Suchergebnisse

Hegemonia on nykyään laajasti käytetty sana ja käsite ihmistieteissä. Ennen muuta se liitetään Antonio Gramscin (1891–1937) nimeen. Hän puolestaan on ollut jo parin kolmen vuosikymmenen ajan eniten maailmalla siteerattu italialainen 1900-luvun ajattelija – kiitos pitkälti juuri "hegemonian". Varsinkin angloamerikkalaisessa akateemisessa maailmassa Gramsci tuli tunnetuksi – 1970-luvulta lähtien – "hegemonian teoreetikkona", kun taas italialaisessa ja ranskanlaisessa Gramsci-reseptiossa hegemonia nousi keskustelujen fokukseen vasta verrattain myöhään, kuten Giuseppe Cospito toteaa kirjassaan Hegemonia – Homeroksesta sukupuolentutkimukseen (s. 159). Sitä ennen, 1940-luvulta 1970-luvun alkuun Italialaisen vasemmiston piirissä ja osin laajemminkin kiisteltiin "Gramscin perinnöstä" ja esitettiin arvioita hänen suhteestaan toisaalta neuvostomarxismiin ja Leniniin, toisaalta italialaiseen uushegeliläiseen perinteeseen (Croce ja Gentile). Tässä italialaisten Gramsci-reseptioiden historiassa esiintyviä hegemonian tulkintoja Cospito selostaa asiantuntevasti kirjansa viimeisessä luvussa "Hegemonia Gramscin jälkeen". Sitä ennen hän tekee yli kahden ja puolen vuosituhannen mittaisen matkan "hegemonian" käsitehistoriaan antiikin Kreikasta Gramscin Vankilavihkoihin (kirj. 1929–1935).

Tarkastelen artikkelissani marxilaisten teoreettisten ja poliittisten keskustelujen peruskysymystä teorian ja käytännön suhteesta. Analyysin keskiössä on Karl Marxin Feuerbach-teesit (kirj. 1845) ja varsinkin viimeinen, yhdestoista teesi, jossa nousevat esille "maailman tulkitseminen" ja "maailman muuttaminen". Feuerbach-teesejä koskevan esitykseni pohjustukseksi luon katsauksen Marxin näkemyksiin hänen intellektuaalisen työnsä kahdesta "kohdeyleisöstä", työväenluokasta ja porvaristosta, sellaisina kuin ne nousevat esille hänen Pääomansa yhteydessä. Artikkelissani luen Feuerbach-teesejä eräänlaisena "agendana", toimintasuunnitelmana, joka pohjustaa ja suuntaa Marxin käsityksiä teorian ja käytännön, työväenluokan ja hänen ("marxilaisen") teoriansa suhteista. Artikkelin loppuosassa valaisen sitä, millaisia aineksia nämä Marxin näkemykset ovat tarjonneen Antonio Labriolalle ja Antonio Gramscille heidän työstäessään Marxin materialistista historiankäsitystä "praksiksen filosofiana". Tässä yhteydessä tuon esille Louis Althusserin esittämän näkemyksen, jonka mukaan Marx ja Gramsci (kuten myös Lenin) avasivat näkymiä "filosofian uuteen käytäntöön". Artikkelini viimeisessä osiossa pohdin Gramscin Vankilavihkojen (kirj. 1929–1935) valossa sitä, mitä tämä "filosofian uusi käytäntö" voisi konkreettisesti tarkoittaa.
Avainsanat: teoria, käytäntö, filosofia, historiallinen materialismi

Populismi ja varsinkin uusoikeistolainen populismi on noussut merkittäväksi tutkimuskohteeksi myös politiikan tutkimuksessa. Huolestuttavaa olisikin, jos populismia ei oppialallamme laajasti tutkittaisi. Toinen kysymys on se, millaisia rajoituksia ja rajoitteita erityistieteiden väliset akateemiset rajanvedot ja työnjaot muodostavat populistisen politiikan tai politiikan populistisuuden analyysille. Palaan tähän kysymykseen kirjoitukseni lopussa. Sitä ennen esitän seitsemän teesiä, joiden konkreettinen fokus on nykyisessä uusoikeistolaisessa populismissa ja eräissä sen historiallisissa lähtökohdissa. Seuraavassa tarkoitukseni ei ole esitellä Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen vaikutusvaltaiseen populismin teoriaan keskittyvän teemanumeron sisältöä. Sen sijaan pyrin yleisesti avaamaan poliittiseen populismiin liittyviä kysymyksiä ja herättämään keskustelua alan akateemisesta tutkimuksesta.

A selection from the Historical-Critical Dictionary of Marxism on the concept of politico-historical conjuncture is presented. For Ben Brewster and Louis Althusser, the concept of 'conjuncture' is nothing less than 'the central concept of the Marxist science of Politics' (Glossary of For Marx and Reading Capital, 1969 and 1970). It indicates 'the exact balance of forces, [the] state of overdetermination of the contradictions at any given moment to which political tactics must be applied'. Unlike conjuncture in the sense of fluctuation, eminently compatible with various teleological philosophies of history, the concept of conjuncture in its developed form is decisively anti-teleological, as well as firmly opposed to economic or class-reductionism. Social changes, also of a structural type, take place in and through conjunctures with many determinations. As an analytical tool, the concept of conjuncture can expand the capacity to act politically by helping to examine the conditions of a political intervention in their complexity, that is, to trace the displacements and condensations of different sorts of contradictions, and thus open up possibilities for action. Adapted from the source document.

Preliminary Material /Lahtinen -- Chapter One. Introductory Comments /Lahtinen -- Chapter Two. A Critique Of Hegelianism /Lahtinen -- Chapter Three. Aleatory Materialism /Lahtinen -- Chapter Four. Althusser'S Aleatory Machiavelli /Lahtinen -- Chapter Five. The Subversive Machiavelli /Lahtinen -- Chapter Six. Conclusion /Lahtinen -- References /Lahtinen -- Index /Lahtinen.

Tämän pääkirjoituksen ja numeron (4/2020) myötä päättyy allekirjoittaneiden kaksivuotinen kausi Politiikka-lehden konehuoneessa. Päätoimituskausi on tarjonnut valaisevan kuvan suomenkielisen politiikan tutkimuksen nykytilasta ja trendeistä. Palaamme joihinkin toimituskautemme keskeisiin tunnuslukuihin tekstin loppupuolella, mutta sanottakoon jo tässä yhteydessä muutama yleisempi huomio viimeisen kahden vuoden kokemuksistamme. Ensinnäkin olemme saaneet iloksemme huomata, että suomenkielinen politologinen julkaisutoiminta on edelleen suhteellisen aktiivista ja temaattisesti laaja-alaista. Vaikka yliopistojen rahoitusmallissa tapahtuneet muutokset vaikuttavatkin olevan yhteydessä julkaisutoiminnan vireyteen ja painotuksiin (ks. Seuri ja Vartiainen 2018, 114–115), lienee kotimaisen tiedetoimittamisen jouhevuudella (siedettävä julkaisuviive) sekä ylipäätään halulla osallistua suomenkieliseen ja suomalaista yhteiskuntaa koskevaan tieteenalakeskusteluun vähintään yhtä suuri merkitys. Olemme lisäksi pistäneet merkille saamiemme käsikirjoitusten painottumisen varsin tyypilliseen empiristiseen muottiin. Politiikan teoriaan ja käsitteelliseen kehittämiseen sekä oppi- ja aatehistoriaan painottuvat käsikirjoitusehdotukset ovat olleet edellisiin nähden selvästi vähemmistössä. Kolmannen huomion sekä tämän pääkirjoituksen varsinaisen teeman ammennamme tiede- ja yliopistopolitiikkaa käsittelevistä aikaisemmista pääkirjoituksistamme. Niissä olemme pohtineet tiedepolitiikan vaikutuksia tieteellisen julkaisutoiminnan luonteen muutokseen, yliopiston ja tutkijan muuttuvaa suhdetta, yliopistokritiikin ja kriittisen intellektuellismin alennustilaa sekä tutkijan yhteiskunnallisen aseman muutoksia. Yleisesti ottaen pääkirjoituksemme ovat resonoineet viime vuosina voimistuneen laajemman liikehdinnän ja keskustelun kanssa, jossa tieteen ja politiikan suhde on asetettu uudelleentarkastelun kohteeksi.

Pääkirjoituksen johtavana teemana on tieteen ja tutkijoiden asema vuoden 2020 alussa. Vuosina 2013, 2016 ja 2019 julkaistujen tiedebarometrien löydösten mukaan suomalaisten luotto tieteeseen on vankkaa. Kansalaisten tiedevastaisuudesta ei voi puhua, jos vuoden 2019 raportissa (Tiedebarometri 2019) seitsemän kymmenestä vastaajasta ilmoittaa seuraavansa tiedettä laajasti, niin luonnon, yhteiskunnan kuin taloudenkin osalta. On kuitenkin huomattava, että Tiedebarometri liikkuu abstraktilla tasolla: Vuoden 2019 raportin johdannossa todetaan, että "tekstissä ei määritellä mitä tiede on tai mikä on tai ei ole tiedettä". Näin ollen vastauksissa on tiettyä tulkinnallisuutta siitä, millainen mielikuva vastaajalla on "tieteestä". Tiedebarometrissa todettiin myös, että tiedepolitiikka kiinnosti vähiten, mikä saattaa vaikuttaa siihen, että tiedettä arvostavat tuntevat kuitenkin kovin vähän tieteen sisäisiä mekanismeja (Tiedebarometri 2019, 13).
Samaan aikaan avoimen tieteen julkaisukäytänteet tuovat tutkimustietoa entistä helpommin saataville. Avoimen tieteen (open access) laajempaa merkitystä suomenkielistä tutkimusta julkaisevien tieteellisten yhdistysten ja seurojen taloudelliselle kestävyydelle ei kuitenkaan ole ehditty tarkasti kartoittaa. Avoin julkaiseminen on ehdottomasti kannatettavaa, mutta sitä voidaan kehittää vain julkaisijoiden resurssien ja tieteellisten yhdistysten toimintalogiikan puitteissa. Kolmantena teemana pääkirjoituksessa käsitellään lyhyesti myös tiedolla johtamisen problematiikkaa.