Suchergebnisse

This article scrutinizes the conceptual history of international anarchy. The argument purported here is that even though the idea of international anarchy is often seen as very central for the academic discipline of international relations, the concept is in fact not found from the forerunners or classics of the discipline. The assumption of international anarchy is commonly seen as a defining feature of a Realist school of international relations. Yet, the concept and especially its "Realist" implications are not to be found in the classics of Realism, from Thucydides, Machiavelli or Hobbes. The idea of "international anarchy" emerges quite tentatively during the First World War, in the writings of theoreticians like Dickinson and Spiller. But even then it does not carry the neo-Realist overtones of international anarchy as permanent condition of international relations. It is only in the 1980's that the discipline starts to huddle around this concept.

Uskonnon asema Niccolò Machiavellin (1469–1527) politiikan teoriassa on herättänyt laajaa keskustelua. Toisten mukaan Machiavelli oli harras katolilainen ja huolestunut siitä, että poliittisessa toiminnassa ei voi seurata kristillisiä ohjeita. Toisaalta on väitetty, että Machiavelli oli ateisti, jonka tarkoituksena oli erottaa politiikka ja moraali toisistaan ja hävittää uskonto kokonaan. Useimmiten Machiavelli nähdään uuspakanallisuuden kannattajana, sillä hän ihaili antiikin Roomaa ja sen uskonnollisia käytäntöjä.Machiavellin "reformaatiota" väitöstyössään tutkinut Paul-Erik Korvela esittää, että kaikki nämä näkemykset ovat harhaanjohtavia.Renessanssin aikainen kirkko ja erityisesti sen ylin johto olivat kiinnostuneita lähinnä poliittisen ja taloudellisen valtansa kasvattamisesta. Machiavelli ei kuitenkaan kritikoinut kirkon maallista valtaa sinänsä. Hän piti ongelmana kirkon uskottavuuden puutetta, jos johtajat eivät viitsineet edes teeskennellä elävänsä kristinuskon periaatteiden mukaan. Machiavelli näki kristinuskon painottuvan liikaa "tuonpuoleiseen". Häntä voi pitää jonkinlaisena reformaattorina: uskonnon tulisi ottaa enemmän huomioon ympärillä oleva maailma, eikä se saisi sisältää ilmeistä ristiriitaa maallisen elämän vaatimusten ja pelastukseen tähtäävän toiminnan välillä. Machiavelli erosi kuitenkin muista reformaattoreista, sillä hän ei varsinaisesti puuttunut teologisiin yksityiskohtiin. Machiavellille poliittisen elämän moraalittomuus oli kristillisestä näkökulmasta katsottuna normaali tila eikä poikkeus. Poliittisessa toiminnassa vaaditut hyveet olivat Machiavellin mielestä hyvin erilaisia kuin kristilliset kardinaalihyveet. Kristillisiin hyveisiin sitoutuminen ei ollut järkevää, koska poliittinen toiminta vaati kuitenkin ennen pitkää niiden hylkäämistä. Menestyäkseen politiikassa ei ollut viisasta sitoutua mihinkään hyveisiin, etenkään kristillisiin.Machiavellin argumentit kristinuskoa vastaan eivät palaudu kirkon maallisen vallan vastustamiseen. Kritiikki on perustavampaa ja reformatorisempaa kuin usein on ajateltu.