Higher education policy in Finland has shifted toward academic capitalism as an extension to new demands for competitiveness placed on higher education institutions. The Finnish Ministry of Education has been involved for some time in reforming the Finnish higher education system with the aim of increasing outputs in research innovations and laying the groundwork for academic capitalism. In other words, political guidance has sought to reform research as a qualitative change, rather than commit to increasing investment. Looking at the statistical indicators of Finnish research and development, particularly in the context of Finnish universities, shows how in practice Finland has introduced ideas of academic capitalism locally by moving away from basic funding into a more competition-driven funding system. Competitive logics are filtered down from the level of national higher education policy to university level through policy tools, such as performance-based funding. Furthermore, the Finnish system shows a relatively high susceptibility to political control, which can be viewed as a challenge to substantive academic autonomy.
Commercialization and commodification of higher education has been subjected to wide critique in academic literature. The relative privilege of academic professions seems to be on the decline, as universities are subjected to increasing competitive pressures–pressures which these institutions pass on to academics. Academics experience a loss of control over their own working conditions, with high intrinsic motivation and goals being imprinted by extrinsic ones. Looking at these recent developments through the lens of alienation theory, it is possible to argue that academics feel a deep sense of disempowerment, which is counterproductive not only for academic work, but also traditional academic identities. This theoretical approach is discussed in the context of a Finnish university merger–the Tampere University of Technology (TUT) and the University of Tampere (UTA) merging into Tampere University (2019)–which shows experiences of being extraneously controlled, leading to experiences of disengagement and alienation. The causes of alienation are typically placed on the level of higher education policy and higher education institutions, but are not uniform, which is why the plural form–alienations–is considered more apt. ; publishedVersion ; Peer reviewed
Väitöskirjatutkimus tarkastelee julkisen diskurssin ja argumentoinnin tilaa Suomessa. Julkisuudessa esiintyvä poliittinen argumentaatio toimii hegemonisen vaikutusvallan areenana, jolla määritellään mistä asioista puhutaan, miten, ja kenen toimesta. Joitain argumentteja edistetään strategisesti poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi, kun taas toisia otetaan itsenäisesti käyttöön niiden toimivuuden vuoksi. Argumentaatio nojaa suostutteluun, eikä suoraan vallankäyttöön. Demokratiassa argumentaatio on tapa saavuttaa tukea omille aloitteille, ja perustella hyväksyttävästi kiistanalaisia päätöksiä. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan erityisesti taloudellisiin perusteisiin pohjautuvaa argumentaatiota, sen hyödyntämistä politiikassa, ja sen ylivaltaa päätöksenteon perusteena. Argumentin taustatekijöiden yhteneväisyys auttaa pohjaoletuksia tukemaan toisiaan yli erilaisten yhteiskunnan alojen, kuten esimerkiksi liiketoiminnasta median kautta politiikkaan. Vakuuttavat argumentit yhdellä kentällä houkuttelevat hyödyntämään niitä myös muualla. Esimerkiksi irtisanomistilanteissa yrityksen on kannattavaa korostaa väistämättömyyttä ja välttämättömyyttä, vähätellen näin omaa toimintakykyään ja siten myös vastuuta ulkoisten tekijöiden pakottavista toimista. Poliittinen toimija voi samoin oikeuttaa toimensa vedoten ulkoisiin tekijöihin, koska tämä argumentti on kansalaisille tuttu jo työelämästä. Taloudellista logiikkaa on vaikea kiistää. Tutkimusta ohjaa "kipeiden, mutta välttämättömien päätösten" leviäminen yleiseksi argumentaation muodoksi suomalaisessa yhteiskunnassa. Siinä missä yritysjohtajat perustelevat henkilöstövähennyksiä kipeinä, mutta välttämättöminä ratkaisuina, jotka takaavat yrityksen tuottavuuden tulevaisuudessa, poliitikot puolestaan pahoittelevat joutuvansa tekemään yhtä lailla kipeitä, mutta välttämättömiä leikkauksia hyvinvointiyhteiskunnan palveluihin taatakseen sen kestävän tulevaisuuden. Molemmissa tapauksissa toimijat julistavat ryhtyvänsä näihin toimiin vastentahtoisesti, mutta vedoten pakottaviin tekijöihin. Niin ikään vedoten leikkauksiin nyt, jotta tulevaisuus voidaan turvata – lyhytkestoista kärsimystä seuraa parempi tulevaisuus. Julkisen talouden sopeuttaminen ja yrityksen kulurakenteen tasapainottaminen seuraavat täysin samanlaista argumentaatio-rakennetta. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan taloudellisen toimintalogiikan ja argumentaation valta-asemaa demokraattisessa päätöksenteossa. Globalisaation aikakaudella kansantaloudet ovat asettaneet kilpailukyvyn ja vastuullisen taloudenhoidon etusijalle. Kyseessä on suuri muutos tavassa hahmottaa yhteiskunnan ja valtion roolia politiikassa talouden alaisina toimijoina. Tässä tutkimuksessa tätä kehityskulkua ohjaa uusliberaali ideologia, joka suuntautuu markkinavoimien keskeisyyttä korostavien kehysten kautta, ja ilmenee argumentaation tasolla. Laajan yhteiskunnallisen diskursiivisen muutoksen hahmottaminen vaatii kaikkien näiden kolmen teoreettisen tasojen huomioimista: ns. faircloughlaisen koulukunnan (Fairclough & Fairclough 2012) kriittisen diskurssianalyysin argumentatiivinen käänne yhdistetään kehysteoriaan ja ideologiateoriaan selittämään kuinka yhteiskunnallista todellisuutta rakennetaan uudelleen. Vaikka talous pidetään käsitteellisesti erossa politiikasta, talouden prioriteetit ohjaavat kuitenkin politiikkaa keskeisesti. Tämä johtaa siihen, että politiikka menettää osan merkityksestään todellisten vaihtoehtojen harkinnan ja keskustelun areenana. Tutkimuksen teoreettinen kolmijakoisuus yhdistyy tutkimusaineiston omaan kolmijakoisuuteen: tutkimusalueena ovat yhtälailla yritysten, median, ja politiikan diskurssit. Mikäli yhden yhteiskunnallisen alueen puhetapa ja logiikka ylikorostuu todelliseksi hegemoniaksi, kenttien väliset erot muuttuvat pinnallisiksi. Vaikka on ymmärrettävää, että liiketoiminnassa taloudellinen ajattelutapa on luonnollisesti keskiössä, median tehtävä on informoida kansalaisia ja tarjota moninaisia näkökulmia yhteiskunnallisiin asioihin. Yksipuolisen kuvan välittäminen kiistanalaisista asioista vähentää myös median mahdollisuuksia toimia valtaapitävien vahtikoirina. Edelleen, habermaslaisen ideaalin mukaan edustuksellinen demokratia edellyttää harkintaa – deliberaatiota – ja vilpitöntä keskustelua erilaisista poliittisista vaihtoehdoista. Ainoastaan keskustelemalla vaihtoehdot läpi voidaan tehdä päätöksiä, jotka ovat demokratian hengen mukaisia, tasa-arvoisia ja osallistavia. Näihin poliittisen vallankäytön oikeutus nojaa. Jos argumentit eivät kuitenkaan jätä tilaa vaihtoehdoille, poliittisen päätöksenteon rooliksi jää talousdiskurssin vahvistaminen. Toisin sanoen, talouspoliittinen päätöksenteko erotetaan "normaalista" poliittisesta päätöksenteosta. Jos talouskriisi hahmotetaan koko valtion – yhteiskunnan – kriisinä, joka uhkaa olemassaoloamme, tuntuu vastuuttomalta "haaskata aikaa" harkitsemalla eri vaihtoehtoja. Talousdiskurssi tarjoaa valmiit vaihtoehdot. Seurauksena uskottavien tai ylipäänsä hyväksyttävien poliittisten valintojen kirjo kaventuu taloudellisten perusteiden mukaisesti. Suomesta lähtöisin oleva, mutta maailmanlaajuiseen maineeseen noussut Nokia toimii tässä tutkimuksessa suuntaa-antavana esimerkkinä yritysten talousdiskurssista globalisaation aikakaudella. Tutkimus ei siis ole niinkään keskittynyt Nokiaan yrityksenä, vaan Nokiaan tietynlaisena markkinoita korostavan logiikan ja puhetavan malliesimerkkinä Suomessa. Nokian vaikutusvalta Suomessa tekee yrityksestä luonnollisen tutkimuskohteen: 2000-luvun alussa monesti ajateltiin, että se, mikä on hyväksi Nokialle, on myös hyväksi Suomelle. Lisäksi Suomen kansallinen konteksti pohjoismaisena hyvinvointivaltiona toimii tutkimuksessa vastakkaisena kehyksenä uusliberaalin ideologian markkinakeskeiselle ajattelulle. Suomen suhteellisen kapea ja läheisesti kytkeytynyt taloudellinen ja poliittinen eliitti huomioidaan myös tutkimuksessa. Tutkimuksen analyysin ensimmäinen taso kohdistuu Nokian lehdistötiedotteiden yritysdiskurssia seuraavaan argumentointiin keskittyen erityisesti irtisanomistilanteista tiedottamiseen. Nokian kaltaisen suuryrityksen irtisanomiset ovat lähtökohtaisesti merkittäviä, mahdollisesti ristiriitaisia tilanteita, jolloin Nokian on tärkeää onnistua esiintymään vastuullisena yrityksenä. Analyysin toinen taso tarkastelee Nokiaa koskevaa uutisointia irtisanomistapauksissa kolmen eri sanomalehden kautta (Helsingin Sanomat, Kauppalehti ja Ilta-Sanomat). Analyysi osoittaa kuinka voimakkaasti Nokian puoltama markkinakeskeisyyttä korostava kehys kulkee läpi sanomalehtien uutisoinnin. Kolmannella tasolla syvennytään poliittisen diskurssin tasolle, kohdistuen hallituksen esityksiin valtion talousarvioiksi. Analyysin kolmas taso irtoaa Nokiasta ja keskittyy enemmän talouspoliittisen argumentaation kirjoon, seuraten Fairclough & Faircloughn (2012) esimerkkiä. Valtiovarainministerin budjettipuhe sekä eduskuntaryhmien vastaukset käsitellään valtiontalouden tilan ja tulevaisuuden arviointina. Tutkimuksen aikajana sijoittuu vuosien 2000 ja 2013 välille. Tutkimus koostaa yhteen kehyksiä ja argumentaatiota, antaen esimerkkejä sekä lehdistötiedotteista että sanomalehtiartikkeleista, koskien Nokian irtisanomistilanteita tältä aikaväliltä. Poliittisen diskurssin osalta samalta aikajaksolta poimittiin neljä budjettipuhetta – 2001, 2006, 2011, ja 2013 – erilaisin hallituskoostumuksin. Budjettipuheet sijoittautuvat myös mielenkiintoisesti erilaisiin makrotaloudellisiin jaksoihin: vuoden 2001 budjettipuheenvuorossa Suomi astuu aidosti globaalin maailmantalouden piiriin, kun taas vuonna 2006 ollaan taloudellisen nousukauden huipulla. Vuoden 2011 budjettipuheenvuoron aikaan talouskriisistä on ehtinyt kulua jo joitain vuosia kunnes tapahtuu laajamittainen siirros elvytyspolitiikasta talouskuriin koko Euroopassa. Viimein vuoden 2013 talouspuheessa lama jatkuu edelleen ja tulevaisuus näyttää yhä epävarmalta. Samana vuonna Nokian matkapuhelintoiminta myytiin Microsoftille. Tämä tutkimus osoittaa talousdiskurssin – ajattelun, puheen ja toiminnan – voiman suomalaisessa yhteiskunnassa. Vaikkei ole yllättävää, että suuryritys nojautuu voimakkaasti markkinoiden lainalaisuuksiin, on ongelmallista moniäänisen yhteiskunnallisen keskustelun kannalta, että näihin lainalaisuuksiin pohjaava argumentaatio toistuu mediassa. Joissakin tapauksissa tätä argumentaatiota ei ainoastaan toistettu vaan vahvistettiin, jättäen muille näkökulmille hyvin vähän tilaa ja siten vähemmän näkyvyyttä. Yhteiskunnalliset ja työntekijöiden intressit alistettiin säännönmukaisesti kilpailukyvylle ja kustannustehokkuudelle. Samat rakenteet toistuivat erityisen voimakkaina poliittisessa diskurssissa etenkin finanssikriisin jälkeisinä vuosina. Tutkimuksessa käy ilmi kuinka kansantalouden tasapainottaminen ottaa usein talouskurin ("austerity") muodon. Vastuullisuus politiikassa ymmärretään yhtäältä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden varmistamisena, mutta toisaalta julkistalouden rajaamisena, joka menee tasapainotusta pidemmälle. Ottaen kuitenkin huomioon, että julkistalouden tasapainotus nähdään yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden edellytyksenä, näidenkin arvojen välinen järjestys seuraa taloudellisia vaatimuksia. Samanlainen argumentaatio-rakenne löytyy yritysdiskurssista, jossa työntekijöiden oikeudet tai irtisanomisten yhteiskunnallinen vaikutus toki huomioidaan, mutta kustannustehokkuus ja tuottavuus ovat etusijalla. Mediassa tätä logiikkaa ei myöskään kumottu. Ammattiliitot eivät onnistuneet löytämään tukea argumenteilleen ja poliitikot puolestaan käyttivät Nokian alamäkeä vertauskuvallisena perusteena tehdä leikkauksia julkisella sektorilla. Sekä Nokialle että Suomelle tarjottiin kriiseihinsä lääkkeeksi tiukkaa taloudellista kurikuuria. Vaikka hyvinvointivaltion perinteiset arvot, kuten yhteiskunnallinen vastuullisuus ja oikeudenmukaisuus näkyvät usein argumentaatiossa, ne asettuvat argumentaation kokonaisuudessa toissijaisiksi arvoiksi, jotka pehmentävät kovia taloudellisia päämääriä. Tämä kehitys selittää myös osaltaan myöhempien hallitusten linjauksia. Väitöskirjatutkimus sijoittautuu osaksi monipuolista tutkimusperinnettä sekä teorian että empirian osalta. Tutkimus soveltaa faircloughlaista poliittisen diskurssin argumentaatio-analyysiä aiempaa laajemmin. Teoreettinen malli kokonaisuudessaan ottaa laajemmin haltuun yhteiskunnallisten diskurssien muutoksen monelta eri näkökannalta. Tutkimus sijoittuu myös erikoisella tavalla kolmen erilaisen tieteenalan – vastuullisen yritystoiminnan tutkimuksen ja organisaatiotutkimuksen, kriittisen mediatutkimuksen, sekä poliittisen talouden tutkimuksen – risteykseen. Tutkimuksen löydökset vahvistavat kriittisen tutkimuksen aiempia löydöksiä, sekä valottavat suomalaisen yhteiskunnan muutosta. Vaikka tutkimus on keskittynyt osittain Nokiaan ja erityisesti Suomen kansalliseen kontekstiin, on kuitenkin todennäköistä, että tutkimuksen lähestymistapa ja tulokset ovat sovellettavissa laajemminkin eurooppalaisessa kontekstissa. Tutkimus antaa myös viitteitä siitä, että yhteiskunnallisen diskurssin ja argumentaation yksipuolistumisen seurauksia esimerkiksi politiikalle on syytä tutkia edelleen. Taloudellisen teknokratian ylivalta saattaa heijastua poliittisten ja yhteiskunnallisten voimien kanavoitumiseen uusin tavoin. ; This dissertation studies the range of public discourse and argumentation in Finland. Political arguments in public discourse are a site of a struggle over meaning and hegemonic influence, defining what issues get talked about and by whom. Specific arguments are at one hand strategically promoted, and on the other autonomously adopted. Persuasion, rather than coercion, is necessary to convince others of the legitimacy of proposed actions in a democracy. The dissertation focuses in particular on how public economic discourse and argumentation resonates in political discourse. Discourse, after all, reflects social practice. The sharing of similar meanings, premises and arguments informs a specific kind of logic that is not unique to a single discursive field. The mutual supportiveness of the argumentative elements increase their salience. Successful arguments, in particular, lead by example. A corporate actor may find it useful to stress extraneous circumstances over his own agency to claim that controversial actions are inevitable and necessary, and thus not debatable. Lack of agency suggests lack of accountability. Political agents gain more legitimacy for their proposed policy agenda if the assumptions and arguments implicit in that agenda are familiar to audiences from the business context. This research is motivated by a critical examination of the proliferation of arguments of "tough but necessary" decisions, commonplace in the public sphere. The same argumentative structure is visible between CEOs, who argue for downsizings as painful but necessary, even inevitable actions that would safeguard the company's future prosperity, and politicians, who argue that reduction of public expenditures is an equally painful but necessary action to balance public finances in order to secure the future of the Finnish welfare society. In both cases, actors declare reluctance and yet demand decisive action, short-term loss over long-term gain. After all, reducing public expenditure and labour costs both serve the bottom-line. This rationale reflects the economic logic of scarcity in both cases. The dissertation considers the consequences of prioritizing economic discourse in political discourse and democratic practice. The age of globalization has prompted a shift towards conceptualizing politics through competitiveness and fiscal responsibility first. Rather than looking at the arguments presented alone, it is necessary to understand such macro-level shifts in discourse and social practice in broader terms. These arguments and discourse form the operational level of pro-market frames, informed by neoliberal ideology. All three levels – argumentation theory informed by the argumentative turn of "Faircloughian" critical discourse analysis (Fairclough & Fairclough 2012), framing theory, and ideology theory – are necessary to fully encapsulate how understanding and decision-making in society develops not only through sense-making but sense-giving. This approach is integral to producing, reproducing, and sustaining structures of power through an interplay of business and political interests in public discourse. The theoretical triangulation of this work is matched with an empirical triangulation of business, media, and political discourse. The risk posed by hegemonic dominance of one particular ideology and its associated frames and discourse are different depending on the discursive field in question. In business discourse prioritizing corporate logic can be expected to dominate. In media reporting, however, a plurality of viewpoints should be available to inform the citizenry. Moreover, deliberative democracy in particular relies on sincere debates and arguments in order to, according to the Habermasian ideal, achieve equitable and inclusive decision-making. However, if there are no viable alternatives, and discourse links financial survival directly to national political survival, political deliberation becomes fraught. Hesitation and delay are often presented as irresponsible in what is seen as an impending crisis. As such, politics risk becoming a de facto extension of economics. In so doing political decisions necessarily derive their basis and legitimacy from economics, and economic language. This leads to a narrowing of credible and feasible political alternatives, when it is the purpose of politics to find possibilities and alternatives. A singular ideology means there is no choice, and politics lose their raison d'etre. The Finland-originated but multinational telecommunications company Nokia serves in this dissertation as a corporate operative exemplifying the rationale of business argumentation and discourse. This dissertation is not as much an investigation of what kind of a corporate actor Nokia is, but what kind of corporate discourse it promoted in the Finnish context. Nokia's power and influence in Finland make it a suitable example to draw on for the purposes of analysing the interplay of economic and political discourse. What was good for Nokia was often seen as being good for Finland. Furthermore, Finland's position in the tradition of Nordic welfare states makes the competition between the competing frames of pro-market and societal interest also relevant, as the corresponding ideological struggle is between neoliberal ideology and the tradition of the Nordic welfare state respectively. The role of elite-dissemination of hegemonic ideological logic and discursive practice is also explored, given the tightly knit composition of Finnish business and political elites. The first level of analysis focuses on corporate speech via Nokia's press releases, particularly relating to downsizing events, which were controversial and required careful argumentation to preserve the legitimacy of the company as a responsible corporate citizen. The second level of analysis deals with of media discourse relating to Nokia's downsizing. It observes how strongly the media took up Nokia's pro-market framing of the events. Media analysis focuses on three Finnish newspapers: Helsingin Sanomat (a socio-political approach), Kauppalehti (business approach) and Ilta-Sanomat (tabloid with national interest leanings) to provide a broad overview of reporting relating to Nokia's downsizing actions. The third level of analysis looks at political discourse in the form of budgetary speeches by Finnish Finance Ministers and party responses in Parliament. This last level follows the example set by Fairclough & Fairclough (2012) in seeing budgetary debates as key moments that present the state of the national political economy is stated and propose possible ways forward. The research timeline covers business discourse from Nokia from the early 2000s to 2013 – to the point when Nokia's mobile phone business was sold to Microsoft. The same timeline is followed in the media material following Nokia's rationalizations and public reactions to its downsizing events. Political discourse is explored through four budgetary speeches and their responses from 2001, 2006, 2011 and 2013. This allows the research to canvas the state of Finnish public discourse in three fields over a period of time – 12 years. This period covers the rapid globalization process of Finland and Nokia both in the early 2000s, the height of an economic boom in 2006, the shift from stimulus to austerity in 2011, and an uncertain future discussed in 2013. The research shows that economic logic is a powerful means to frame the debate: while it is expected that corporations prioritize economic logic in stating their case, it is troubling from the perspective of societal plurality that the same logic is reproduced in mainstream Finnish media. In some cases it is not only reproduced, but amplified through quoted expert sources, leaving very little room for objections challenging economic logic. This is not to say societal concerns are not addressed, but they are clearly given lower priority. Objections from the point of view of e.g. employee interest are subservient to issues of competitiveness and efficiency. It becomes increasingly problematic when the same logic is applied, most notably after the 2007-2008 financial crisis, to political debates. This argumentative development continues with later Finnish governments. The analysis reveals a powerful preference for pro-market frames that are largely interpreted as austerity policy. While both societal and fiscal responsibilities feature strongly in the arguments deciding the course of Finnish public finances, the arguably more powerful aspect is the latter one. It is only through fiscal responsibility that societal responsibilities can be realized. In essence, this argumentative structure is notably similar to that of a corporation undergoing restructuring: only once the company returns to profitability can the company's responsibilities towards its employees be realized. The media, it is found, often emphasizes this framing of priorities. Indeed, trade unions fail to argue for their members and politicians use Nokia's decline as a direct comparison to the decline of Finnish public finances. Both Nokia and Finland are represented in a crisis, and the only way out for both is fiscal discipline. On the level of discourse, there still exists wide support for responsible, fair, and socially just policies of the welfare state. While these values exist in discourse, they are relegated to secondary positions because they make less sense in the context of pro-market arguments in a competitive state. This research contributes expansively to both theoretical and empirical literature on the neoliberal shift in conceptualizing the political economy in the Nordic states. Theoretical triangulation serves as a workable model of intertwined approaches to qualitative analysis that still presents argumentative political discourse, frames and ideology as separate concepts. It also contributes in the fields of 1) business studies – and organization studies and critical literature of corporate social responsibility in particular – 2) critical media studies and 3) studies on the political economy. The findings are in line with previous literature in the critical tradition, and shed light on the transformation of Finnish society (and welfare state) in the 21st century. While centred on Finland and partially on Nokia, it is unlikely that this homogenizing argumentative this practice is unique to the Finnish context. The consequences of this development for active social and political participation need to be explored further.
Tämä katsausartikkeli pohtii kaikkien opiskelijoiden lukuvuosi- tai lukukausimaksujen todennäköisyyttä osana suomalaisen korkeakoulupolitiikan akateemisen kapitalismin kehityksen jatkumoa. Etenkin talouden ja liike-elämän toimijat ovat jo pitkään pitäneet lukukausimaksuja tarpeellisina suomalaisen korkeakoulutuksen laadun turvaamiseksi ja pääosin julkisrahoitteisen korkeakoulutuksen rahoituspohjan laajentamiseksi. Katsaus hyödyntää aiempaa lukukausimaksukeskustelua sekä poliittisissa asiakirjoissa että julkisuudessa ja pohtii, miten lukukausimaksuja saatettaisiin edistää puoluepoliittisen järjestelmän ulkopuolelta käsitteellisesti ja osana laajentuvaa yliopistoautonomiaa. Katsaus myös lyhyesti käsittelee lukukausimaksujen kansainvälisiä kokemuksia ja sitä, miten ne edistävät julkisten palveluiden siirtymistä entistä vahvemmin finansialisaation piiriin.
Anteeksipyytäminen ja -antaminen herättää voimakkaita tunteita. Tämä tuli selväksi vuonna 2019, kun entinen koomikko ja nykyinen kansanedustaja Pirkka-Pekka Petelius (vihr.) pyysi anteeksi sekä saamelaisia että romaneja pilkkaavia sketsejään. Syntyi kohu, jossa kyseenalaistettiin Peteliuksen tarve pyytää anteeksi – myös kolmansien osapuolten toimesta. Anteeksipyynnön tarpeettomuutta kommentoivat niin kansalaiset kuin poliitikotkin, mutta jossain määrin myös anteeksipyynnön kohteet. Kysyttiin ikään kuin historiallista revisionismia vastustaen, että miksi vanhoja asioita täytyi näin kaivella. Monelle ajatus siitä, että menneitä kaiveltiin nykyajan mittapuulla, tuntui liioitetulta.
Vaikka tapaus saattaa vaikuttaa melko triviaalilta, on sen taustalla laajoja, ennen kaikkea poliittisia kysymyksiä siitä, miten tiedostamattaankin yhteiskunnallisessa valta-asemassa (ts. valtaväestöä edustava koomikko kansallisella televisiokanavalla) toimineet saattavat arvioida aiempaa toimintaansa uudelleen. Tässä kontekstissa anteeksipyyntö ei ole ainoastaan subjektiivinen teko, vaan se koskettaa yhteiskuntaa laajemmin – vähintään siinä laajuudessa, kuin anteeksipyynnön aihe on yhteiskunnallisia ryhmiä koskettanut. Näin keskusteluun tulevat vedetyksi myös ryhmät, jotka katsovat että asia ei heitä ole koskenut, eikä siten voi koskea nytkään. Tyypillisesti anteeksiantaminen on ollut poliittisesti ehdollista, mutta myös anteeksipyytäminen on poliittinen tai ainakin poliittisesti arkaluonteinen teko. Kuka pyytää keitä edustaen anteeksi keneltä?
Tämän pääkirjoituksen ja numeron (4/2020) myötä päättyy allekirjoittaneiden kaksivuotinen kausi Politiikka-lehden konehuoneessa. Päätoimituskausi on tarjonnut valaisevan kuvan suomenkielisen politiikan tutkimuksen nykytilasta ja trendeistä. Palaamme joihinkin toimituskautemme keskeisiin tunnuslukuihin tekstin loppupuolella, mutta sanottakoon jo tässä yhteydessä muutama yleisempi huomio viimeisen kahden vuoden kokemuksistamme. Ensinnäkin olemme saaneet iloksemme huomata, että suomenkielinen politologinen julkaisutoiminta on edelleen suhteellisen aktiivista ja temaattisesti laaja-alaista. Vaikka yliopistojen rahoitusmallissa tapahtuneet muutokset vaikuttavatkin olevan yhteydessä julkaisutoiminnan vireyteen ja painotuksiin (ks. Seuri ja Vartiainen 2018, 114–115), lienee kotimaisen tiedetoimittamisen jouhevuudella (siedettävä julkaisuviive) sekä ylipäätään halulla osallistua suomenkieliseen ja suomalaista yhteiskuntaa koskevaan tieteenalakeskusteluun vähintään yhtä suuri merkitys. Olemme lisäksi pistäneet merkille saamiemme käsikirjoitusten painottumisen varsin tyypilliseen empiristiseen muottiin. Politiikan teoriaan ja käsitteelliseen kehittämiseen sekä oppi- ja aatehistoriaan painottuvat käsikirjoitusehdotukset ovat olleet edellisiin nähden selvästi vähemmistössä. Kolmannen huomion sekä tämän pääkirjoituksen varsinaisen teeman ammennamme tiede- ja yliopistopolitiikkaa käsittelevistä aikaisemmista pääkirjoituksistamme. Niissä olemme pohtineet tiedepolitiikan vaikutuksia tieteellisen julkaisutoiminnan luonteen muutokseen, yliopiston ja tutkijan muuttuvaa suhdetta, yliopistokritiikin ja kriittisen intellektuellismin alennustilaa sekä tutkijan yhteiskunnallisen aseman muutoksia. Yleisesti ottaen pääkirjoituksemme ovat resonoineet viime vuosina voimistuneen laajemman liikehdinnän ja keskustelun kanssa, jossa tieteen ja politiikan suhde on asetettu uudelleentarkastelun kohteeksi.
Pääkirjoituksen johtavana teemana on tieteen ja tutkijoiden asema vuoden 2020 alussa. Vuosina 2013, 2016 ja 2019 julkaistujen tiedebarometrien löydösten mukaan suomalaisten luotto tieteeseen on vankkaa. Kansalaisten tiedevastaisuudesta ei voi puhua, jos vuoden 2019 raportissa (Tiedebarometri 2019) seitsemän kymmenestä vastaajasta ilmoittaa seuraavansa tiedettä laajasti, niin luonnon, yhteiskunnan kuin taloudenkin osalta. On kuitenkin huomattava, että Tiedebarometri liikkuu abstraktilla tasolla: Vuoden 2019 raportin johdannossa todetaan, että "tekstissä ei määritellä mitä tiede on tai mikä on tai ei ole tiedettä". Näin ollen vastauksissa on tiettyä tulkinnallisuutta siitä, millainen mielikuva vastaajalla on "tieteestä". Tiedebarometrissa todettiin myös, että tiedepolitiikka kiinnosti vähiten, mikä saattaa vaikuttaa siihen, että tiedettä arvostavat tuntevat kuitenkin kovin vähän tieteen sisäisiä mekanismeja (Tiedebarometri 2019, 13).
Samaan aikaan avoimen tieteen julkaisukäytänteet tuovat tutkimustietoa entistä helpommin saataville. Avoimen tieteen (open access) laajempaa merkitystä suomenkielistä tutkimusta julkaisevien tieteellisten yhdistysten ja seurojen taloudelliselle kestävyydelle ei kuitenkaan ole ehditty tarkasti kartoittaa. Avoin julkaiseminen on ehdottomasti kannatettavaa, mutta sitä voidaan kehittää vain julkaisijoiden resurssien ja tieteellisten yhdistysten toimintalogiikan puitteissa. Kolmantena teemana pääkirjoituksessa käsitellään lyhyesti myös tiedolla johtamisen problematiikkaa.
Artikkeli tarkastelee numeroiden valtaa politiikkaa koskevassa journalismissa. Kvantifioinnista, eli numeroiden tuottamisesta ja käytöstä, on tullut keskeinen yhteiskunnallista elämää kuvaava ja tuottava käytäntö, joka toimii vuorovaikutuksessa journalismin omien episteemisten käytäntöjen kanssa. Artikkeli lähestyy numeroiden valtaa kvantifioinnin sosiologian kautta: kvantifiointi ymmärretään sosiaalisena käytäntönä, joka paitsi kuvaa, myös muokkaa maailmaa. Numeroiden valtaa tarkastellaan perhepolitiikan ja syntyvyyden sekä työllisyyspolitiikan kontekstissa. Aineistona on näitä politiikka-alueita koskeva, kvantifioitua tietoa hyödyntävä journalismi Helsingin Sanomissa vuosina 2015–2021 (N=330). Kvantifiointi tiedon käytäntönä ohjaa tietynlaisiin tulkintoihin todellisuuden luonteesta, joita journalismi osaltaan tuottaa ja kanavoi omien episteemisten käytäntöjensä puitteissa. Analyysi tuo esiin kaksi journalistista kvantifioinnin käytäntöä: ennakoinnin ja seurannan. Molemmat suuntaavat politiikkatoimia nykyhetkessä kohti tulevaisuutta, jossa turva rakentuu työn ja talouden varaan. Vaikka käytetty kvantifioitu tieto on epävarmaa ja sidoksissa etenkin työtä ja taloutta koskeviin poliittisiin päämääriin, se sai journalismissa usein kyseenalaistamattoman ja neutraalin aseman. Numeroiden valtaa horjuttaa numeroiden lukutaito, kyky asettaa numerot niiden laajempaan kulttuuris-historialliseen kontekstiin.
The administrative systems of universities attest to a shift towards more managerial forms of leadership. This article outlines how strategic management was introduced in Finland in the 2000s and how this led to a significant de-democratisation of the university organisations, despite academic communities' resistance and explicit preference for democratic self-governance. The article illustrates how strategic management informed the reconceptualization of Finnish higher education in legislation (nationally), to de-democratise and to structurally reform the HE field, and in practice (locally), to drive through desired administrative reconfigurations. This anti-democratic transformation is embodied in a new institutional model: foundation universities, which have been presented as the flagships of Finnish higher education policy, are also vehicles of de-democratisation. ; publishedVersion ; Peer reviewed
2000-luvun alkuvuosina suomalaisessa korkeakoulupolitiikassa yleistyi näkemys kiireellisestä tarpeesta uudistaa järjestelmää. "Rakenteelliseksi kehittämiseksi" kutsuttu kokonaisreformi tähtäsi resurssien keskittämiseen, yksiköiden karsimiseen ja yliopistojen profiloitumiseen. Tarkastelemme artikkelissa uuden säätiöyliopistomallin syntyä osana tätä kehitystä ja vuoden 2009 yliopistolakiuudistusta. Tulkintamme mukaan säätiöyliopistojen synnyn mahdollistivat valtion, elinkeinoelämän ja yliopistojen ylimmän johdon intressien kohtaaminen. Säätiöyliopistojen syntyprosessissa nämä kolme toimijaa löysivät toisensa uudella tavalla, minkä seurauksena yliopistodemokratia ja yliopistoyhteisöjen valta-asema Suomessa heikentyivät merkittävästi. Valtion, elinkeinoelämän ja yliopistojen johtoportaiden intressien yhdistyessä voitiin marginalisoida demokraattisesti järjestäytyneet yliopistoyhteisöt ja osittain myös sivuuttaa eduskunnan tavanomainen lainsäädäntötyö. Konjunktuurillisen tapausanalyysimme perusteella säätiömallin ja Aalto-yliopiston synnyssä ilmenee selvimmin korkeakoulupolitiikan 2000-luvun suhdanne ja yliopistokentän valtasuhteiden muutos. Säätiömallissa tiivistyvät pitkän linjan yliopistopolitiikan tavoitteet: päätöksenteon keskittäminen, demokratian suitsiminen, elinkeinoelämän vallan kasvattaminen, yliopistojen suurempi vastuuttaminen omasta taloudestaan ja niiden pääomittaminen perusrahoituksen vahvistamisen sijaan. Eetos käy selväksi monista lakia edeltäneistä puheenvuoroista, Aalto-säätiön perustamisprosessista, alkuperäisestä yliopistolakiesityksestä ja säätiöyliopistomallin myöhemmistä vaiheista.
