Suchergebnisse

Kuntoutusjärjestelmä on Suomessa rakentunut monitahoiseksi ja monen osajärjestelmän muodostamaksi kokonaisuudeksi. Oikeus kuntoutukseen määrittyy sen mukaan, minkä osajärjestelmän piiriin ihminen kuuluu. Tämä johtaa siihen, että yksilöille voi määrittyä erilainen oikeus kuntoutukseen riippuen siitä, minkä osajärjestelmän piirissä hän on. Myös eri sosioekonomiset ryhmät saavat erilaisia kuntoutusetuuksia. Aihe on erittäin ajankohtainen, koska viimeaikainen keskustelu työuran pidentämisestä nostaa areenalle myös kuntoutuksen yhtenä keinona pidentää työssä jaksamista. Sari Miettisen väitöskirja Muutoksen mahdollisuus Suomen kuntoutusjärjestelmässä tarkastelee Suomen kuntoutuspolitiikkaa kuntoutuksen institutionaalisen kokonaisuuden näkökulmasta. Tutkimuksessa tarkastellaan ensimmäistä kertaa kuntoutusjärjestelmää laajana institutionaalisena kokonaisuutena. Tarkoituksena on jäsentää kuntoutusjärjestelmän monimutkaisuutta ja sen muotoutumista sekä näiden kautta tehdä johtopäätöksiä järjestelmän muutoksen mahdollisuudesta. Tutkimuksen lähtökohtana on vuosikausia samanlaisina säilyneet epäkohdat järjestelmässä. Järjestelmän ongelmiksi on vuosikymmenten kuluessa katsottu esimerkiksi vastuunjaon epäselvyydet ja asiakkaiden putoaminen eri toimijoiden väliin. Näitä epäkohtia on pyritty korjaamaan erilaisilla uudistuksilla, joista tähän asti laajin on ollut vuonna 1991 voimaan astunut kuntoutuslainsäädännön uudistus. Uudistuksista huolimatta samat ongelmat ovat esiintyneet erilaisissa kuntoutusjärjestelmän kuvauksissa aina tähän päivän asti. Kokonaisuutta lähestytään analysoimalla valtionhallinnon asiakirjoja ja täydentäen aineistoa tarvittavilla avainhenkilöhaastatteluilla. Tutkimus osoittaa kuntoutusjärjestelmästä erilaisia sisäisiä keskusteluareenoja vuosikymmenien aikana sekä erityisiä valta-asetelmia eri osajärjestelmien kesken. Yhteinen puhe kokonaisuuden hallinnasta on puuttunut ja järjestelmän kokonaisuutta kehittäessä puhe on keskittynyt lähinnä neljään erilaiseen kehykseen. Käytännön tasolla asiakkaan oikeus kuntoutusetuuksiin näytti määrittyvän usealla erilaisella perusteella ja erilaisiksi eri väestöryhmien kesken. Oikeuden ovat myös määrittyneet monenlaisissa erilaisissa paikoissa, kuten yksilön kuntoutuksesta päättävien tahojen ja osajärjestelmien yksittäisten ohjeiden tasolla. Kuntoutusjärjestelmää tulisi tutkimuksen mukaan uudistaa kokonaisuus huomioiden. Usein uudistuksia on toteutettu osa kerrallaan, jolloin eri osien välisiin ongelmiin ei ole puututtu riittävässä määrin. Nykyisellään kuntoutusjärjestelmän osat toimivat erillisinä. Mikäli tätä halutaan muuttaa, pitäisi uudistuksia tehdä kokonaisuus huomioiden ja myös perustaa toimintaa selkeästi koordinoiva taho. Nykyiset keskustelut työuran pidentämisestä voisivat tarjota paikan kuntoutusjärjestelmän kokonaisuuden uudistamiseen, koska kuntoutus voi toimia välineenä saavuttaa näitä tavoitteita. ; Rehabilitation in Finland is part of many welfare systems and as an institutional entity it has many separate subsystems. It has been described as a fragmented and complex entity. Several problems have been attached to the Finnish rehabilitation system, such as unclear division of responsibilities between different subsystems. The rehabilitation system have undergone several coordination attempts especially since the 1990 s. A large legislative reform was launched in 1991. The purpose of the reform was to overcome the problems appearing in the system. The legislative reform was to be evaluated every four years and it was presented in the form of three government rehabilitation reports. Besides the major legislative reform in 1991, parts of the system have been reformed through single legislative reforms in the last three decades. However, despite many reforms in the rehabilitation reports and in other descriptions of the system the same problems have recurred. It seems that no extensive solutions have been found to the problems of the whole rehabilitation system, at least in the short-term. Macro-level studies of the rehabilitation system are needed in Finland. Studies are usually focused on the practical level and different methods of rehabilitation. Although some studies concern the whole rehabilitation system, the perspective is usually on certain sub-system or the entity is contemplated from the client s perspective. In this study the focus was on the institutional entity of rehabilitation in Finland called rehabilitation system. The concepts used were governance and historical institutionalism. The purpose was to analyse the complexity of the institutional entity of rehabilitation in Finland and its development and draw conclusions on the possibility of change in the rehabilitation system in Finland. The legislative reform in 1991 was used as a starting point because it has been the largest reform to develop the whole system in Finland so far. The complex system was analysed using several data. The data used were national rehabilitation policy documents and their background reports and statements, interviews with key authors, legislation and also literature and documents describing the history of the rehabilitation system in Finland. The data were analysed using data based and theory oriented content analysis, frame analysis and the basis of historical sociology. This dissertation consists of four publications which analysed the governance of the rehabilitation system from different perspectives. First, the focus was on the construction of governance in the complex system. The perspective was on the roles of different institutions in the rehabilitation system. According to the results different co-operation forums have promoted change in the system. However, at the same time different power constellations in rehabilitation agendas inside the system have inhibited change. Second, the system was studied through so-called basic modes of governance (hierarchy, network and market). The results showed that certain parts seemed to be emphasized in the reform talk. Common talk of governance was missing. In the third part the main focus was on the interpretations of problems and their policy solutions for the whole system in its reform agenda. The results showed four different frames which were used in discussions. In the frames the problems and policy solutions usually did not meet. In the fourth part the governance of citizens rights was studied. According to the results the rights to rehabilitation benefits are determined in different ways for different population groups and the right to benefits was decided in many places. The overall results of this study showed a deep division between the subsystems. Instead of single and small reforms a reform of the whole system requires attention of all parts of the system in the reform and perhaps a strong coordinating body. It seems that through single and small reforms it is difficult to overcome the problems of this complex system.

Siirtymiä ja ajan merkkejä koulutuksessa: Opetussuunnitelmatutkimuksen näkökulmia -teos jatkaa opetussuunnitelmakeskustelua, joka käynnistyi vuonna 2017 julkaistussa ensimmäisessä suomenkielisessä opetussuunnitelmatutkimusta käsittelevässä teoksessa. Teoksen johdantoartikkelin jälkeiset 14 vertaisarvioitua artikkelia jakaantuvat neljään teemakokonaisuuteen, joiden merkittävin yhteinen nimittäjä on huoli saksalais-pohjoiseurooppalaisen Bildung/Didaktiikka -opetussuunnitelmatradition ajautumisesta entistä ahtaammalle oppimisteorioiden jäsentämän, taitoihin ja kompetensseihin rajoittuvan, näennäisesti epäpoliittisen angloamerikkalaisen curriculum-opetussuunnitelmatradition ja sen poliittisen aisaparin, uusliberalismin, puristuksessa. Ensimmäisessä teemassa "Tieto ja sivistys antiikista globaaliin" käsitellään sivistystä ja tietoa suomalaisessa opetussuunnitelmakeskustelussa. Teemassa jäljitetään niitä antiikkiin palautuvia, edelleen ajankohtaisia, historiallisia merkityskerroksia, joita sivistyksen käsitteeseen sisältyy. Lisäksi teemassa avataan spenceriläistä kasvatusajattelua ja sen vaikutusta suomalaiseen opetussuunnitelma-ajatteluun. Ajankohtaista opetussuunnitelmien tarkastelua edustaa pohdinta ekososiaaliseen sivistykseen ja oikeudenmukaisuuteen kasvattamisesta. Teeman päättää kriittinen länsimaisen, valkoista elitismiä ja rodullis-etnistä ylemmyyttä henkivän, sivistyskäsityksen tarkastelu. Toisessa teemassa "Opetussuunnitelmapolitiikan historiallisia ja ajankohtaisia painotuksia" tarkastellaan varhaiskasvatuksen rakenteiden muutosta tehden samalla näkyväksi niitä oletuksia, joita liitämme kasvatukseen ja sen tehtävään yhteiskunnassa. Niin ikään suomalaisen perusopetuksen opetussuunnitelmaprosessit, erityisesti vuoden 2014 opetussuunnitelman perusteiden uudistamisen prosessi sekä paikallistason opetussuunnitelmatyö, ovat käsiteltäviä sisältöjä teoksen toisessa teemassa. Teeman lopussa kyseenalaistetaan historiaan peilaten arkiymmärryksemme siitä, että opetusta on aina suunniteltava tavoitteet edellä. Kolmannessa teemassa "Tiedonaloja ajassa" pohditaan tiedonalalähtöisyyteen perustuvan oppiainejakoisen kokonaisopetuksen yleissivistäviä vaikutuksia, samoin taidekasvatuksen suhdetta kulttuuriin, mediaan ja subjektiin. Lisäksi havainto siitä, miten sekularistisissa kansalaisuustarkasteluissa kansalaisuuden katsomukselliseen perustaan liittyvät kysymykset pyritään sivuuttamaan tai sijoittamaan rajatusti yksilön privaatin elämän alueelle, herättää pohdintaa. Neljännessä teemassa "Korkeakoulupolitiikka muutoksessa" fokus on korkeakoulutusta ja erityisesti yliopistoja koskevassa uusliberalistisessa hallinnassa – siinä, miten kyseinen hallinta puhuttelee yliopistojen tutkija-opettajia tai miten osaamisperustaiset ja työelämäkompetensseja tuottavat opetussuunnitelmat ovat muuttaneet perustavanlaatuisesti käsitystä tiedon olemuksesta populistiseen ja epä-älylliseen suuntaan. Lisäksi neljännessä teemassa esitellään meta-analyysi korkeakoulujen opetussuunnitelmaa koskevien tutkimustekstien taustalla vaikuttavasta opetussuunnitelma-ajattelusta ja -käsityksistä. Teeman lopussa palataan yhden esimerkin välityksellä ammattikorkeakoulun osaamisperustaisen opetussuunnitelman kehittämisen prosessiin. ; This edited book continues the discussion on curriculum, which began in 2017 in the first book on Curriculum Studies in Finnish. The 14 peer-reviewed articles following the introductory article are divided into four thematic sets, the common denominator of which is the concern about the drifting of the comprehensive democratic German and Nordic Bildung / Didactic curriculum tradition into the narrower, competence and skills driven Anglo-American education and curriculum, shaped by the paradoxical alliance of assumedly apolitical instrumental learning theories and neoliberal policy measures. The first theme, "Knowledge and Education from Antiquity to Global", deals with the topics of civilization, education and knowledge in the Finnish curriculum debate. The first article traces back to the antique with the intertwinement of current and historical layers of meanings that are implicated in the modern concepts of civilization and education. In addition, the first theme will open up Spencer's educational thinking and its impact on Finnish curriculum thinking. The space is also given to currently emerging concerns of eco-social education and reactivated issues by global interconnectedness of social and economic justice as educational goals. The theme ends with a critical examination of the Western concept of civilization and modernity related to issues of white supremacy with affiliations of cultural and racial-ethnic superiority. The second theme looks at "The historical and current emphases of Finnish curriculum policy". The first article examines how the theme is reflected in the changing structures of early childhood education. This focus on early education will arguably make more explicit and visible the assumptions we attach to education and its role and goals in globalized society in general. The curriculum processes in Finnish basic education, especially the process of reforming the curriculum in 2014 and the local curriculum work, will also be addressed in the second theme of the book. The last article questions the assumption, often shared by mainstream academic and common sense alike, that curriculum design and teaching planning should always start with objectives. The third theme is "The current issue of disciplinarity in curriculum and teaching". In the first article attention is paid to horizontal integration of school subjects, and to general educational implications predicated on subject-based curriculum and teaching, more generally. The next article deals with conceptual interrelatedness between art education and culture, media, and subjectivity. In the third article, the secularist views on citizenship is scrutinized of the neglect of significant citizenship aspects related to broader worldviews by illusorily positioning them in the sphere of private life out of reach of public interest and debate. The fourth theme, "Higher Education Policy in Change", focuses on neoliberal governance in higher education and universities, first addressing the new ambivalent identities of academic teachers, and how competence, skills and workplace-based curricula have fundamentally altered the concept of knowledge toward an instance of populist de-intellectualization of higher education and neoliberal vocational school. In addition, the fourth theme presents a meta-analysis of the underlying curriculum thinking and conceptions behind research texts on university curricula. Exemplarily, the last article critically unpack the process of developing a skills and competence-based curriculum at the University of Applied Sciences.

Ympäristökysymys ja aseveliakseli on tutkimus suomalaisen kaupunkiympäristön politisoitumisesta. Väitöskirja vastaa kysymykseen miten ympäristöstä tuli politiikkaa? piirtämällä tarkan kuvan neljästä ympäristön politisoitumisen vuosikymmenestä 1960-luvulta lähtien, kasvukonsensuksesta ympäristökiistoihin. Tamperelaisia ympäristökiistoja ja paikallista politiikkaa käytetään teoksessa laboratoriona, jossa tiivistyy laajempia suomalaisen lähihistorian muutostrendejä. Paikallisten ympäristöongelmien synty kietoutuu muuttuvan yhteiskunnan arvostuksiin ja puhetapoihin sekä sukupolvien välisiin jännitteisiin. Erityisesti teos analysoi jännitteitä, joita voimistuva ympäristöliikehdintä synnytti haastaessaan Tampereella pitkään vaikuttaneen valtakoalition, ns. aseveliakselin, paikallisen hallintatavan. Ympäristökysymys ja aseveliakseli sukeltaa ympäristön politisoitumiseen viiden tamperelaisen tapauksen kautta: 1. Pyynikin moottoritiehanke (1959 - 1974) 2. Näsijärven saastuminen ja vedenoton siirtäminen Roineeseen (1960 - 1972) 3. Kauppahallin virastotalon purkamiseen liittynyt kiista (1972 - 1983) 4. Epilän kivihiilivoimalahankkeeseen liittynyt kiista (1981 - 1984) 5. Tampellan alueen kaavoituskiista (1989 - 1995) Tapaukset kertovat ympäristöongelmien yhteiskunnallisesta muotoutumisesta ja oman aikansa toiveista, tavoitteista ja ristiriidoista. Ympäristön pilaantumisen ja -suojelun nousu yhteiskunnalliseksi kysymykseksi liittyy kiinteästi Suomen ja Tampereen sodanjälkeiseen kehitykseen ja vaurastumiseen, jonka kääntöpuolena ympäristöhaittoja voidaan pitää. Useamman paikallisen tapaustutkimuksen yhdistäminen paikallisen hallintatavan analyysiin tuo uuden näkökulman ympäristöongelmien ja paikallisen poliittisen kulttuurin historiallisen rakentumiseen. Ympäristöongelmia käsitellään yhteiskunnallisina ongelmina, joille toimijoiden väliset jännitteet ja määrittelykamppailut sekä erilaisten vaatimusten esittäminen ovat ominaisia. Politisoitumisen analyysissä tukeudutaan sosiologi Pierre Bourdieun ja politiikantutkija Kari Palosen käsitteisiin. Politisoitumisen käsitteellä ei viitata puoluepolitiikkaan, vaan pikemminkin vakiintuneiden ajatus- ja toimintamallien kyseenalaistumiseen. Tutkimus etenee teoreettisten ja metodologisten lähtökohtien kautta tapaustutkimuksiin, joiden lomassa taustoitetaan ympäristöliikehdinnän historiaa paikallisella tasolla. Tapausten jälkeen käsitellään paikallisen hallintatavan teoreettista näkökulmaa ja paikallisen hallinnan historiallisia muotoja Tampereella. Ympäristön politisoituminen tapahtui Tampereella vaiheittain. Ensimmäiset ympäristöliikehdinnän merkit näkyivät Tampereella ns. ympäristöherätyksen myötä 1960- ja 70-luvun taitteessa. Ympäristöliikkeen jakautuminen oikeisto-vasemmisto -ulottuvuudella kuitenkin jarrutti ympäristöjärjestöjen kasvua 1970-luvun puolivälissä. Vuosikymmenen lopulta lähtien alkoi uusi ympäristöprotestien vaihe. Jännite suoraviivaisen johtajakeskeisen hallintavan ja uusien, rauhan aikana kasvaneiden sukupolvien edustajien ­ kuten vihreän liikkeen ­ välillä kävi ilmeiseksi paikallisissa ympäristökiistoissa 1980-luvun alusta alkaen. Tämä jännite huipentui tutkimuksen viimeisessä tapauksessa, Tampellan kiistassa 1980- ja 90-lukujen taitteessa. Sosiaalidemokraattien ja Kokoomuksen muodostaman kunnallispolitiikan valtakoalition, aseveliakselin, näkökulmasta ympäristöprotestit näyttäytyivät vastustuksena, ei uutena yhteiskunnallisena kysymyksenä. Väitämme, että tämä johtui sekä aseveliakselin historiallisesti muodostuneista arvostuksista ja suhtautumistavoista että tamperelaisen politiikan kentän jakautumisesta aseveliakselikoalition ja sen vastustajien välillä. Nämä tekijät vaikeuttivat ympäristökysymysten nostamista paikallisen päätöksenteon piiriin ja supistivat ympäristöliikehdinnän toimintatilaa. Ympäristön politisoituminen ilmeni Tampereella useammalla ulottuvuudella, joista ensimmäisenä voi pitää ympäristöherätyksen synnyttämää uutta tulkintakehystä. Se antoi kaikupohjaa paikallisille ympäristön muuttamista politisoiville vaatimuksille. Luonto politisoitui ympäristöksi ja ympäristö politisoitui yhteiskunnalliseksi protestiksi ja kritiikiksi, joka ilmeni vaatimuksina paikallisissa ympäristökiistoissa. Toiseksi politisoiminen liittyi yksittäisten ympäristön muutoksia koskevien suunnitelmien kyseenalaistamiseen. Tätä tapahtui Tampereella 1970-luvulta alkaen ja selvemmin 1980-luvun ympäristökiistoissa. Määrittelykamppailut koskivat esim. Kauppahallin virastotalon tapauksessa paitsi talon purkusuunnitelmia, myös talon esteettistä arvoa kaupunkimaisemassa. Tampereen kasvoja voimakkaasti muuttanut modernisaatiokehitys ei enää näyttänytkään väistämättömältä. Samalla voidaan puhua myös laajemmasta kaupunkimaiseman muutosten kyseenalaistumisesta. Ympäristöherätys ja yksittäiset tapahtumat kuten Verkatehtaan purkaminen 1970-luvun lopulla muuttivat tamperelaisten tapaa katsoa kaupunkiaan. Kolmanneksi kiistoissa nousi esiin tiedon ja asiantuntemuksen politiikka. Tiedon politiikka ilmeni selvästi 1980-luvun kiistoissa, joissa (tieteellisen) tiedon ja asiantuntijuuden rooli kyseenalaistui. Kauppahallin virastotalon kiistassa kyseenalaistettiin rakennusten huonokuntoisuuden kriteerit. Epilän voimalakiistassa politisoitui asiantuntijoiden tuottama tieto voimalavaihtoehtojen edullisuudesta. Tampellan kiistassa kriisiytyi kaupunkisuunnittelijoiden asiantuntemus ja rooli yleisen edun vaalijoina. Neljäs politisoitumisen ulottuvuus koskee yksittäisten kysymysten toimintavaihtoehtojen kyseenalaistamisen laajenemista koskemaan koko paikallista hallintatapaa ja paikallista poliittista kulttuuria. Selvimmin yksittäiseksi hallintatavan kyseenalaistumisen tapaukseksi muodostui tutkimuksessamme Tampellan tapaus, jossa suuret rakentamissuunnitelmat ja paikallisten poliittisten eliittien toimintamallit joutuivat ennen näkemättömän kritiikin kohteeksi. Paikallinen hallintatapa ei kyseenalaistunut vain ympäristökysymysten vaikutuksesta, mutta ympäristökonfliktit näyttäytyvät kiinnostavina teollisuuskaupungin perinteiden rapautumista ilmentävinä tapahtumina. Viidenneksi ympäristön politisoituminen kosketti laajemmin kaupungin habitusta ­ kaupunkimaiseman, paikallisen perinteen ja itseymmärryksen tasoilla. Kyse ei ole vain ympäristökohteista vaan laajemmin paikallisesta kulttuurista ja identiteetistä. Paikalliset ympäristöliikkeet toimivat kuten yhteiskunnallisilta kaupunkiliikkeiltä voidaan odottaa: ne synnyttivät konflikteja ja muuttivat osaltaan kaupungin merkityksiä. Kaupungin habituksen muutokseen liittyy selvästi perinteisen tamperelaisen ns. savupiipputeollisuuden hiipuminen. Jälkiteollistuvan kaupungin ympäristökonfliktit olivat sekä tämän yhteiskunnallisen murroksen indikaattoreita että sen katalysaattoreita. Teollisuuskaupungin traditioiden kyseenalaistuminen voidaan nähdä osana laajempaa yksinkertaisen modernin projektin kritiikkiä. Tutkimus perustuu laajaan asiakirja- ja lehtiaineistoon sekä ympäristökiistojen ytimessä vaikuttaneiden kansalaisaktivistien ja paikallisten päättäjien haastatteluihin. Paikallisen historian kuvauksessa on käytetty sekundaarilähteitä ja haastatteluja, tapaustutkimukset perustuvat pääasiassa lehti -ja asiakirja-aineistoihin ja haastatteluihin. Tapausten käännekohtia on lisäksi analysoitu määrällisellä sisällönerittelyllä sekä diskurssi -ja argumentaatioanalyysin keinoin. ; ENVIRONMENTAL ISSUES AND THE "BROTHERS IN ARMS AXIS" POLITICISATION OF THE ENVIRONMENT IN TAMPERE FROM 1959 TO 1995 This study examines the politicisation of the environment in the context of one Finnish locality, Tampere. It is a study on the politics of the environment, i.e. the historical developments and contestations that preceded the institutionalisation of environmental policy. The politics of the environment is examined at the local level in the context of the tension between the rise of environmentalism and the traditions of local politics and governance. The locality of Tampere, thus provides a laboratory for understanding how environmentalism took place and what kind of tensions it caused. Theoretically the study draws on both sociology and political science. The theoretical frame is set by combining Kari Palonen s terminology of politics and Pierre Bourdieu s theory of action. Politicisation is a central notion in the study. It is understood as a process of questioning the rules of the game, i.e. claiming something to be playable and contingent. In Bourdieu s terms this implies a process of questioning the givenness of the doxa and provoking orthodox arguments from the political elite. Politicisation may take place at different scales, from the local disputes to broader patterns of governance and political culture. The central research question was the following: ·How has the environment become politicised at the local level? This question was divided into the following questions: ·What events have contributed to the politicisation of the environment? ·What kinds of disputes and actor coalitions emerged in these events? ·How did the patterns of local governance influence the definition of environmental problems? And, vice versa, how did the environmental problems effect local governance? ·What was the role of environmental movements in the politicisation of the environment? The research was carried out in the form of five case studies, all in the same locality, touching on different aspects of environmental issues, and covering the temporal scope of the study, from the 1960s to the 1990s. The cases studied were the following: 1. The Pyynikki highway construction plan (1959-1974) 2. The pollution of lake Näsijärvi by a local pulp plant and the moving the municipal water intake to lake Roine (1960-1972) 3. The dispute over the planned demolition of the old Jugendstil Office block in the city center (1972-1983) 4. The dispute over the plan to build a coal power plant in Epilä (1981-1984) 5. The conflict over the planning of the Tampella industrial area in the city center (1989-1995) The cases cover the time from the pre-history of environmentalism, i.e. when the environment was still a non-issue, through the rise of environmentalism (the so called environmental awakening ) to the institutionalisation of environmental issues in the 1990s. The research data comprised sources on local history including archives and official documents, newspaper materials and 35 interviews of local actors. Methodologically, the study was structured in relation to different levels: 1) in the context of local history (secondary sources on local history and interviews), 2) the case studies ­ using thick description ­ out of which, 3) detailed instances of discourse analysis, especially argumentation (or claims-making ) were extracted. Environmental problems were studied in a contextual constructivist frame as social problems constructed in processes of claims-making, involving argumentation and discursive struggle. Local environmental movements were studied as urban social movements whose activities affect the collective production of the city while being aimed at contesting and challenging the prevailing social order. The local movements in Tampere were key actors in politicising the environment, contributing to a change whereby previously undisputed environmental change and related social practices were no longer seen as inevitable or normal. Movements created new meanings not only for their participants, but for the larger community, also extending beyond the time frame of their most active presence. Since the late 1960s, the rise of environmentalism became manifest through locally based movements and organizations. The purely scientific orientations of local conservationist associations were challenged by more socially and politically oriented civic activities and associations. An important milestone was the founding of Pirkanmaa nature conservation association in 1969. Since 1970, environmentalism gathered momentum with rapidly growing membership figures and local initiatives. It soon suffered, however, from ideological divisions in the mid-1970s, as the radical left-wing students took over the nature conservation association. The divisions started to recede when the Koijärvi bird lake conflict (in Forssa) marked the rise of the Finnish green movement. This had its effect in Tampere as well: the ideological divisions between right- and leftwing environmentalists were reconciled in the early 1980s, which marked the beginning of an active period of environmental contestation. The emergence of the Finnish Green movement in the 1980s made such contestation increasingly visible at the local level. In Tampere, the first greens were elected in the local council in 1984. During the different disputes beginning from the 1970s, but especially in the 1980s, environmental protest challenged local political traditions and political culture, especially the traditions of the local governance. In Tampere, the scene of local politics in Tampere had virtually ever since the Second World War been dominated by a particular, unofficial institutional arrangement, which was commonly known as the brothers-in-arms axis. Adopted in the mid-1950s, the notion referred to the co-operation between the conservative National Coalition party and the Social Democrats in local politics and municipal government. This coalition was held together through a shared habitus based on wartime experiences and held a promise of welfare. The brothers-in-arms axis became an important player in local politics in the 1960s when the central figures of the coalition gained important position in city government. The study examines both the processes that enabled the stabilization of this co-operation into a local growth regime and those that have, especially since the 1980s, contributed to its weakening. The politicisation of the environment was a novelty in the modernist political landscape of Tampere. In the eyes of the governing coalition, however, environmental protest was perceived as mere opposition, not as a new issue on the agenda. We argue that this was due to the local traditions of an industrial city, divided between left and right ­ and a political sphere divided between the brothers-in-arms coalition and the communists, which allowed little space for new social movements. Environmental protest, however, was not the only factor to challenge the regime. The regime was also weakened through the loosening of ideological division s between the left and the right, as the communists had gradually lost political ground. The politicisation of the environment gathered momentum in the late 1970s when the growth of Tampere had slowed down and when there was a growing discrepancy between the mode of governance and its increasingly postindustrial social environment. This tension, and the inertia of the closed style of governance, became visible in the Tampella dispute in 1989, the biggest local environmental conflict to date. The politicization of the environment took place at different levels. It happened both at the level of individual disputes as alternatives were demanded to the straightforward mode of local planning, but it also expanded into a broader critique of local governance. Furthermore, we argue that the politicisation of the environment was not only an agent-driven phenomenon, since it depended on the cultural resonance of claims presented in local disputes. The study allows us to indicate critical events in the politicization of the environment. These were events sine qua non, i.e. events that set the stage and sensitized local actors for future contestations. The demolition of the old broadcloth factory (Verkatehdas) in 1976 and the dispute over Tampella were critical events in this sense. The former was retained in the memory of then activists-to-be and the latter both signaled the crisis of the closed-style decision-making and served to stabilize the local greens as a credible political alternative. Finally, the contestations, together with the restructuration of the locality, resulted in altering the modern industrial habitus of the city.