Suchergebnisse

Tämä katsausartikkeli pohtii kaikkien opiskelijoiden lukuvuosi- tai lukukausimaksujen todennäköisyyttä osana suomalaisen korkeakoulupolitiikan akateemisen kapitalismin kehityksen jatkumoa. Etenkin talouden ja liike-elämän toimijat ovat jo pitkään pitäneet lukukausimaksuja tarpeellisina suomalaisen korkeakoulutuksen laadun turvaamiseksi ja pääosin julkisrahoitteisen korkeakoulutuksen rahoituspohjan laajentamiseksi. Katsaus hyödyntää aiempaa lukukausimaksukeskustelua sekä poliittisissa asiakirjoissa että julkisuudessa ja pohtii, miten lukukausimaksuja saatettaisiin edistää puoluepoliittisen järjestelmän ulkopuolelta käsitteellisesti ja osana laajentuvaa yliopistoautonomiaa. Katsaus myös lyhyesti käsittelee lukukausimaksujen kansainvälisiä kokemuksia ja sitä, miten ne edistävät julkisten palveluiden siirtymistä entistä vahvemmin finansialisaation piiriin.

Anteeksipyytäminen ja -antaminen herättää voimakkaita tunteita. Tämä tuli selväksi vuonna 2019, kun entinen koomikko ja nykyinen kansanedustaja Pirkka-Pekka Petelius (vihr.) pyysi anteeksi sekä saamelaisia että romaneja pilkkaavia sketsejään. Syntyi kohu, jossa kyseenalaistettiin Peteliuksen tarve pyytää anteeksi – myös kolmansien osapuolten toimesta. Anteeksipyynnön tarpeettomuutta kommentoivat niin kansalaiset kuin poliitikotkin, mutta jossain määrin myös anteeksipyynnön kohteet. Kysyttiin ikään kuin historiallista revisionismia vastustaen, että miksi vanhoja asioita täytyi näin kaivella. Monelle ajatus siitä, että menneitä kaiveltiin nykyajan mittapuulla, tuntui liioitetulta.
Vaikka tapaus saattaa vaikuttaa melko triviaalilta, on sen taustalla laajoja, ennen kaikkea poliittisia kysymyksiä siitä, miten tiedostamattaankin yhteiskunnallisessa valta-asemassa (ts. valtaväestöä edustava koomikko kansallisella televisiokanavalla) toimineet saattavat arvioida aiempaa toimintaansa uudelleen. Tässä kontekstissa anteeksipyyntö ei ole ainoastaan subjektiivinen teko, vaan se koskettaa yhteiskuntaa laajemmin – vähintään siinä laajuudessa, kuin anteeksipyynnön aihe on yhteiskunnallisia ryhmiä koskettanut. Näin keskusteluun tulevat vedetyksi myös ryhmät, jotka katsovat että asia ei heitä ole koskenut, eikä siten voi koskea nytkään. Tyypillisesti anteeksiantaminen on ollut poliittisesti ehdollista, mutta myös anteeksipyytäminen on poliittinen tai ainakin poliittisesti arkaluonteinen teko. Kuka pyytää keitä edustaen anteeksi keneltä?

Tämän pääkirjoituksen ja numeron (4/2020) myötä päättyy allekirjoittaneiden kaksivuotinen kausi Politiikka-lehden konehuoneessa. Päätoimituskausi on tarjonnut valaisevan kuvan suomenkielisen politiikan tutkimuksen nykytilasta ja trendeistä. Palaamme joihinkin toimituskautemme keskeisiin tunnuslukuihin tekstin loppupuolella, mutta sanottakoon jo tässä yhteydessä muutama yleisempi huomio viimeisen kahden vuoden kokemuksistamme. Ensinnäkin olemme saaneet iloksemme huomata, että suomenkielinen politologinen julkaisutoiminta on edelleen suhteellisen aktiivista ja temaattisesti laaja-alaista. Vaikka yliopistojen rahoitusmallissa tapahtuneet muutokset vaikuttavatkin olevan yhteydessä julkaisutoiminnan vireyteen ja painotuksiin (ks. Seuri ja Vartiainen 2018, 114–115), lienee kotimaisen tiedetoimittamisen jouhevuudella (siedettävä julkaisuviive) sekä ylipäätään halulla osallistua suomenkieliseen ja suomalaista yhteiskuntaa koskevaan tieteenalakeskusteluun vähintään yhtä suuri merkitys. Olemme lisäksi pistäneet merkille saamiemme käsikirjoitusten painottumisen varsin tyypilliseen empiristiseen muottiin. Politiikan teoriaan ja käsitteelliseen kehittämiseen sekä oppi- ja aatehistoriaan painottuvat käsikirjoitusehdotukset ovat olleet edellisiin nähden selvästi vähemmistössä. Kolmannen huomion sekä tämän pääkirjoituksen varsinaisen teeman ammennamme tiede- ja yliopistopolitiikkaa käsittelevistä aikaisemmista pääkirjoituksistamme. Niissä olemme pohtineet tiedepolitiikan vaikutuksia tieteellisen julkaisutoiminnan luonteen muutokseen, yliopiston ja tutkijan muuttuvaa suhdetta, yliopistokritiikin ja kriittisen intellektuellismin alennustilaa sekä tutkijan yhteiskunnallisen aseman muutoksia. Yleisesti ottaen pääkirjoituksemme ovat resonoineet viime vuosina voimistuneen laajemman liikehdinnän ja keskustelun kanssa, jossa tieteen ja politiikan suhde on asetettu uudelleentarkastelun kohteeksi.

Pääkirjoituksen johtavana teemana on tieteen ja tutkijoiden asema vuoden 2020 alussa. Vuosina 2013, 2016 ja 2019 julkaistujen tiedebarometrien löydösten mukaan suomalaisten luotto tieteeseen on vankkaa. Kansalaisten tiedevastaisuudesta ei voi puhua, jos vuoden 2019 raportissa (Tiedebarometri 2019) seitsemän kymmenestä vastaajasta ilmoittaa seuraavansa tiedettä laajasti, niin luonnon, yhteiskunnan kuin taloudenkin osalta. On kuitenkin huomattava, että Tiedebarometri liikkuu abstraktilla tasolla: Vuoden 2019 raportin johdannossa todetaan, että "tekstissä ei määritellä mitä tiede on tai mikä on tai ei ole tiedettä". Näin ollen vastauksissa on tiettyä tulkinnallisuutta siitä, millainen mielikuva vastaajalla on "tieteestä". Tiedebarometrissa todettiin myös, että tiedepolitiikka kiinnosti vähiten, mikä saattaa vaikuttaa siihen, että tiedettä arvostavat tuntevat kuitenkin kovin vähän tieteen sisäisiä mekanismeja (Tiedebarometri 2019, 13).
Samaan aikaan avoimen tieteen julkaisukäytänteet tuovat tutkimustietoa entistä helpommin saataville. Avoimen tieteen (open access) laajempaa merkitystä suomenkielistä tutkimusta julkaisevien tieteellisten yhdistysten ja seurojen taloudelliselle kestävyydelle ei kuitenkaan ole ehditty tarkasti kartoittaa. Avoin julkaiseminen on ehdottomasti kannatettavaa, mutta sitä voidaan kehittää vain julkaisijoiden resurssien ja tieteellisten yhdistysten toimintalogiikan puitteissa. Kolmantena teemana pääkirjoituksessa käsitellään lyhyesti myös tiedolla johtamisen problematiikkaa.

2000-luvun alkuvuosina suomalaisessa korkeakoulupolitiikassa yleistyi näkemys kiireellisestä tarpeesta uudistaa järjestelmää. "Rakenteelliseksi kehittämiseksi" kutsuttu kokonaisreformi tähtäsi resurssien keskittämiseen, yksiköiden karsimiseen ja yliopistojen profiloitumiseen. Tarkastelemme artikkelissa uuden säätiöyliopistomallin syntyä osana tätä kehitystä ja vuoden 2009 yliopistolakiuudistusta. Tulkintamme mukaan säätiöyliopistojen synnyn mahdollistivat valtion, elinkeinoelämän ja yliopistojen ylimmän johdon intressien kohtaaminen. Säätiöyliopistojen syntyprosessissa nämä kolme toimijaa löysivät toisensa uudella tavalla, minkä seurauksena yliopistodemokratia ja yliopistoyhteisöjen valta-asema Suomessa heikentyivät merkittävästi. Valtion, elinkeinoelämän ja yliopistojen johtoportaiden intressien yhdistyessä voitiin marginalisoida demokraattisesti järjestäytyneet yliopistoyhteisöt ja osittain myös sivuuttaa eduskunnan tavanomainen lainsäädäntötyö. Konjunktuurillisen tapausanalyysimme perusteella säätiömallin ja Aalto-yliopiston synnyssä ilmenee selvimmin korkeakoulupolitiikan 2000-luvun suhdanne ja yliopistokentän valtasuhteiden muutos. Säätiömallissa tiivistyvät pitkän linjan yliopistopolitiikan tavoitteet: päätöksenteon keskittäminen, demokratian suitsiminen, elinkeinoelämän vallan kasvattaminen, yliopistojen suurempi vastuuttaminen omasta taloudestaan ja niiden pääomittaminen perusrahoituksen vahvistamisen sijaan. Eetos käy selväksi monista lakia edeltäneistä puheenvuoroista, Aalto-säätiön perustamisprosessista, alkuperäisestä yliopistolakiesityksestä ja säätiöyliopistomallin myöhemmistä vaiheista.