Suchergebnisse

Väitöskirjan tavoitteena on selvittää valtiontukisääntelyn ja sen tulkinnan yhteyttä EU:n politiikkaan sekä käytettyihin taloudellisiin ajattelutapoihin. Politiikan lisäksi väitöskirjassa tarkastellaan erityisesti tukikilpailuun liittyvän taloustieteellisen keskustelun vaikutusta valtiontukisääntelyyn. Lisäksi tavoitteena on selvittää, miten tavoitteet tosiasiassa ohjaavat valtiontukisääntelyn kehitystä ja miten nämä tavoitteet mahdollisesti kehittävät valtiontukisääntelyä tulevaisuudessa. Valtiontukipolitiikkaa harjoitetaan pääasiassa SEUT 170(3)(c) -artiklan nojalla. Artikla on poikkeus SEUT 107(1) -artiklan sisältämään laajaan valtiontukikieltoon. SEUT 107(3)(c) -artikla mahdollistaa sellaisten tukien myöntämisen, jotka tuottavat enemmän yhteistä etua kuin haittaavat kilpailua sisämarkkinoilla. EU:n tuomioistuin on vahvistanut, että Euroopan komissiolla on laaja harkintavalta arvioidessa, mitkä tuet täyttävät tämän artiklan edellytykset. Komissio onkin toteuttanut valtiontukipolitiikkaa pitkälti tämän artiklan soveltamisella. Väitöskirjassa on kolme tutkimuskysymystä. Ensimmäinen tutkimuskysymys on "Mitkä ovat olleet merkittävimmät valtiontukisääntelyyn vaikuttavat taustaolettamat ja tavoitteet?" Tutkimuskysymykseen vastataan tutkimuksen luvuissa 2, 3 ja 4, joissa käsitellään valtiontukisääntelyn taustalla vaikuttanutta politiikkaa, sääntelyn historiallista kehitystä sekä tukikilpailuun liittyvää tutkimusta. Merkittävin valtiontukisääntelyn tavoite on ollut estää jäsenvaltioiden välistä tukikilpailua, jonka on katsottu haittaavan kaikkia jäsenvaltioita. Taustaolettamana on ollut, että tukikilpailussa kaikki sisämarkkinoilla toimivat jäsenvaltiot häviävät, ja jos valtiontukipolitiikkaa ei säännellä, jäsenvaltiot tukevat yrityksiään, mikä johtaa tukikilpailuun. Toiseksi tavoitteeksi tukikilpailun estämisen rinnalle on 2000-luvun taitteessa noussut tavoite poistaa markkinahäiriöitä valtiontuilla. Näitä markkinahäiriötä ovat olleet mm. kasvihuonekaasupäästöihin liittyvät ulkoisvaikutukset ja finanssikriisi. 2010-luvulla valtiontukisääntelyn tavoitteena on ollut myös lisätä talouskasvua ja parantaa ympäristön tilaa. Näiden lisäksi valtiontukisääntelyä ja komission julkaisuja tarkastelemalla voidaan havaita yksi EU:n toimivaltaan kuulumaton valtiontukisääntelyn tavoite: jäsenvaltioiden varojen säästäminen. Toinen tutkimuskysymys on "Miten nämä [tavoitteet ja taustaolettamat] ovat historian saatossa näkyneet valtiontukisääntelyssä ja komission toiminnassa?". Tutkimuskysymykseen vastataan luvuissa 1.5, 3 ja 4, joissa käsitellään valtiontukisääntelyn historiaa osana EU:n historiaa sekä nykyisen sääntelyn tavoitteita ja muutoksia. Historiallisesti tukikilpailun estäminen on ollut voimakkaimmin näkyvä tavoite, sillä valtiontukipolitiikka ja sääntelyn tulkinta ovat kiristyneet koko EU:n historian ajan, ja Unionin tuomioistuin on katsonut yhä useampia tukia kielletyksi valtiontueksi. Myös komissio on jatkuvasti kiristänyt linjaansa katsoen yhä useampia tukia sisämarkkinoille soveltumattomaksi valtiontueksi. Viimeisin merkittävä kehitys on ollut erilaisiin verotukiin puuttuminen 2010-luvulla. Tämän lisäksi myös tavoitteet markkinahäiriön poistamisesta ja talouskasvun lisäämisestä ovat näkyneet sääntelyssä. Markkinahäiriön poistamisen nojalla komissio on sallinut valtavasti ympäristö- ja erityisesti energiatukia. Nämä tuet ovat nykyään suurin tukiryhmä EU:ssa. Talouskasvua taas on pyritty lisäämään sallimalla yhä useampien erilaisten talouskasvulle hyväksi katsottujen tukien myöntäminen, osittain jopa luopuen tavoitteesta estää tukikilpailua. Kolmas tutkimuskysymys on "Miten nykyiset ympäristö- ja energiatuet sopivat tähän kehitykseen ja voidaanko tukipolitiikan katsoa muuttuneen näiden vuoksi?". Tutkimustulosten perusteella ympäristö- ja energiatukiin liittyvä komission sääntely on pyrkinyt lisäämään näitä tukia. Tuet sopivat teoriassa hyvin valtiontukien systematiikkaan, koska sallitut tuet eivät vääristä kilpailua voimakkaasti, mutta ne lisäävät yhteistä etua ja samalla säästävät jäsenvaltioiden varoja turhalta tukemiselta. Tämä perustuu tosin pitkälti komission asettamaan teoreettiseen viitekehykseen ja ennalta määrättyihin päätöksentekosääntöihin ilman empiiristä tarkastelua. Loppulauseena voidaankin todeta, että valtiontukipolitiikka perustuu pitkälti ajatukseen, että jäsenvaltiot tukevat yrityksiään, jos se vain sallitaan. EU-tasolla tapahtuvien päätösten rahankäytöstä katsotaan olevan järkevämpiä kuin jäsenvaltioiden tasolla tapahtuvien päätösten. Tämän vuoksi valtiontukipolitiikka on perustunut siihen, että yhteisen hyvän mukaiset tuet sallitaan, ja jäsenvaltiot tukevat halutessaan. Tähän mennessä politiikka on ollut tehokasta, koska jäsenvaltiot käyttävät merkittävästi varoja sellaisten kohteiden tukemiseen, jotka on erikseen sallittu SEUT 107(3)(c) -artiklan nojalla. ; The goal of this thesis was to find out how state aid regulation and interpretation of the regulation are connected to EU policies and economic theories used to form said policies. In addition to studying the policies, the effects of economic theory related to subsidy competition is studied. The goal of this thesis is to find out how these policy goals affect state aid regulation and how these goals will affect state aid regulation in the future. The state aid policy is mostly based on TFEU article 107(3)(c). The article contains an exception to the broad state aid prohibition in TFEU article 107(1). TFEU article 107(3)(c) enables granting aids that facilitate economic development and common good more than it adversely affects trading conditions within the internal market. CJEU has stated that the European Commission has broad discretion when evaluating which aids meet the criteria set in TFEY article 107(3)(c). The commission has used this article to execute state aid policy in the EU. The thesis contains three research questions. The first research question is "What are the most significant presumptions and goals affecting state aid regulation?". This research question is answered in chapters 2, 3 and 4, which study the policies behind state aid regulation, the historical development of state aid regulation and the research related to the subsidy competition. The most significant goal for state aid regulation has been to prevent subsidy competition between member states, which has been seen to harm all member states. The presumption behind state aid regulation has been that in subsidy competition everybody loses, and that if national state aid policies are left unregulated, all member states will subsidy their companies, which will lead to subsidy competition. In the 2000s, another goal of the state aid regulation has been to use the state aids to prevent market failures. Market failures referred to in this goal are e.g. externalities related to greenhouse gases and financial crisis. In addition to these goals, one other goal of state aid regulation in the 2010s has been promoting economic growth and improving the environment. Additionally, one other state aid policy goal that is not within the EU jurisdiction can be derived from state aid regulation and the commission's publications: saving member states' public funds. The second research question is "How these [goals and presumptions] have affected state aid regulation and the commission's actions in history". This research question is answered in chapters 1.5, 3, and 4, which study state aid history within the EU history and the current regulation's goals, as well as changes in current legislation. Historically, the most significant goal has been preventing subsidy competition; the state aid policy and the interpretation of the regulation have become more and more strict during the whole history of the EU. In addition to this, CJEU has deemed more and more aids incompatible with the internal market. The commission has continuously tightened its decisions and deemed more and more aids incompatible with the internal market, the last significant change being the state aid decisions regarding different tax measures in the 2010s. In addition to this, goals to remove market failure and to promote growth have influenced the regulation and its interpretation. In order to remove market failures, the commission has allowed significant subsidy programs for environment and renewable energy. These subsidies are currently the largest subsidy group in the EU. Economic growth has been promoted by allowing more and more different aids that are seen beneficial to growth, even partially abandoning the goal to prevent subsidy competition. The third research question is "How are the current environmental and energy aids suited for this development and is the subsidy policy changed due to this development". Results show that the commission regulation related to environmental and energy aids is designed to increase the amount of these aids. These aids are theoretically aligned with the state aid system, because the allowed aids do not significantly disturb competition, but they promote common good and simultaneously save public funds from useless subsiding. This conclusion is mostly based on theoretical framework and predetermined decision-making rules without any empirical evaluation. As a conclusion, it can be stated that the state aid policy is mostly based on the idea that member states will grant aids if it is allowed. Additionally, it is also based on the idea that the financial decision-making is better on the EU level than on the national level. In result, the basis of the state aid policy has been that aids beneficial to common good are allowed, and it is up to the member states to grant the aids if they want to. This policy has been effective because member states have been using significant amounts of funding to the goals allowed in TFEU article 107(3)(c).

This book explores the media coverage of three prominent Finnish labor market cases in the newspaper Helsingin Sanomat. It analyzes how this arena supported or undermined the power positions of each side and the reaching of the contract. The cases in study are the first proper general agreement in 1968 (Liinamaa 1) and the endeavors for so-called "social contract" by the Government of Esko Aho (1991) and Juha Sipilä (2015). The study identifies changes and continuities in the political discourses, in the ways of making validity claims in political argumentation, and in media/journalistic interventionism. These content analytical viewpoints illustrate the theoretical ideas about mediatization of politics presented in the book. By analyzing corporatist and pluralist aspects of decision making, the book opens a view in the relationships among labor market organizations, the Government, and the media in the three decades studied. - Teoksessa kuvataan, millainen julkisen politikoinnin areena Helsingin Sanomissa rakentui kolmessa merkittävässä työmarkkinatapauksessa ja miten tämä areena tuki tai horjutti sopimusten syntyä ja osapuolten asemaa. Tarkasteltavina ovat vuonna 1968 solmittu Suomen ensimmäinen varsinainen tulopoliittinen sopimus (Liinamaa 1) sekä Esko Ahon ja Juha Sipilän hallitusten yritykset niin sanotuiksi "yhteiskuntasopimuksiksi" vuosina 1991 ja 2015. Tutkimuksen kohteena olevista jutuista tunnistetaan muutoksia ja pysyvyyksiä, jotka liittyvät niin tulopolitiikan puhetapoihin, julkisen argumentoinnin tapoihin kuin median/journalismin toimintaan. Nämä sisällönanalyysin näkökulmat havainnollistavat kirjassa esitettäviä politiikan medioitumista koskevia teoreettisia ideoita. Päätöksenteon korporatistisia ja pluralistisia piirteitä analysoimalla kirja avaa näkymän siihen, miten hallituksen, työmarkkinajärjestöjen ja median suhde on eri vuosikymmeninä julkisuudessa asettunut.

The ten articles in this edited volume examine the city of Varkaus as a small city struggling with structural change using historical documents as well as survey and interview data. The city of Varkaus, which has a long industrial history, has lost a large part of its industrial jobs in the first decades of this millennium and its population has fallen sharply in recent years. However, a survey of the adult population shows that the inhabitants of Varkaus are typically satisfied with their work, with their social relationships and their lives in general. Varkaus is seen as a safe and good living environment. A central element of well-being is couple relationship, as well as other social relationships. The lack of well-being often stems from unemployment, low income and feelings of not belonging to the place of residence. Young adults value their place of residence as well as their family relationships, but there are tensions in their life regarding work and income. The tranquility and proximity to nature of Varkaus are appreciated, but there are also many who long for more urban heartbeat in their hometown. - Tässä kymmenestä artikkelista koostuvassa kokoomateoksessa tarkastellaan Varkautta rakennemuutoksen kanssa kamppailevana pienenä kaupunkina historiallisia dokumentteja sekä vuosina 2016–2017 kerättyjä kysely- ja haastatteluaineistoa hyödyntäen. Pitkän teollisuushistorian omaava Varkauden kaupunki on tämän vuosituhannen ensimmäisinä vuosikymmeninä menettänyt suuren osan teollisista työpaikoistaan ja sen väestö on supistunut voimakkaasti. Kuitenkin koko aikuisväestöä edustava kysely kertoo, että varkautelaiset ovat tyypillisesti tyytyväisiä työhönsä, sosiaalisiin suhteisiinsa ja elämäänsä muutenkin. Varkaus nähdään turvallisena ja hyvän elämän puitteet tarjoavana asuinpaikkana. Hyvinvoinnin tärkeitä osatekijöitä ovat parisuhde ja muut sosiaaliset suhteet. Hyvinvoinnin puutteet liittyvät työttömyyteen, pienituloisuuteen sekä ulkopuolisuuden tunteisiin suhteessa asuinpaikkaan. Nuoret aikuiset arvostavat omaa asuinpaikkakuntaansa sekä perhe- ja sukulaisuussuhteitaan, mutta arkielämään liittyy jännitteitä työn ja toimeentulon osalta. Varkauden rauhallisuutta ja luonnonläheisyyttä arvostetaan, mutta monet toivoivat siltä myös enemmän kaupunkimaista sykettä.

Ympäristökysymys ja aseveliakseli on tutkimus suomalaisen kaupunkiympäristön politisoitumisesta. Väitöskirja vastaa kysymykseen miten ympäristöstä tuli politiikkaa? piirtämällä tarkan kuvan neljästä ympäristön politisoitumisen vuosikymmenestä 1960-luvulta lähtien, kasvukonsensuksesta ympäristökiistoihin. Tamperelaisia ympäristökiistoja ja paikallista politiikkaa käytetään teoksessa laboratoriona, jossa tiivistyy laajempia suomalaisen lähihistorian muutostrendejä. Paikallisten ympäristöongelmien synty kietoutuu muuttuvan yhteiskunnan arvostuksiin ja puhetapoihin sekä sukupolvien välisiin jännitteisiin. Erityisesti teos analysoi jännitteitä, joita voimistuva ympäristöliikehdintä synnytti haastaessaan Tampereella pitkään vaikuttaneen valtakoalition, ns. aseveliakselin, paikallisen hallintatavan. Ympäristökysymys ja aseveliakseli sukeltaa ympäristön politisoitumiseen viiden tamperelaisen tapauksen kautta: 1. Pyynikin moottoritiehanke (1959 - 1974) 2. Näsijärven saastuminen ja vedenoton siirtäminen Roineeseen (1960 - 1972) 3. Kauppahallin virastotalon purkamiseen liittynyt kiista (1972 - 1983) 4. Epilän kivihiilivoimalahankkeeseen liittynyt kiista (1981 - 1984) 5. Tampellan alueen kaavoituskiista (1989 - 1995) Tapaukset kertovat ympäristöongelmien yhteiskunnallisesta muotoutumisesta ja oman aikansa toiveista, tavoitteista ja ristiriidoista. Ympäristön pilaantumisen ja -suojelun nousu yhteiskunnalliseksi kysymykseksi liittyy kiinteästi Suomen ja Tampereen sodanjälkeiseen kehitykseen ja vaurastumiseen, jonka kääntöpuolena ympäristöhaittoja voidaan pitää. Useamman paikallisen tapaustutkimuksen yhdistäminen paikallisen hallintatavan analyysiin tuo uuden näkökulman ympäristöongelmien ja paikallisen poliittisen kulttuurin historiallisen rakentumiseen. Ympäristöongelmia käsitellään yhteiskunnallisina ongelmina, joille toimijoiden väliset jännitteet ja määrittelykamppailut sekä erilaisten vaatimusten esittäminen ovat ominaisia. Politisoitumisen analyysissä tukeudutaan sosiologi Pierre Bourdieun ja politiikantutkija Kari Palosen käsitteisiin. Politisoitumisen käsitteellä ei viitata puoluepolitiikkaan, vaan pikemminkin vakiintuneiden ajatus- ja toimintamallien kyseenalaistumiseen. Tutkimus etenee teoreettisten ja metodologisten lähtökohtien kautta tapaustutkimuksiin, joiden lomassa taustoitetaan ympäristöliikehdinnän historiaa paikallisella tasolla. Tapausten jälkeen käsitellään paikallisen hallintatavan teoreettista näkökulmaa ja paikallisen hallinnan historiallisia muotoja Tampereella. Ympäristön politisoituminen tapahtui Tampereella vaiheittain. Ensimmäiset ympäristöliikehdinnän merkit näkyivät Tampereella ns. ympäristöherätyksen myötä 1960- ja 70-luvun taitteessa. Ympäristöliikkeen jakautuminen oikeisto-vasemmisto -ulottuvuudella kuitenkin jarrutti ympäristöjärjestöjen kasvua 1970-luvun puolivälissä. Vuosikymmenen lopulta lähtien alkoi uusi ympäristöprotestien vaihe. Jännite suoraviivaisen johtajakeskeisen hallintavan ja uusien, rauhan aikana kasvaneiden sukupolvien edustajien ­ kuten vihreän liikkeen ­ välillä kävi ilmeiseksi paikallisissa ympäristökiistoissa 1980-luvun alusta alkaen. Tämä jännite huipentui tutkimuksen viimeisessä tapauksessa, Tampellan kiistassa 1980- ja 90-lukujen taitteessa. Sosiaalidemokraattien ja Kokoomuksen muodostaman kunnallispolitiikan valtakoalition, aseveliakselin, näkökulmasta ympäristöprotestit näyttäytyivät vastustuksena, ei uutena yhteiskunnallisena kysymyksenä. Väitämme, että tämä johtui sekä aseveliakselin historiallisesti muodostuneista arvostuksista ja suhtautumistavoista että tamperelaisen politiikan kentän jakautumisesta aseveliakselikoalition ja sen vastustajien välillä. Nämä tekijät vaikeuttivat ympäristökysymysten nostamista paikallisen päätöksenteon piiriin ja supistivat ympäristöliikehdinnän toimintatilaa. Ympäristön politisoituminen ilmeni Tampereella useammalla ulottuvuudella, joista ensimmäisenä voi pitää ympäristöherätyksen synnyttämää uutta tulkintakehystä. Se antoi kaikupohjaa paikallisille ympäristön muuttamista politisoiville vaatimuksille. Luonto politisoitui ympäristöksi ja ympäristö politisoitui yhteiskunnalliseksi protestiksi ja kritiikiksi, joka ilmeni vaatimuksina paikallisissa ympäristökiistoissa. Toiseksi politisoiminen liittyi yksittäisten ympäristön muutoksia koskevien suunnitelmien kyseenalaistamiseen. Tätä tapahtui Tampereella 1970-luvulta alkaen ja selvemmin 1980-luvun ympäristökiistoissa. Määrittelykamppailut koskivat esim. Kauppahallin virastotalon tapauksessa paitsi talon purkusuunnitelmia, myös talon esteettistä arvoa kaupunkimaisemassa. Tampereen kasvoja voimakkaasti muuttanut modernisaatiokehitys ei enää näyttänytkään väistämättömältä. Samalla voidaan puhua myös laajemmasta kaupunkimaiseman muutosten kyseenalaistumisesta. Ympäristöherätys ja yksittäiset tapahtumat kuten Verkatehtaan purkaminen 1970-luvun lopulla muuttivat tamperelaisten tapaa katsoa kaupunkiaan. Kolmanneksi kiistoissa nousi esiin tiedon ja asiantuntemuksen politiikka. Tiedon politiikka ilmeni selvästi 1980-luvun kiistoissa, joissa (tieteellisen) tiedon ja asiantuntijuuden rooli kyseenalaistui. Kauppahallin virastotalon kiistassa kyseenalaistettiin rakennusten huonokuntoisuuden kriteerit. Epilän voimalakiistassa politisoitui asiantuntijoiden tuottama tieto voimalavaihtoehtojen edullisuudesta. Tampellan kiistassa kriisiytyi kaupunkisuunnittelijoiden asiantuntemus ja rooli yleisen edun vaalijoina. Neljäs politisoitumisen ulottuvuus koskee yksittäisten kysymysten toimintavaihtoehtojen kyseenalaistamisen laajenemista koskemaan koko paikallista hallintatapaa ja paikallista poliittista kulttuuria. Selvimmin yksittäiseksi hallintatavan kyseenalaistumisen tapaukseksi muodostui tutkimuksessamme Tampellan tapaus, jossa suuret rakentamissuunnitelmat ja paikallisten poliittisten eliittien toimintamallit joutuivat ennen näkemättömän kritiikin kohteeksi. Paikallinen hallintatapa ei kyseenalaistunut vain ympäristökysymysten vaikutuksesta, mutta ympäristökonfliktit näyttäytyvät kiinnostavina teollisuuskaupungin perinteiden rapautumista ilmentävinä tapahtumina. Viidenneksi ympäristön politisoituminen kosketti laajemmin kaupungin habitusta ­ kaupunkimaiseman, paikallisen perinteen ja itseymmärryksen tasoilla. Kyse ei ole vain ympäristökohteista vaan laajemmin paikallisesta kulttuurista ja identiteetistä. Paikalliset ympäristöliikkeet toimivat kuten yhteiskunnallisilta kaupunkiliikkeiltä voidaan odottaa: ne synnyttivät konflikteja ja muuttivat osaltaan kaupungin merkityksiä. Kaupungin habituksen muutokseen liittyy selvästi perinteisen tamperelaisen ns. savupiipputeollisuuden hiipuminen. Jälkiteollistuvan kaupungin ympäristökonfliktit olivat sekä tämän yhteiskunnallisen murroksen indikaattoreita että sen katalysaattoreita. Teollisuuskaupungin traditioiden kyseenalaistuminen voidaan nähdä osana laajempaa yksinkertaisen modernin projektin kritiikkiä. Tutkimus perustuu laajaan asiakirja- ja lehtiaineistoon sekä ympäristökiistojen ytimessä vaikuttaneiden kansalaisaktivistien ja paikallisten päättäjien haastatteluihin. Paikallisen historian kuvauksessa on käytetty sekundaarilähteitä ja haastatteluja, tapaustutkimukset perustuvat pääasiassa lehti -ja asiakirja-aineistoihin ja haastatteluihin. Tapausten käännekohtia on lisäksi analysoitu määrällisellä sisällönerittelyllä sekä diskurssi -ja argumentaatioanalyysin keinoin. ; ENVIRONMENTAL ISSUES AND THE "BROTHERS IN ARMS AXIS" POLITICISATION OF THE ENVIRONMENT IN TAMPERE FROM 1959 TO 1995 This study examines the politicisation of the environment in the context of one Finnish locality, Tampere. It is a study on the politics of the environment, i.e. the historical developments and contestations that preceded the institutionalisation of environmental policy. The politics of the environment is examined at the local level in the context of the tension between the rise of environmentalism and the traditions of local politics and governance. The locality of Tampere, thus provides a laboratory for understanding how environmentalism took place and what kind of tensions it caused. Theoretically the study draws on both sociology and political science. The theoretical frame is set by combining Kari Palonen s terminology of politics and Pierre Bourdieu s theory of action. Politicisation is a central notion in the study. It is understood as a process of questioning the rules of the game, i.e. claiming something to be playable and contingent. In Bourdieu s terms this implies a process of questioning the givenness of the doxa and provoking orthodox arguments from the political elite. Politicisation may take place at different scales, from the local disputes to broader patterns of governance and political culture. The central research question was the following: ·How has the environment become politicised at the local level? This question was divided into the following questions: ·What events have contributed to the politicisation of the environment? ·What kinds of disputes and actor coalitions emerged in these events? ·How did the patterns of local governance influence the definition of environmental problems? And, vice versa, how did the environmental problems effect local governance? ·What was the role of environmental movements in the politicisation of the environment? The research was carried out in the form of five case studies, all in the same locality, touching on different aspects of environmental issues, and covering the temporal scope of the study, from the 1960s to the 1990s. The cases studied were the following: 1. The Pyynikki highway construction plan (1959-1974) 2. The pollution of lake Näsijärvi by a local pulp plant and the moving the municipal water intake to lake Roine (1960-1972) 3. The dispute over the planned demolition of the old Jugendstil Office block in the city center (1972-1983) 4. The dispute over the plan to build a coal power plant in Epilä (1981-1984) 5. The conflict over the planning of the Tampella industrial area in the city center (1989-1995) The cases cover the time from the pre-history of environmentalism, i.e. when the environment was still a non-issue, through the rise of environmentalism (the so called environmental awakening ) to the institutionalisation of environmental issues in the 1990s. The research data comprised sources on local history including archives and official documents, newspaper materials and 35 interviews of local actors. Methodologically, the study was structured in relation to different levels: 1) in the context of local history (secondary sources on local history and interviews), 2) the case studies ­ using thick description ­ out of which, 3) detailed instances of discourse analysis, especially argumentation (or claims-making ) were extracted. Environmental problems were studied in a contextual constructivist frame as social problems constructed in processes of claims-making, involving argumentation and discursive struggle. Local environmental movements were studied as urban social movements whose activities affect the collective production of the city while being aimed at contesting and challenging the prevailing social order. The local movements in Tampere were key actors in politicising the environment, contributing to a change whereby previously undisputed environmental change and related social practices were no longer seen as inevitable or normal. Movements created new meanings not only for their participants, but for the larger community, also extending beyond the time frame of their most active presence. Since the late 1960s, the rise of environmentalism became manifest through locally based movements and organizations. The purely scientific orientations of local conservationist associations were challenged by more socially and politically oriented civic activities and associations. An important milestone was the founding of Pirkanmaa nature conservation association in 1969. Since 1970, environmentalism gathered momentum with rapidly growing membership figures and local initiatives. It soon suffered, however, from ideological divisions in the mid-1970s, as the radical left-wing students took over the nature conservation association. The divisions started to recede when the Koijärvi bird lake conflict (in Forssa) marked the rise of the Finnish green movement. This had its effect in Tampere as well: the ideological divisions between right- and leftwing environmentalists were reconciled in the early 1980s, which marked the beginning of an active period of environmental contestation. The emergence of the Finnish Green movement in the 1980s made such contestation increasingly visible at the local level. In Tampere, the first greens were elected in the local council in 1984. During the different disputes beginning from the 1970s, but especially in the 1980s, environmental protest challenged local political traditions and political culture, especially the traditions of the local governance. In Tampere, the scene of local politics in Tampere had virtually ever since the Second World War been dominated by a particular, unofficial institutional arrangement, which was commonly known as the brothers-in-arms axis. Adopted in the mid-1950s, the notion referred to the co-operation between the conservative National Coalition party and the Social Democrats in local politics and municipal government. This coalition was held together through a shared habitus based on wartime experiences and held a promise of welfare. The brothers-in-arms axis became an important player in local politics in the 1960s when the central figures of the coalition gained important position in city government. The study examines both the processes that enabled the stabilization of this co-operation into a local growth regime and those that have, especially since the 1980s, contributed to its weakening. The politicisation of the environment was a novelty in the modernist political landscape of Tampere. In the eyes of the governing coalition, however, environmental protest was perceived as mere opposition, not as a new issue on the agenda. We argue that this was due to the local traditions of an industrial city, divided between left and right ­ and a political sphere divided between the brothers-in-arms coalition and the communists, which allowed little space for new social movements. Environmental protest, however, was not the only factor to challenge the regime. The regime was also weakened through the loosening of ideological division s between the left and the right, as the communists had gradually lost political ground. The politicisation of the environment gathered momentum in the late 1970s when the growth of Tampere had slowed down and when there was a growing discrepancy between the mode of governance and its increasingly postindustrial social environment. This tension, and the inertia of the closed style of governance, became visible in the Tampella dispute in 1989, the biggest local environmental conflict to date. The politicization of the environment took place at different levels. It happened both at the level of individual disputes as alternatives were demanded to the straightforward mode of local planning, but it also expanded into a broader critique of local governance. Furthermore, we argue that the politicisation of the environment was not only an agent-driven phenomenon, since it depended on the cultural resonance of claims presented in local disputes. The study allows us to indicate critical events in the politicization of the environment. These were events sine qua non, i.e. events that set the stage and sensitized local actors for future contestations. The demolition of the old broadcloth factory (Verkatehdas) in 1976 and the dispute over Tampella were critical events in this sense. The former was retained in the memory of then activists-to-be and the latter both signaled the crisis of the closed-style decision-making and served to stabilize the local greens as a credible political alternative. Finally, the contestations, together with the restructuration of the locality, resulted in altering the modern industrial habitus of the city.

"Encounters, breaks and bonds: a study of the mother work in the Supermammat peer group This study explores a peer group for mothers, which is presented by the pseudonym Supermammat. The group is a third sector agent, which has served mothers and their children almost three decades. In the Supermammat group mothers get opportunity for carrying out functional programme, taking their children to organized childcare, sharing peer support and receiving professional aid. In addition to weekly meetings, outings, camps and other recreational activities are organized in the group. The aim of the operation is to support motherhood.
The objective of the study is to describe practices of supporting mothers in the operation of the Supermammat group. The objective is approached by treating group's history, current operation and principles directing it together with workers and their job towards supporting mothers participating in the operation of the Supermammat group. However, the study par excellence gives voice to people for whom the group has established. It's most central aim is to tell what kind of meaning the operation of the group has for mothers. This is ethnographically executed case study, which starting point is to explore restricted research subject by utilizing different perspectives and datas. The core data consists of interviews of mothers participated in the operation of the Supermammat group (N=23) and fieldnotes gathered during participant observation. In addition, interviews of persons worked on the group (N=11) are included in the data. The data gathered is supplemented by the documents from the operation of the group.
Research findings indicate that the operation of the group has turned more professional and functionally more various in the course of time. The operation consists of many elements, reaches dozens of mothers annually and requires contribution of several agents. Participating in the operation gets it's meaning as encounters, breaks and bonds. The group gives an opportunity for encounters forming both peer support and professional aid. At the same time, it constructs a chance of withdrawing from everyday life by producing breaks to mother's routines. In addition, participating in the operation of the Supermammat group gives space for constructing an affinity, various relationships and connections fastened on the group. " - "Kohtaamisia, katkoksia ja sidoksia: tutkimus Supermammojen vertaisryhmän äitityöstä Tämä tutkimus tarkastelee äitien vertaisryhmää, joka esiintyy peitenimellä Supermammat. Kyseessä on kolmannen sektorin toimija, joka on palvellut äitejä lapsineen lähestulkoon kolmen vuosikymmenen ajan. Supermammojen ryhmässä äidit saavat mahdollisuuden toiminnallisen ohjelman toteutukseen, järjestettyyn lastenhoitoon, vertaistuen jakamiseen ja ammatillisen avun vastaanottamiseen. Ryhmä kokoontuu viikoittain, jonka lisäksi järjestetään retkiä, leirejä ja muuta virkistystoimintaa. Toiminnan tavoitteeksi on asetettu äitiyden tukeminen.
Tutkimuksen tavoitteena on kuvata käytäntöjä, joilla Supermammojen toiminnassa tuetaan siihen osallistuvia äitejä. Tavoitteeseen vastataan tarkastelemalla ryhmän historiaa, tämänhetkistä toimintaa ja sitä ohjaavia periaatteita sekä työntekijöitä ja tehtäviä, joita he toteuttavat Supermammojen toimintaan osallistuvien äitien tukemiseksi. Ennen kaikkea tutkimus kuitenkin antaa äänen ihmisille, joita varten Supermammojen ryhmä on perustettu. Sen keskeisin päämäärä on kertoa, millainen merkitys ryhmän toiminnalla on siihen osallistuneille äideille.
Kyseessä on etnografisesti toteutettu tapaustutkimus, jonka lähtökohtana on rajatun tutkimuskohteen tarkastelu erilaisia näkökulmia ja aineistoja hyödyntäen. Keskeisin osa aineistoa ovat Supermammojen toimintaan osallistuneiden äitien haastattelut (N=23) ja osallistuvan havainnoinnin perusteella kirjatut kenttämuistiinpanot. Aineistoon kuuluu myös ryhmässä työskennelleiden henkilöiden haastatteluja (N=11) ja Supermammojen toiminnasta tuotettuja dokumentteja.
Tutkimustulokset osoittavat, että Supermammojen toiminta on ajan kuluessa muuttunut paitsi professionaalisemmaksi myös toiminnallisesti moninaisemmaksi. Toiminta koostuu monista elementeistä, tavoittaa vuosittain kymmeniä äitejä ja vaatii toteutuakseen useiden toimijoiden työpanosta. Siihen osallistuminen saa merkityksensä kohtaamisina, katkoksina ja sidoksina. Ryhmä antaa mahdollisuuden kohtaamisille, joissa rakentuu sekä vertaistukea että ammatillista auttamista. Samalla se luo tilaisuuden arkielämästä irtaantumiselle tuottamalla katkoksia äidin arkeen. Lisäksi Supermammojen toimintaan osallistuminen antaa tilaa yhteenkuuluvuuden tunteen, moninaisten ihmissuhteiden ja ryhmään kiinnittyvien yhteyksien rakentumiselle. "

Tutkimuksessa tarkastellaan erästä Euroopan integraation vähemmän tutkittua ulottuvuutta: integraation vaikutuksia jälkikommunistisen yhteiskunnan kansalaisjärjestöihin. Liettualainen ympäristöjärjestösektori ja Ignalinan ydinvoimalan tapaus tarjoavat rajallisen, mutta samalla hyvin konkreettisen näkökulman kysymyksen tarkastelemiseksi. Tutkimus nojaa vuosina 2001-2003 kerätyn haastatteluaineiston laadulliseen analyysiin. Ignalinan ydinvoimalan tapauksen perusteella voidaan tulkita liettualaisten ympäristöjärjestöjen kohtaamia muutospaineita neuvostoajan lopulta aina Liettuan EU-jäsenyyteen saakka. Ignalinan ydinvoimalan ympärille keskittynyt liikehdintä oli yksi keskeisimmistä neuvostovallan vastaisen protestin välineistä 1980-luvun lopun Liettuassa. Ignalinan ydinvoimalasta muodostui tuolloin neuvostovallan poliittinen symboli; protestointi ydinvoimalaa vastaan oli samalla vastalause Moskovan sanelupolitiikalle ja vallitsevalle yhteiskunnalliselle järjestykselle. Ignalinan poliittinen symboliasema kuitenkin muuttui radikaalisti Liettuan itsenäisyysjulistuksen myötä: voimalasta muodostui niin taloudellisesti kuin poliittisestikin tärkeä kansallisen suvereniteetin osa. 1990-luvun lopulla ydinvoimalan poliittisen symboliaseman muutos sai yhä vahvemman ilmentymän EU:n esittäessä Ignalinan molempien reaktoreiden alasajoa ennen niiden lasketun käyttöiän umpeutumista. Eräät liettualaiset ympäristöjärjestöt toimivat aktiivisesti osana laajempia eurooppalaisia kansalaisjärjestöverkostoja vaatien itäisen Keski-Euroopan neuvostomallisten ydinvoimaloiden välitöntä sulkemista. Siten Ignalinan tapaus aiheuttaa monissa tapauksissa järjestöidentiteetin epävarmuutta: Yhtäältä ympäristöjärjestöidentiteetti vaatii kriittistä suhtautumista ydinvoimaan, erityisesti neuvostomallisiin RBMK-reaktoreihin. Toisaalta taas Ignalinan ydinvoimala koetaan Liettuan taloudellisen ja poliittisen omavaraisuuden takaajaksi. Ignalinan tapauksen ympärille rakentuva identiteettipoliittinen asetelma voidaan yksinkertaistaa tilanteeksi, jossa ympäristöjärjestöt hapuilevat kahden yhteensopimattoman toimintamallin välillä: järjestöt toivovat voivansa toteuttaa rooliaan ympäristöjärjestöinä, usein laajempien eurooppalaisten ympäristöjärjestöverkostojen mallin mukaisesti, mutta samalla kansallisen suvereniteettipolitiikan tuottamat mallit ovat vahvasti läsnä järjestöjen määrittäessä perusluonnettaan. Ignalinan tapauksen pohjalta tutkimuksessa tarkastellaan myös laajempia Euroopan integraatioon ja jälkikommunistiseen kansalaisjärjestötoimintaan liittyviä kehityskulkuja. Tutkimus tuo esiin, että Euroopan integraatio on luonut monitasoisen institutionaalisen järjestyksen, joka määrittää oman vaikutuspiirinsä säännöt. Euroopan integraatio on samalla ilmiö, joka toteutuu myös hyvin arkipäiväisissä asioissa ­ se on läsnä monissa mikrotason käytännöissä vaikuttaen siis myös ympäristöjärjestöjen toimintaan. Samalla voidaan havaita, että politiikan muodot ja tyylit eivät synny tyhjiössä tai pelkästään rationaalisten valintojen tuloksena; historia, sen tuottamat tulkinnat sekä rutiineihin perustuvat säännönmukaisuudet ovat läsnä poliittisessa elämässä, niin kansalaisjärjestötoiminnassa kuin muussakin yhteiskunnallisessa aktivismissa, samoin kuin hallinnollisissa käytännöissä. ; The colourful, sometimes even dramatic, history of Lithuanian environmental non-governmental organisations (NGOs) makes them an interesting subject of political science research. During the past fifteen years the role of the Lithuanian environmental movement has changed quite radically. The environmental movement had a central political role at the time of the Lithuanian independence activism in the late 1980s, but the movement later lost its mobilising potential and was marginalised by the beginning of the 1990s. Since then the environmental NGOs have been strongly affected by the process of European integration. Environmental NGOs have served both as agents and indicators of the institutional change taking place in Lithuania. The dynamics of this change can be analysed through the case of Ignalina ­ in the course of the past couple of decades the nuclear power plant of Ignalina in the north-east corner of Lithuania has been a reference point for a number of political discussions and processes. During the Lithuanian independence movement the nuclear power plant became a symbol of Soviet rule. As Ignalina was strongly associated with the hegemony of Moscow over Lithuania the plant occupied a central role in the fight towards national sovereignty. Independence activism took the form of environmental protests, especially in the early stages of the Lithuanian reform movement, and a large number of environmental organisations were established all over Lithuania. The political context provided an opportunity to address sensitive political questions through environmental activism. For instance, in September 1988 thousands of protesters formed a human chain ­ the ring of life ­ around the two units of Ignalina as a manifestation of Lithuanian national sovereignty and identity. The symbolic position of Ignalina changed radically after Lithuania s independence declaration in March 1990. As Moscow imposed an energy embargo on Lithuania it soon became clear that the country was dependent on its own sources of energy, of which the nuclear power plant of Ignalina was the most important one. Although Ignalina had only recently served as the symbol of Soviet oppression, the plant suddenly proved indispensable in the reconstruction of the nation and its material well-being. In 1995 the Lithuanian government tabled a EU membership application. Towards the end of the decade Ignalina was brought on the political agenda of the EU ­ it soon became evident to Lithuanians that the closure of the nuclear power plant would be considered a de facto prerequisite for EU membership. As a result, the question of Ignalina was highly politicised ­ the setting gave Ignalina a positions as the symbol of national sovereignty. There had been a radical shift in the political symbolism surrounding the plant. Meanwhile, the environmental NGOs faced a dilemma: Some of the environmental activists were closely linked to European anti-nuclear NGO networks and were strongly in favour of the decommissioning of Ignalina. However, many of the environmental NGOs also carried with them a long tradition of ethno-cultural thinking thus connecting the organisations closely to the notion of Lithuanian national sovereignty. Against this background it proved difficult for many organisations to define their role in view with the question of Ignalina ­ what would be appropriate political action? As a result, there remained a great deal of indecisiveness and confusion among the environmental NGOs as to the decommissioning plans of Ignalina, and more generally as to the role of the environmental organisations in the Lithuanian society. The case of Ignalina provides a framework within which it is possible to analyse certain dimensions of national sovereignty in an integrating, post-Cold War Europe. The integration of Central and Eastern Europe into the EU has produced a situation in which many of the expectations attached to national sovereignty are being challenged. The research also brings forward a topic that has received only limited attention in the past, namely the effects of European integration on non-governmental organisations in Central and Eastern Europe. By focusing on a specific sector of Lithuanian NGO activity it is possible to analyse the dynamics of europeanisation on a very concrete level. The case of Ignalina suggests that the activists of Lithuanian environmental NGOs are forced to ponder the raison d être of their organisations in the face of different, often conflicting institutional pressures. The expectations drawn from fresh national sovereignty are not always compatible with the models of action produced by the European integration process. The case evidences a conflict between post-Communist nation-building and the institutional limitations brought about by EU membership. Simply put, the idea of national sovereignty on the one hand and European integration on the other offer environmental NGOs distinctive, often conflicting, models of appropriate political action. The models of action created by the institutional framework of the EU are not easily compatible with the norms typical of a newly independent state. This identity political conflict is especially pronounced whenever national and European norms are placed in direct opposition with each other. However, it should be noted that the national and European levels of politics cannot be completely distinguished from each other. It is interesting to notice how models of action drawn from the EU system often form the very basis of national or local political action. Therefore it can be stated that the separation between European and national models of appropriate action is not always feasible. It is possible to approach most political questions, including the encounter of Lithuanian environmental NGOs and the EU, from an institutional perspective. The theoretical framework of the study is based on new institutionalism , and the notion of logic of appropriateness is central to the study ­ political institutions are analysed as collections of norms that define the rules of appropriate political action in different situations. In essence, politics is about appropriate action. The research seeks to explain the logic of appropriateness being followed by Lithuanian environmental NGOs. The research problem is approached through a set of questions: (1) How does the colourful history of the Lithuanian environmental movement affect the political characteristics of today s environmental NGOs? (2) What does the specific case of Ignalina tell us about the institutional contexts in which the Lithuanian environmental NGOs operate? (3) How to define the relationship between Lithuanian environmental NGOs and the politics of national sovereignty? (4) What is the relevance of the institutional framework of the EU to Lithuanian environmental NGOs? The study suggests that the rules of appropriateness change depending on the political context. At the same time, the conflicts produced by differing, overlapping institutional environments are reflected in the inner dynamics of political actors, resulting to indecisiveness and confusion. Since political action is first and foremost directed by the logic of appropriateness, the interpretations of political contexts are of central relevance. Therefore it is possible that a single object, such as a nuclear power plant, can be given a variety of interpretations in the realm of identity politics. The case of Ignalina evidences that symbolism and interpretation form the core of political life.

Kuntoutusjärjestelmä on Suomessa rakentunut monitahoiseksi ja monen osajärjestelmän muodostamaksi kokonaisuudeksi. Oikeus kuntoutukseen määrittyy sen mukaan, minkä osajärjestelmän piiriin ihminen kuuluu. Tämä johtaa siihen, että yksilöille voi määrittyä erilainen oikeus kuntoutukseen riippuen siitä, minkä osajärjestelmän piirissä hän on. Myös eri sosioekonomiset ryhmät saavat erilaisia kuntoutusetuuksia. Aihe on erittäin ajankohtainen, koska viimeaikainen keskustelu työuran pidentämisestä nostaa areenalle myös kuntoutuksen yhtenä keinona pidentää työssä jaksamista. Sari Miettisen väitöskirja Muutoksen mahdollisuus Suomen kuntoutusjärjestelmässä tarkastelee Suomen kuntoutuspolitiikkaa kuntoutuksen institutionaalisen kokonaisuuden näkökulmasta. Tutkimuksessa tarkastellaan ensimmäistä kertaa kuntoutusjärjestelmää laajana institutionaalisena kokonaisuutena. Tarkoituksena on jäsentää kuntoutusjärjestelmän monimutkaisuutta ja sen muotoutumista sekä näiden kautta tehdä johtopäätöksiä järjestelmän muutoksen mahdollisuudesta. Tutkimuksen lähtökohtana on vuosikausia samanlaisina säilyneet epäkohdat järjestelmässä. Järjestelmän ongelmiksi on vuosikymmenten kuluessa katsottu esimerkiksi vastuunjaon epäselvyydet ja asiakkaiden putoaminen eri toimijoiden väliin. Näitä epäkohtia on pyritty korjaamaan erilaisilla uudistuksilla, joista tähän asti laajin on ollut vuonna 1991 voimaan astunut kuntoutuslainsäädännön uudistus. Uudistuksista huolimatta samat ongelmat ovat esiintyneet erilaisissa kuntoutusjärjestelmän kuvauksissa aina tähän päivän asti. Kokonaisuutta lähestytään analysoimalla valtionhallinnon asiakirjoja ja täydentäen aineistoa tarvittavilla avainhenkilöhaastatteluilla. Tutkimus osoittaa kuntoutusjärjestelmästä erilaisia sisäisiä keskusteluareenoja vuosikymmenien aikana sekä erityisiä valta-asetelmia eri osajärjestelmien kesken. Yhteinen puhe kokonaisuuden hallinnasta on puuttunut ja järjestelmän kokonaisuutta kehittäessä puhe on keskittynyt lähinnä neljään erilaiseen kehykseen. Käytännön tasolla asiakkaan oikeus kuntoutusetuuksiin näytti määrittyvän usealla erilaisella perusteella ja erilaisiksi eri väestöryhmien kesken. Oikeuden ovat myös määrittyneet monenlaisissa erilaisissa paikoissa, kuten yksilön kuntoutuksesta päättävien tahojen ja osajärjestelmien yksittäisten ohjeiden tasolla. Kuntoutusjärjestelmää tulisi tutkimuksen mukaan uudistaa kokonaisuus huomioiden. Usein uudistuksia on toteutettu osa kerrallaan, jolloin eri osien välisiin ongelmiin ei ole puututtu riittävässä määrin. Nykyisellään kuntoutusjärjestelmän osat toimivat erillisinä. Mikäli tätä halutaan muuttaa, pitäisi uudistuksia tehdä kokonaisuus huomioiden ja myös perustaa toimintaa selkeästi koordinoiva taho. Nykyiset keskustelut työuran pidentämisestä voisivat tarjota paikan kuntoutusjärjestelmän kokonaisuuden uudistamiseen, koska kuntoutus voi toimia välineenä saavuttaa näitä tavoitteita. ; Rehabilitation in Finland is part of many welfare systems and as an institutional entity it has many separate subsystems. It has been described as a fragmented and complex entity. Several problems have been attached to the Finnish rehabilitation system, such as unclear division of responsibilities between different subsystems. The rehabilitation system have undergone several coordination attempts especially since the 1990 s. A large legislative reform was launched in 1991. The purpose of the reform was to overcome the problems appearing in the system. The legislative reform was to be evaluated every four years and it was presented in the form of three government rehabilitation reports. Besides the major legislative reform in 1991, parts of the system have been reformed through single legislative reforms in the last three decades. However, despite many reforms in the rehabilitation reports and in other descriptions of the system the same problems have recurred. It seems that no extensive solutions have been found to the problems of the whole rehabilitation system, at least in the short-term. Macro-level studies of the rehabilitation system are needed in Finland. Studies are usually focused on the practical level and different methods of rehabilitation. Although some studies concern the whole rehabilitation system, the perspective is usually on certain sub-system or the entity is contemplated from the client s perspective. In this study the focus was on the institutional entity of rehabilitation in Finland called rehabilitation system. The concepts used were governance and historical institutionalism. The purpose was to analyse the complexity of the institutional entity of rehabilitation in Finland and its development and draw conclusions on the possibility of change in the rehabilitation system in Finland. The legislative reform in 1991 was used as a starting point because it has been the largest reform to develop the whole system in Finland so far. The complex system was analysed using several data. The data used were national rehabilitation policy documents and their background reports and statements, interviews with key authors, legislation and also literature and documents describing the history of the rehabilitation system in Finland. The data were analysed using data based and theory oriented content analysis, frame analysis and the basis of historical sociology. This dissertation consists of four publications which analysed the governance of the rehabilitation system from different perspectives. First, the focus was on the construction of governance in the complex system. The perspective was on the roles of different institutions in the rehabilitation system. According to the results different co-operation forums have promoted change in the system. However, at the same time different power constellations in rehabilitation agendas inside the system have inhibited change. Second, the system was studied through so-called basic modes of governance (hierarchy, network and market). The results showed that certain parts seemed to be emphasized in the reform talk. Common talk of governance was missing. In the third part the main focus was on the interpretations of problems and their policy solutions for the whole system in its reform agenda. The results showed four different frames which were used in discussions. In the frames the problems and policy solutions usually did not meet. In the fourth part the governance of citizens rights was studied. According to the results the rights to rehabilitation benefits are determined in different ways for different population groups and the right to benefits was decided in many places. The overall results of this study showed a deep division between the subsystems. Instead of single and small reforms a reform of the whole system requires attention of all parts of the system in the reform and perhaps a strong coordinating body. It seems that through single and small reforms it is difficult to overcome the problems of this complex system.

Sata kuntaa riittää , Puolet pois! ja Lopulta kuntia voi olla vain 30. Tutkimuksen aiheena on 1990-luvun alusta 2000-luvun puoliväliin käyty kuntarakennetta koskeva julkinen keskustelu. Keskustelua näkökohtineen, vaatimuksineen ja osapuolineen tarkastellaan totuuden politiikan kautta. Kiinnostuksen kohteena on se, miten tuotetaan ne totuudet, joilla perustellaan kuntarakenteeseen kohdistuvia vaatimuksia. Tutkimuksen aineisto muodostuu kuntaliitoksia käsittelevistä sanomalehtikirjoituksista. Tutkimuksen perusteella kuntarakennekeskustelun solmukohdassa käydään kamppailua tehtävien, voimavarojen ja kuntarakenteiden keskinäisestä suhteesta. Kunnille osoitettujen tehtävien ja voimavarojen merkitys on kansantaloudellisesti ja jakopoliittisesti keskeinen. Voimavaroissa tai tehtävissä tunnistettu muutos käynnistää tarpeen sopeuttaa kahta muuta elementtiä. Muutosvaatimukset ovat kytkeytyneet myös poliittisen vallanjaon jännitteisiin eli puolueiden valtapoliittisiin asemiin kuntakentässä. Kamppailu oikeista tulkinnoista, määritelmistä ja näkökulmista eli totuudesta ilmenee puhe- ja ajattelutavoissa eli diskursseissa. Kuntarakennekeskustelua hallitsee puhetapa, joka on nimetty valtadiskurssiksi. Sen keskeisenä päämääränä on kuntarakenteen uudistaminen suurempien kuntien muodostamiseksi. Kysymys on kuntien toimintaedellytysten ja voimavarojen vahvistamisesta. Keskeiseksi muodostuu kuntien toimintaympäristön muutos. Valtadiskurssissa kuntarakenteen uudistaminen asetetaan rahoituksen tai tehtävien uudelleenmäärittelyn edelle. Kun kuntien tehtävissä tai voimavaroissa tapahtuu muutoksia, rakenteiden tulee sopeutua näihin muutoksiin. Kuntarakenne näyttäytyy hallittavana , sen piirteitä voidaan mitata, arvioida ja muuttaa. Vastadiskurssiksi nimetty diskurssi syntyy reaktiona vaatimukselle kuntarakenteen muutoksesta. Vastadiskurssin lähtökohdista käsin pyrkimys kuntarakenteen muutokseen ei ole perusteltu. Kunnat nähdään historialtaan ja identiteetiltään ainutkertaisina itsehallinnollisina yhteisöinä, joilla on alueellinen itsemääräämisoikeus. Kunnan kehittämistä ja palveluja koskeva päätöksenteko halutaan säilyttää mahdollisimman lähellä kuntalaisia. Kuntaliitosten nähdään johtavan kehittämistoimenpiteiden ja palveluiden keskittymiseen eli hyvinvointivaltion paikalliseen alasajoon. Toimintaympäristön muutos edellyttää sopeutumista, mutta kuntaliitosten sijaan ratkaisuksi esitetään kuntien voimavarojen lisäämistä, tehtävien vähentämistä, kuntien yhteistyön lisäämistä ja muita palvelutuotannon tehostamiseen tähtääviä toimenpiteitä. Nykyiset kunnat ovat muodostuneet useiden vuosisatojen aikana monien vaiheiden kautta. Kuntia on yhdistetty ja niitä on jaettu. Muutoksia on perusteltu eri aikoina ajankohtaisilla kuntien tehtäviin ja taloudellisiin voimavaroihin kohdistuvilla haasteilla. 1990-luvun alussa kuntarakenteen muutostarve kytkettiin byrokratiaan ja lamaa seuranneeseen kunnallistalouden kriisiin. Vaatimus palvelujen tehokkuudesta ja byrokratisoituneen hallinnon virtaviivaistamisesta muodostui hyvin keskeiseksi. 1990-luvulta 2000-luvulle tultaessa alkoi korostua seutuistuminen, kuntien keskinäinen riippuvuus ja yhteistyö elinkeinojen kehittämisessä sekä palvelujen turvaamisessa. Samalla omaksuttiin kaksi erilaista sopeutumisstrategiaa eli pyrkimys edistää sekä kuntaliitoksia että seutuyhteistyötä. Kaksikärkinen strategia edusti kompromissia tilanteessa, jossa kunnat eivät olleet halukkaita liitoksiin. 2000-luvun puoliväliin tultaessa kuntarakennekeskustelussa tapahtui kuitenkin diskursiivinen muutos. Kuntarakenteen muutosta vaadittiin entistä voimakkaammin nimenomaan palvelujen turvaamiseksi. Kuntien taloudellisen aseman eriytyminen kiihtyi muuttoliikkeestä ja kuntien rahoitusperusteiden muutosten seurauksena. Uhkana olivat myös väestön ikääntymisestä ja palveluvaatimusten muutoksista johtuva palvelukustannusten kohoaminen. Kunnat näyttivät jakautuvan menestyviin ja menettäviin. Monien kuntien edellytykset palvelujen järjestämiseen olivat merkittävästi heikentyneet. Kuntien taloudellinen vastuullistaminen ja vaatimus elinvoimaisuudesta korostuivat. Julkisen talouden sopeuttamistarpeen ja kuntien palvelukustannusten kasvun myötä tehokkuuden rinnalle nousi vaatimus tuottavuuden kohottamisesta. Toimintaympäristön muutoksiin varautumisen katsottiin edellyttävän myös elinvoimaisuutta. Aiempina vuosikymmeninä valtion rahoitusta ohjattiin voimakkaasti infrastruktuurin ja palveluverkon ylläpitämiseen syrjäseudulla ja heikosti toimeentulevissa kunnissa. Tapahtuneessa muutoksessa on kysymys siitä, että yksi totuuden politiikka korvautuu toisella. Kuntien odotetaan kantavan vastuunsa elinkelpoisuudestaan ja yhdistyvän väestö- ja elinkeinopohjaltaan ja sitä kautta entistä vahvemmiksi kokonaisuuksiksi. 2000-luvun edetessä kuntaliitoshankkeita on käynnistynyt kiihtyvällä tahdilla ja yhä useammissa niistä kunnat yhdistyvät. Kuntayhteisön historia, identiteetti ja ainutkertaisuus väistävät, kun yhdistyminen muodostuu yhden tai useamman kunnan taloudellisen aseman tai toiminnallisten edellytysten kannalta välttämättömäksi. Keskusteltaessa kuntarakenteesta keskustellaan samalla kuntien itsehallinnosta. Voimakas vaatimus kuntien elinvoimaisuudesta ja elinkelpoisuudesta merkitseekin itsehallintokäsityksen muuttumista. ; The topic of this study is the public discussion on desired local authority size and the need for municipal mergers. The study is based on the French philosopher Michel Foucault´s discoursive view of knowledge and power and an analytics of governmentality, which has evolved from Foucault´s research. The discussion on local government structure concerns information on local authorities, power and competing governmental rationalities. Governmental rationalities refer to different ways of producing truths and giving causes for social and political aims. The study is based on the conception that governmental rationalities are bound up with a discoursive struggle. This struggle is integrated into public discussion. The material of the study consists of newspaper articles on local government structure and municipal mergers. The discussion on local government structure is examined in contexts from the early 1990s and early 2000s. With regard to these two periods I analyse the changing historical conditions under which the discourses unfold. During the time that passed between the two periods the local authorities faced a major change in economic fluctuations, migration, internationalisation, the European integration and the effects of extensive public administration reforms. The discussion on local government structure is analysed in relation to the recent development of the operating environment, the metamorphosis of the welfare society and the changeable role of local authorities. An important issue in my study is what kind of discourses form the framework for public discussion on local government structure? And how do they regulate the governmental rationalities concerning the relations between the duties, resources and structures of local governments? According to my study, the debate on local government structure is in fact a defining struggle over the local authorities´ mission, resources and structure and how these are related to one another. A change detected in resources or duties triggers a need to adjust either one of the two other elements in question. The interpretations of adjustment in each case result in specific governmental rationalities of reform. There is also the question of how political power is distributed and the tensions arising from it, i.e. a struggle for political power in connection to the political parties´ differentiated position in local governments. A change in local government structure signifies new strategic positions and political strongholds. The positions of the traditional ruling parties, i.e. the Centre Party and the Social Democratic Party, produce opposite dispositions of how and on whose conditions the governmental models are outlined. The study shows that the discussion on local government structure is dominated by a power discourse that strongly emphasises a demand for restructuring in order to form larger municipalities. The power discourse strengthens a rationality that gives priority to restructuring local governments instead of financing or redefining duties. Within the power discourse the conception of local government structure turns into an instrument of governmentality and a perspective which sets aside other possible ways of representing local authorities. Local authorities are perceived as a part of the total structure of administrative units, the characteristics of which may be measured, assessed ­ and changed. A counterdiscourse arises as a reaction to the power discourse and its demand for adjustment to the change of operational environment through a change of local government structure. This counterdiscourse questions the notion of local authorities as a structure that can be steered and governed. Local authorities are seen as unique, autonomous regional institutions where decisions on their development and services must be made as close to the local residents as possible. Thus the counterdiscourse emphasises the local authorities´ territorial autonomy, which secures preserve the unique history and identity of the present municipalities. In the 1990 s the interpretation that the operating environment developed towards regionalisation was characteristic for the change management. The aim to promote regionalisation and conditions influencing regionalisation was strengthened. Regional cooperation represented a compromise between reluctance to merge and securing of industrial development needs and services. The discussion concerning local authority structures was founded upon a two-peaked strategy of adjusting, i.e. the aim was to actively further the promotion of both municipal mergers and regional cooperation. Securing services is the topic in the core of the discussions on local government structures. And this topic is enwrapped in the discourse on equality. However, equality appears to be the ambivalent precondition for the reform. In the power discourse the equal status of citizens is threatened by the differentiation of the financial situation of local authorities. A change of the local government structure arises as the solution. The counterdiscourse emphasises one aspect above all others, i.e. to secure services as close to the local residents as possible. The pursuit of scale benefits, concentration of resources and development measures and cutting down on services are considered risks in the change of local government structures. The fear for the effects of concentrated powers and for the dismantlement of the welfare society at local level will be actualised in the counterdiscourse. From the beginning of the 1990 s to the mid-2000 s there is a discoursive change in the discussion on local government structures. The discussion starts increasingly to circle around the change of operating environments of local authorities. The prerequisites of local governments to secure the services are getting questioned due to migration, changes in the population s age structure and regional differentiation. There seems to be a division into winning and losing local authorities. The financial and operating prerequisites of small and remote local authorities are considered to have weakened. Making provisions for changes in the operating environment emphasises vitality and viability. A condition is that local authorities embrace their financial responsibilities. The responsibilisation in the discoursive change is similar to the responsibilisation frequently applied in connection with the management of welfare drawing on different neoliberal practices. The mentality of liberalisation and responsibilisation can be more widely acknowledged in the development of the relations between local authorities and the state. In political rationalisation the promotion of productivity has become the counterpart of the securing of services. The rhetoric of financial necessities is more strongly than before starting to regulate the discussion. In the 1990 s the emphasis was on effectivity and claims for the streamlining of the bureaucratised governance. In the 2000 s the talk focused on productivity and the demand that more should be achieved despite decreasing resources. The concept of productivity welling from the background assumptions of economic science is problematic for the public sector. It does not measure welfare and wellbeing. Consequently the dispute is not about measures but about goals. What kind of local authorities will be given the responsibility for the services to residents and the development of their close environment? The answer to this question also implies how resources and duties are allocated to local authorities. The discoursive change is all about a reorganisation of the mutual relations between knowledge and power. One politics of truth is replaced with another politics of truth with more explanatory power and penetrating effects than the former one. The responsibilisation of local authorities and the assessment based on financial processes come in the centre of the discussion on local government structures. The definitions of local authority duties, resources and structures also contribute to the revision of local self-government. The strong claim for vital and viable local authorities actually means the articulation of a new kind of basis for the self-government.