Suchergebnisse

"Drawing on the debate on mediatization of politics this study identifies cultural meanings, institutional practices and styles of argumentation as three theoretical dimensions that illuminate both the construction of journalistic publicity and its potential uses in political action. Based on the theoretical model, environmental politics is identified as a specific context for mediatization. In environmental politics, the interplay of cultural meanings, institutional practices and styles of argumentation define the construction and use of journalistic publicity in a way that differs from other fields of politics.

The empirical part of this study analyzes the newspaper coverage of three Finnish environmental conflicts from 1971, 1994 and 2012. The theoretical model is transformed into an analytical framework that focuses on discursive construction of the conflicts (cultural meanings), journalistic frames, narration and opinion-giving in the coverage of the conflicts and the publicity practices adopted by actors during the conflicts (institutional practices) and legitimation of arguments (styles of argumentation).

According to this study, the relation between media and politics in the field of environmental politics is defined by the increasing cultural significance of environmental protection from the 1970s to the present. In the newspaper coverage of the three environmental conflicts studied, changes on the frames, narration and opinion-giving of journalism resonated with this cultural change. However, the significance of environmental protection in the framing, narration and opinion-giving of journalism was greater in the national newspaper studied compared to the local newspapers selected based on their proximity to the conflict sites. Styles of argumentation appeared to be more case dependent. The increasing cultural significance of environmental protection did not have a clear effect on how arguments were legitimated. "

Artikkelissa tarkastellaan Niklas Luhmannin tutkimusta Ekologinen kommunikaatio näkökulmana ilmastoviestintään. Ilmastoviestinnän tutkimuksen valtavirtaa määrittelee ratkaisukeskeisyys sekä yhteiskuntaa ja viestintää muusta kuin ilmastonmuutoksen hillitsemisen näkökulmasta tarkastelevan tai teoretisoivan tutkimuksen vähäisyys. Tutkimuksen virittyneisyys ilmastonmuutoksen hillitsemiseen on ymmärrettävää mutta viestinnän tutkimuksen näkökulmasta myös ongelmallista. Ratkaisukeskeisessä ilmastoviestinnän tutkimuksessa viestintä pelkistyy ilmastonmuutoksen hillitsemisen välineeksi. Yhteiskunnalle ominainen toimintalogiikka katoaa näkyvistä tutkimuksen keskittyessä viestinnän merkitykseen ilmastomyönteisten kulutusvalintojen, äänestyspäätösten ja asennemuutosten mahdollistajana. Modernin yhteiskunnan ekologista kommunikaatiokyvyttömyyttä yhteiskuntateoreettisesti perustellen korostava Ekologinen kommunikaatio tekee näkyväksi ilmastoviestinnän tutkimusta hallitsevia oletuksia viestinnästä, yhteiskunnasta ja muutoksen mahdollisuuksista. Ekologisen kommunikaation näkökulmasta tiedon, huolen, toiminnan, politiikan ja yhteiskunnallisen muutoksen väliset katkokset eivät ole viestinnän keinoin ylitettäviä esteitä vaan modernille yhteiskunnalle ominaisia piirteitä.

Artikkeli kysyy, miten tutkia tulevaisuutta kulttuurisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä myöhäismodernissa ajassa. Kysymykseen vastataan esittelemällä analyyttinen viitekehys, joka käsitteellistää tulevaisuuden kuvittelemisen esittämiseksi, toiminnaksi ja eettiseksi harkinnaksi. Kysymykseen, minkälaista on journalistinen tulevaisuusmielikuvitus, vastataan tarkastelemalla journalismin tietoteoriaa, institutionaalista roolia ja eettistä ideologiaa tulevaisuuden kuvittelemisen näkökulmasta. Kehiteltyä viitekehystä havainnollistetaan tarkastelemalla Helsingin Sanomien vuodelle 2018 nimittämän tulevaisuuskirjeenvaihtajan toimintaa ja kirjeenvaihtajan nimittämistä perustelevaa metapuhetta. Analyysin perusteella tulevaisuuskirjeenvaihtajan tulevaisuustieto perustui valtaosin ajatukselle, jonka mukaan tulevaisuus toteutuu eritahtisesti ja edelläkävijöitä havainnoimalla on mahdollista saada tietoa siitä, mihin maailma on menossa. Koko projektia kehysti myöhäismodernin läpäisevää epävarmuuden tunnetta vastaan asemoitu kehitysoptimismi, jossa journalismin rooliksi tuli vakuutella lukijoille, että asiat ovat itse asiassa hyvin ja yhä paremmiksi muuttumassa. Tulevaisuuskirjeenvaihtaja suhtautui tulevaisuuden ennustamiseen hyvin epäilevästi mutta vakuutteli samalla lukijoille, että menneisyys todistaa tulevaisuuden olevan valoisa. Journalismin asema tulevaisuuden tekijänä tai journalismin vastuu tulevaisuuksista eivät nousseet tulevaisuuskirjeenvaihtajaan liittyvässä journalistisessa metapuheessa pohdinnan kohteiksi.

Artikkelissa tarkastellaan Lievestuoreen sellutehtaan käynnistämisestä keväällä 1971 käydyn kiistan uutisointia Helsingin Sanomissa ja Keskisuomalaisessa.Kiista sai alkunsa tehtaan käynnistämisestä ilman jätevesilupaa ja kärjistyi työntekijöiden toimeenpanemaksi tehtaan valtaukseksi vesioikeuden todettua käynnistämisen lainvastaiseksi. Ratkaisu löydettiin ministeritasonneuvottelujen jälkeen uudella vesioikeuden päätöksellä, joka salli puhdistamattomien jätevesien laskemisen väliaikaisesti. Lievestuoreen tapaus on mielenkiintoinen mutta ympäristökamppailujen historiankirjoituksessavähälle huomiolle jäänyt esimerkki siitä, miten 1960- ja 1970-lukujen taitteessa voimallisesti virinnyt halu suojella ympäristöä törmäsi konkreettisissa kiistatilanteissa vakiintuneempiin käsityksiin siitä, mikä oli järkevääja tärkeää. Ympäristöherätyksen ja arkijärjen kohtaamista tutkitaan artikkelissa tarkastelemalla "ympäristön" ja "työn" saamia merkityksiä kiistan uutisoinnissa journalistisen kerronnan ja julkisuudessa esiintyneidentoimijoiden argumentaation näkökulmista. Tutkimuksen perusteella ympäristöherätys ei näkynyt suoraan journalistisen kertojan tai toimijoiden puheessa, vaikka vesilain tiukemman valvonnan ja siihen liittyneiden institutionaalistenjärjestelyjen taustatekijänä sitä voidaan pitää koko kiistan aiheuttajana. Ympäristön sijaan työ oli keskeinen viitepiste sekä journalismin kerronnassa että toimijoiden argumentaatiossa.

Artikkelissa tutkitaan yksimielisyyden, erimielisyyden ja niiden välisen suhteen rakentumista ilmastokeskustelussa lukemalla neljän YK:n ilmastokokouksen uutisointia Helsingin Sanomissa ja Ilta-Sanomissa diskurssiteorian ja agonistisen demokratian näkökulmista Artikkelissa väitetään, että ilmastotahdolla – halulla ratkaista ilmastonmuutos – oli keskeinen merkitys ilmastokokousten uutisoinnissa. Ilmasto-ongelman ratkaiseminen oli solmukohta, joka määritti yksimielisyyden ja erimielisyyden saamia merkityksiä ja jonka kautta ilmastopolitiikan ja ilmastokeskustelun kenttä yksinkertaistui valinnaksi hyvän ja huonon tulevaisuuden välillä. Yksimielisyys näyttäytyi uutisoinnissa toivottavana ja välttämättömänä, ilmasto-ongelman ratkaisemisen mahdollistavana asiana. Erimielisyys ja poliittiset konfliktit artikuloituivat tätä kautta esteinä ratkaisemisen mahdollistavan yksimielisyyden syntymiselle.