering dimension of the use of power has remained somewhat incomplete or that at least the knock on effects have not been studied in all aspects. As a result of the decisions made and the principles chosen the management of the entirety and the ability to secure the depth of the change that essentially go together with the use of power were not problem free. All in all it is about, in accordance with the title of the study, learning to use power. At the same time the challenging nature of the use of power in administration other than in the polytechnics is revealed.