Suchergebnisse

Tässä tutkimuksessa kehitettiin ensiapupoliklinikoille hoitoon hakeutuvan, fyysistä parisuhdeväkivaltaa kokeneen naisen tunnistamista ja väkivaltaan puuttumista kuvaava alustava malli. Malli perustuu sekä aikaisemmin tutkittuun että tästä tutkimuksesta saatuun tietoon. Mallin perustaksi selvitettiin, miten ensiapupoliklinikoilla työskentelevät sairaanhoitajat, perushoitajat/lähihoitajat ja lääkintävahtimestarit tunnistivat parisuhdeväkivaltaa kokeneen naisen ja miten he puuttuivat väkivaltaan hoitosuhteessaan, sekä miten pahoinpidellyt naiset kokivat saamansa hoidon hakiessaan apua parisuhdeväkivallan seurauksena syntyneisiin vammoihin. Tässä tutkimuksessa parisuhdeväkivallan käsite rajattiin naisen mieskumppanin harjoittamaan fyysiseen väkivaltaan. Tutkimusaineisto kerättiin kyselylomakkeilla (35 parisuhdeväkivallan vuoksi hoitoon hakeutunutta naista ja 480 ensiapupoliklinikan työntekijää) ja osittain myös haastatteluin. Tutkimukseen osallistui 28 ensiapupoliklinikkaa ympäri Suomen. Tutkituista naisista 94% ilmoitti tulleensa pahoinpidellyiksi jo aikaisemminkin elämänsä aikana ja 86% heistä oli kokenut fyysistä väkivaltaa nykyisen kumppanin taholta. Naisista vain kolmasosa oli aiemmin hakenut apua saamiinsa vammoihin. Naisista lähes jokainen oli kokenut aikaisemmin samanaikaisesti sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa nykyisen kumppanin toimesta ja yli puolet heistä ennen päivystyspoliklinikalle saapumistaan. Väkivallan seurauksena naiset saivat erilaisia vammoja kuten mustelmia, haavoja ja luunmurtumia. Tutkimuksen mukaan myös jotkut lapset olivat nähneet tai kuulleet vanhempiensa välistä väkivaltaa tai itse joutuneet fyysisen väkivallan kohteeksi. Naiset kuvasivat hyviä ja huonoja hoitokokemuksiaan monin tavoin. Hyvää hoitosuhdetta ilmensivät tarkoituksenmukainen vammojen tutkimus ja hoito, mukaan lukien naisen yksilölliset tarpeet huomioon ottava henkinen tuki ja tiedonsaanti eri auttajatahoista. Tärkeinä pidettäviin hoitoperiaatteisiin kuuluivat myös luottamuksellinen hoitosuhde sekä ystävällinen ja turvallinen hoitoympäristö. Kielteisinä koettiin mm. yksityisyyden puute, pitkät odotusajat sekä ohjaamattomuus jatkohoitoon. Naiset kantoivat huolta lapsistaan ja väkivaltaisesta kumppanistaan ja tähdensivät koko perheen auttamista väkivaltatilanteessa. Päivystyspoliklinikan henkilöstö raportoi monia esteitä, jotka vaikeuttivat parisuhdeväkivallan tunnistamista ja siihen puuttumista. Naisen vaikeneminen tapahtuneesta väkivallasta ja hoitajien neuvottomuus kysyä siitä, ajan puute ja tietämättömyys eri auttajatahoista mainittiin naisen auttamista vaikeuttavina asioina. Puolet hoitajista kertoi, että heillä ei ollut käytettävissään menettelytapaohjeita parisuhdeväkivaltaa kokeneen naisen auttamiseksi. Niissä työyksiköissä, joissa oli yhteisesti sovitut kirjalliset menettelytavat, työntekijät kertoivat auttaneensa aktiivisemmin sekä naisia että pahoinpitelijöitä mm. ohjaamalla heitä useammin jatkohoitoon. Mahdollisuus konsultoida eri auttajatahoja helpotti väkivaltaan puuttumista, samoin saatu perhe- ja/tai parisuhdeväkivaltaa käsittelevä koulutus. Mitä enemmän hoitohenkilöstöllä oli koulutusta sitä enemmän he auttoivat naisia ja pahoinpitelijöitä ohjaamalla heitä avun piiriin. Kaikki työntekijät eivät kysyneet olivatko naisten lapset turvassa eivätkä keskustelleet siitä miten lapsia voi suojella väkivaltatilanteissa. Kaikki hoitajat eivät myöskään aina tukeneet naista rikosilmoituksen tekemisessä. Vain 18% vastaajista nosti em. asiat esiin koulutustarpeissa. Tämä kertoo, että lainsäädäntöä koskien lastensuojelulain pykäliä ja parisuhdeväkivallan ymmärtämistä rikoksena ei tunneta riittävän hyvin. Hoitokäytäntöjen parantamiseksi tämä tutkimus ehdottaa säännöllisen koulutuksen järjestämistä ja yhteistyön kehittämistä eri auttajatahojen välillä, sekä yhteisesti hyväksyttyä menettelytapaa parisuhdeväkivaltaa kokeneen naisen ja hänen läheistensä auttamiseksi yksilölliset hoidon tarpeet huomioon ottaen. ; The purpose of this descriptive, cross-sectional multi-center study is to create a preliminary model for identifying women exposed to acute physical intimate partner violence seeking care at emergency departments and for intervening in the violence. The model is based on the results of previous research and the present study. Research material was collected during 2000-2004 with questionnaires given to women exposed to acute physical intimate partner violence (n = 35) and emergency department professionals (n = 480). Moreover, semi-structured interviews were carried out with seven women and 20 emergency department professionals. The data were analysed using quantitative and qualitative methods. Twenty-eight emergency departments from all over Finland participated in the study. The results of the present study revealed that among the women seeking care for their acute physical injuries the lifetime prevalence of physical intimate partner violence was 94%. Eighty-six per cent of the women had previously experienced physical violence by their current partner and 97% of past and 56% of acute cases of physical violence were accompanied by psychological violence. Physical violence had resulted in contusions, wounds and fractures. Some of the women s children had witnessed (seen and/or heard) violence between their parents and some had also been exposed to physical violence. The women studied described their positive and negative experiences of care as patients at an emergency department in many ways. The important factors in a good relationship between a patient and a health care professional included appropriate medical care of injuries with elements of emotional (desire to be listened to and understood) and practical support (providing information on different help services). The women regarded care principles such as kind and confidential care relationship and secure care environment as important. The women expressed their concern about their children and partners and also wanted them to be helped. The results of the present study revealed that those emergency department professionals who had common practices and written procedures for handling intimate partner violence reported having helped both women and perpetrators more often than the professionals without procedures. Good co-operation with different help providers and possibilities to consult them facilitated intervention methods. Those professionals who had received more training on intimate partner violence reported better skills in identifying intimate partner violence and intervening in it. The research results suggest that improvement of practical nursing care requires that training be arranged and co-operation with different help providers be developed, and a jointly agreed model be introduced to address intimate partner violence. This is everyone s professional, ethical duty and also based on legislation. However, an implementation of the model demands the support of those in positions of nursing administration. The functionality of the model developed is the next step for further research and will be tested in practice.