YTM Olli Jakosen kulttuuripolitiikan alaan kuuluvan väitöskirjan "Kulttuuripolitiikkaa strategisessa valtiossa. Taiteen ja kulttuurin ohjaus ja rahoitus hallinnollisena politiikkana" tarkastustilaisuus pidettiin Jyväskylän yliopistossa 3.12.2022. Vastaväittäjänä toimi dosentti Simo Häyrynen (Itä-Suomen yliopisto) ja kustoksena professori Miikka Pyykkönen (Jyväskylän yliopisto).
Finland's cultural policy has been relatively stable for decades, but recent years have brought about certain new developments. This article discusses changes in cultural policy management within the Finnish welfare state. The focus is on the reformation of the Finnish Arts Council system between 2013 and 2019. The article considers the evolution of efforts to widen the Arts Council's scope from its traditional art promotion role to harness its work more tightly to serve governmental policies and to adopt performance management practices over recent years. The article examines the steering of the Arts Promotion Centre Finland (Taike), founded in 2013. It analyses different policy instruments used in Taike's steering, such as legal and administrative instruments, as well as subsidies it allocates to cultural actors, to examine general cultural policy intentions and public sector management practices behind Taike's foundation and development. The main research method is a qualitative content analysis supported by data on subsidies to illustrate changes in art funding policies. Taike's scope as an implementer of cultural policy has widened considerably since its foundation. Performance management ties Taike to the government programmes. Social and economic instrumental types are attached thoroughly to Taike's operations along the traditional aesthetic instrumentality. Following the general developments in the Finnish public sector, the role of civil servants has strengthened while the arts field's power has diminished. The current hybrid model of Finnish art policy administration via Taike is found to combine elements of both welfare and competition state steering models. Despite some New Public Management (NPM)-oriented steering mechanisms, the role of laws and resource steering are also central to instrumentalization. Furthermore, endogenous factors, administrational politics, and civil servants of the cultural sector play key roles in instrumentalization. ; peerReviewed
Nationalism is constitutive of modern political forms of social life and also historically one of the key features defining cultural policy in modern nation states. Regardless of transformations called globalization, methodological nationalism remains rooted also in the underlying logic of national cultural policies. In the 1990s the Finnish welfare-state shifted towards so-called competition state. In Finnish public cultural policy this marked a shift from a welfare orientation towards a more economy-oriented neo-liberal rationale. Alongside the old welfare and cultural nationalisms, new forms of nationalism emphasizing individual creativity, innovation and economic value of art and culture emerged in cultural policy discourses in a framework of national competitiveness. This article looks into economic rationale and competitiveness as one of the thriving paradigms of cultural policy and nationalism in the field of culture from the 1990's onwards. It examines discursively the idea of innovative knowledge and creative economy as an example of national-economic project which has somewhat blurred the definitions of culture and creativity. Furthermore, the article discusses the idea of creative economy in the institutional politics of different administrational sectors.
Keywords: Competition state, nationalism, neoliberalism, creative economy, cultural policy strategies.
Urban spaces are reconfigured as digital technologies are increasingly embedded into cities. While existing research has considered the role of urban actors in implementing digital technologies as part of the smart urbanism framework, it has insufficiently considered the role that urban space plays for individual stakeholders and the implications this has for how they contribute to digital cities. This article therefore explores the converging interests of urban actors in mediating digital technology adoption in urban space. It draws on literature on the spatial impact of digital technologies, digital urban growth, and urban governance theory to frame the agency of urban actors to mobilise resources and collaboration to protect their interests. The paper provides insight into how interests in digital technology adoption and in the use of urban space intersect in a middle-sized European city – Tallinn, Estonia – and how these interests converge between local key stakeholders in local governance. Based on a thematic analysis of interviews, it is argued that the potential of digital technologies to dislocate functionalities from physical urban space should be understood against the backdrop of local actors' interests. It is therefore suggested that smart urbanism should be understood as a framework through which actors of the city attempt to seize the benefits of digital technologies without compromising their interests in urban space.
Pohjoismaisen kulttuuripolitiikan vakiinnuttua erilliseksi poliittishallinnolliseksi alueeksi suuri osa takavuosikymmenten poliittisista jännitteistä näyttää haihtuneen tai tyyntyneen, ainakin jos Audunsonin ja muiden (2023) näkemyksiin on uskominen. Suomalainen kulttuuripolitiikka on jo pitkään ollut tunnetusti vakaata ja jopa jähmeää, kuten Pasi Saukkonen (2014) kuvaili lähes vuosikymmen sitten. Saukkosen metaforat vahvasta linnakkeesta, joustavasta sopeutujasta ja seisovasta vedestä ovat edelleen osuvia. Kulttuuripolitiikan rakenteelliset muutokset ovat olleet vähittäisiä, mutta politisoitumisen ja epäpolitisoitumisen prosessit ovat aina eri tavoin läsnä (Keränen, 2014).
Haastattelussa pureudumme syvälle suomalaisen kulttuuripolitiikan ytimeen yhdessä kulttuuriasiainneuvos emeritus, YTT Esa Pirneksen, kanssa. Neljännesvuosisadan ajan Pirnes työskenteli opetus- ja kulttuuriministeriön taide- ja kulttuuripolitiikan osastolla ja nyt, eläkkeelle siirtymisen jälkeen, hän keskusteli kanssamme kulttuuripolitiikan ja -hallinnon kehityksestä, nykytilasta ja hieman tulevaisuudestakin.
Valtionavustustoiminta on olennainen osa suomalaista yhteiskuntapolitiikkaa ja valtionhallinnon ohjausjärjestelmää. Avustamista toimeenpanevat ministeriöt, tulosohjatut virastot sekä muut asiantuntijaorganisaatiot. Artikkelimme tutkii kulttuurihallinnon virkakunnan vallankäyttöä opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) valtionavustuspolitiikassa. Ymmärrämme kulttuurihallinnon ohjausvälineineen merkittävänä valtaa käyttävänä organisaatiorakenteena. Tarkastelu pohjautuu arviointitutkimukseen OKM:n tulosohjaaman asiantuntijaviraston Taiteen edistämiskeskuksen (Taike) valtionavustusprosessista. Artikkelimme on tapaustutkimus, jossa kuvaamme kulttuuripolitiikan toimeenpanorakenteet ja analysoimme OKM:n ja Taiken ministeriö- ja virastotason yhteistoimintana toteuttamaa valtionavustustoimintaa. Keskeinen aineistomme koostuu kulttuurihallinnon viranhaltijoiden haastatteluista. Tulkitsemme viranhaltijoita aktiivisina toimijoina ja nostamme esiin vallan- käytön mekanismeja. Politiikan ohjausvälineiden sekä valtionavustusprosessin puitteissa tarkastelemme viranhaltijoiden vallankäyttöä sekä keskinäisenä kamppailuna että suhteena poliittiseen päätöksentekoon ja avustuksia hakeviin järjestöihin. Nykyinen kulttuuripolitiikan ohjausjärjestelmä sisältää toimintatapoja julkishallinnon paradigmoista. Yksittäisillä viranhaltijoilla on paras tieto järjestelmän eri osista ja mahdollisuuksia vaikuttaa kulttuuripoliittisen järjestelmän toimintaan useilla tavoilla aina strategisesta suunnittelusta ja politiikan valmisteluvaiheesta arviointiohjaukseen asti. Lopputuloksena esitämme kuusi viranhaltijoiden valtaa ilmentävää teemakokonaisuutta. Valtionavustustoiminta ja siihen kytkeytyvä ohjaus ei ole lineaarinen hallinnollinen prosessi, vaan jatkuvaa, syklistä poliittista toimintaa, joka on kytköksissä erilaisiin julkishallinnon vaiheisiin ja tavoitteisiin. Valtasuhteet eivät myöskään ole yksisuuntaisia, vaan esimerkiksi kansalaisyhteiskunta on Suomessa perinteisesti vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen hallinnon ratkaisuihin.
Poliittiset puolueet ovat merkittäviä kulttuuripoliittisia vaikuttajia: ne ovat avainasemassa määrittelemässä sitä, mitä kulttuuripolitiikka on ja miten sitä yhteiskunnassa harjoitetaan. Puolueilla on omia kulttuuriin kohdistuvia asenteitaan ja tavoitteitaan. Näistä saa tietoa etenkin erilaisista ohjelmista: laajoista yleisohjelmista, rajatusti taide- ja kulttuuripolitiikkaa ja muita politiikkalohkoja koskevista erityisohjelmista sekä vaalikauden tavoitteita kuvaavista vaaliohjelmista. Tässä katsauksessa keskitymme jälkimmäisiin. Puolueiden kevään 2019 eduskuntavaaliohjelmien ja tuoreimpien kulttuuripoliittisten erityisohjelmien kautta tarkastelemme puolueiden kulttuuripoliittista puhuntaa ja visioita julkisen kulttuuripolitiikan päämääristä.
Katsaus osoittaa, että puolueiden välillä on eroja kulttuuripoliittisen puhunnan laajuudessa ja sisällössä. Kuitenkin kaikki puolueet ovat varsin sitoutuneita vakiintuneeseen kulttuuripoliittiseen järjestelmään. Tämä heijastaa hallinnon vahvaa asemaa suomalaisessa kulttuuripolitiikassa. Samalla puolueiden näkemykset kulttuurin määrittelystä ja kulttuuripoliittisista tavoitteista laajentavat monin osin vakiintuneen sektorihallinnon rajauksia.
