Responsibility to Protect as a United Nations Security Council Practice in South Sudan
Tämä tutkimus käsittelee suojeluvastuun periaatetta, jota analysoidaan erityisesti Etelä-Sudanin konfliktin kontekstissa. YK:ssa ja YK:n turvallisuusneuvostossa kehitetty suojeluvastuu on poliittinen käsite, jolla on oikeudellisia seuraamuksia. Suojeluvastuussa on kyse ihmisoikeuksien toteutumisesta, joita tarkastellaan neljää vakavaa ihmisoikeusrikkomusta vasten: kansanmurha, sotarikokset, rikokset ihmisyyttä vastaan sekä etniset puhdistukset. Nämä rikkomukset on edelleen määritelty Kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman perussäännössä. YK:n keskeisiä tavoitteita on normatiivisen kehityksen edistäminen sekä kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen sen peruskirjan mukaisesti. Suojeluvastuun periaate hyväksyttiin YK:n yleiskokouksen huippukokouksessa vuonna 2005. Tämä oli merkittävä poliittinen, moraalinen ja eettinen kannanotto suhteessa kaikkein vakavimpiin ihmisoikeusrikkomuksiin. YK:n pääsihteeri laati vuonna 2009 kolmen pilarin strategian suojeluvastuun toteuttamiseksi. Ensimmäinen pilari viittaa valtioiden vastuuseen suojella väestöään; toinen pilari puolestaan viittaa kansainvälisen yhteisön vastuuseen auttaa valtioita tässä tehtävässä ja kolmas pilari viittaa edelleen kansainvälisen yhteisön vastuuseen toimia oikea-aikaisesti ja päättäväisesti kyetäkseen suojelemaan väestöä mainituilta rikkomuksilta mikäli valtio itse ei ole siihen kykenevä. Nämä kolme pilaria käsitetään tässä tutkimuksessa suojeluvastuun diskursiivisiksi käytännöiksi. YK ei ole kuitenkaan kyennyt suojelemaan siviiliväestöä aseellisissa konflikteissa erityisen tehokkaasti, vaikka suojeluvastuun käytäntöjen kautta siihen olisi mahdollisuus. Tätä ristiriitaa tarkastellaan tutkimuksessa Etelä-Sudanin konfliktin kautta. Sen lisäksi, että huomio kiinnittyy usein epäonnistumisiin suojeluvastuun periaatteen mukaisessa toiminnassa, tulisi YK:n ja turvallisuusneuvoston toimintaa tarkastella tässä yhteydessä myös niiden luoman normatiivisen muutoksen ja kehityksen kautta. Tutkimuksessa selvitetään kuinka YK:n ja turvallisuusneuvoston diskursiiviset ja sosiaaliset käytännöt mahdollistavat suojeluvastuun ja kuinka nämä käytännöt muuttavat tai ylläpitävät kansainvälisen yhteisön primääri-instituutioita kuten ihmisoikeuksia, suvereniteettia ja suurvaltainstituutioita ja tätä kautta mahdollistavat kansainvälisen yhteisön muutosta. Ihmisoikeudet, suvereniteetti ja suurvaltainstituutio ymmärretään myös suojeluvastuun perusperiaatteiksi. Tutkimuskysymyksen ensimmäinen osa käsittelee YK:n ja turvallisuusneuvoston roolia kaikkein vakavimpien ihmisoikeusrikkomusten ehkäisemisessä ja niihin vastaamisessa. Toinen osa liittyy YK:n ja turvallisuusneuvoston sekä Kansainvälisen rikostuomioistuimen kaltaisten sekundääri-instituutioiden rooliin kansainvälisten suhteiden englantilaisen koulukunnan instituutioiden muutosta koskevassa teoreettisessa keskustelussa. Tutkimuksessa argumentoidaan että suojeluvastuun mahdollistamisella YK ja turvallisuusneuvosto myötävaikuttavat tavoitteidensa mukaisesti kansainväliseen rauhaan ja turvallisuuteen. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys rakentuu kansainvälisten suhteiden englantilaisen koulukunnan ja instituutioiden muutosta käsittelevän teoretisoinnin sekä konstruktivismin ja eettisten näkökohtien tarkastelun varaan. Eettiset näkökohdat huomioidaan erityisesti englantilaiseen koulukuntaan liitettyjen käsitteiden pluralismi ja solidarismi kautta. Tutkimuksen menetelmälliset suuntaviivat muodostuvat tavoista tarkastella turvallisuusneuvoston käytäntöjä suojeluvastuuta rakentavina käytäntöinä osana suojeluvastuun muodostamaa normatiivista viitekehystä. Lisäksi analyysissä hyödynnetään eettisen päättelyn kriteereitä, koska suojeluvastuukäytäntöjen tulisi olla eettisesti päteviä. Tutkimuksen primääriaineisto ajalta 2011–2015 muodostuu YK:n, turvallisuusneuvoston, yleiskokouksen, Ihmisoikeusneuvoston, Afrikan Unionin sekä YK:n rauhanturvaoperaation UNMISSin Etelä-Sudania koskevista päätöslauselmista, keskusteluista, dokumenteista, raporteista ja lausunnoista. Analyysin perusteella turvallisuusneuvoston suojeluvastuukäytännöistä, jotka liittyivät valtion rakentumiseen, siviilien suojeluun, pakotteiden asettamiseen ja rauhansopimuksen saavuttamiseen, voidaan päätelminä esittää, että rauhanturvaoperaatio UNMISSin mandaatit muuttuivat Etelä-Sudanin konfliktin muuttuessa ja vastaavasti käytännöt muuttuivat. YK ja turvallisuusneuvosto mahdollistavat suojeluvastuun rakentumisen ja nämä käytännöt ilmentävät sekä pluralistisia että solidaristisia periaatteita. Voidaan esittää, että muutokset käytännöissä olivat merkityksellisiä sekä suojeluvastuun rakentumiselle että kansainvälisen yhteisön primääri-instituutioille. Ihmisoikeudet saattavat olla ensisijaisia suhteessa suvereniteettiin joidenkin käytäntöjen kohdalla ja tämä suurvaltainstituution myötävaikutuksella. Primääri- ja sekundääri-instituutiot ovat konstitutiivisessa suhteessa. Analyysissa havaittiin myös joitakin uusia käytäntöjä. Esimerkiksi UNMISS avasi tukikohtansa pakeneville siviileille, mikä oli eettisesti oikea ratkaisu. Myös uusia ongelmatilanteita syntyi, koska turvallisuusneuvosto ei halunnut toiminnallaan tukea vakavia ihmisoikeusrikkomuksia tehneitä tahoja kuten Etelä-Sudanin hallitusta. Turvallisuusneuvosto ei kyennyt siirtämään Etelä-Sudanin tilannetta Kansainväliselle rikostuomioistuimelle, vaikka tehdyistä rikkomuksista keskusteltiin turvallisuusneuvoston kokouksissa. Suvereniteetti on ensisijainen suhteessa ihmisoikeuksiin, mutta kuitenkin niin että rankaisemattomuuden periaate ei ole enää koskematon. Rauhanturvaoperaatio UNMISSin mandaatit olivat myös varsin laajoja heijastellen Etelä-Sudanin konfliktin moninaisuutta, mutta ilman riittäviä resursseja. Tätä kautta voidaan osaltaan selittää sitä, miksi niin usein ajatellaan YK:n ja turvallisuusneuvoston epäonnistuneen tehtävissään. Yhteenvetona voidaan esittää, että pluralismi ja solidarismi ilmenevät kansainvälisessä yhteisössä samanaikaisesti konstituoiden turvallisuusneuvoston toimintaa ja roolia kansainvälisen yhteisön institutionaalisessa kehityksessä, jatkuvuudessa ja muutoksessa. ; This doctoral dissertation studies the concept of responsibility to protect (R2P), especially in the context of the South Sudan conflict. R2P is a political concept, developed at the UN and United Nations Security Council (UNSC), which deals with preventing and responding to genocide, war crimes, crimes against humanity, and ethnic cleansing. These are atrocity crimes as defined in the Rome Statute of International Criminal Court (ICC). R2P is about human rights and human rights violations, and although it is a political concept, it has legal consequences. Normative development is one of the UN's main aims. The UN develops norms and standards according to its Charter and to implement its Charter, thus contributing to its fundamental aim of maintaining international peace and security. R2P was accepted at the UN World Summit in 2005, an important event in the international consensus on moral and ethical sentiment on mass atrocities. In 2009, the UN Secretary General developed a three-pillar approach for implementing R2P, in which Pillar I refers to the "protection responsibilities of the State", Pillar II refers to "international assistance and capacitybuilding" and Pillar III to "timely and decisive response of international community". These pillars are discursive practices of R2P. However, the UN and UNSC have not been able to do well in situations of grave human rights violations in armed conflicts, although the international community has a developed system of practices for mass atrocity prevention, namely R2P. How could this paradox be perceived in the South Sudan conflict situation? When discussing the UN and UNSC, it is good to see their long-term developments and achievements instead of only focusing on their failures and catastrophes. My research question regards how UN and UNSC practices, both discursive and social practices, constitute R2P and how they may change or maintain primary institutions – human rights, sovereignty, great power management – of international society and thus affect the nature of international society. The first part of the question refers to the UNSC's role in preventing and responding to mass atrocities, and the second part refers to the role of secondary institutions, the UN, UNSC and ICC, in the English School (ES) theory of international society and institutional change. The question especially concerns how these practices of mass atrocity prevention create and are created by the primary institutions of international society, the mentioned sovereignty, human rights and great power management, which are at the same time basic principles of the R2P. The theoretical framework is constructed with the help of the ES of international relations and constructivist and ethical considerations. Ethical considerations are significant and are discussed in terms of pluralism and solidarism, ES concepts which define different moral frames and possibilities for moral action. The methodological approach proceeds from "deeds to words", meaning how practices construct R2P. It is important to consider UNSC practices for preventing mass atrocities in South Sudan relative to the normative framework R2P has created and thus being able to analyse how the UNSC may change or maintain R2P and whether these practices could be ethically considered as R2P competent. Ethical considerations and reasoning provide criteria for analysing political debates at the UNSC. The primary research material consists of relevant UN, UNSC, General Assembly, Human Rights Council, African Union, United Nations Mission in South Sudan (UNMISS) resolutions, documents, reports, and statements concerning South Sudan during the period of the study 2011- to 2015. Based on the analysis of UNSC practices in South Sudan to prevent and respond to mass atrocities in practices of state-building, protection of civilians, sanctions regime, and peace agreement, it is suggested as a contribution of this study that the mandates of the UNMISS were changing as a response to changes in the South Sudan conflict and respective UNSC practices. All pillars of R2P were used. Thus, the UNSC and the ICC constituted R2P, and as practices, reflected both pluralist and solidarist moral frames. Further, it could be suggested that these changes in practices not only affected R2P, but also had effects on primary institutions of international society, the relation between human rights, sovereignty and great power management. At times, human rights superseded sovereignty, with the help of great power management, thus affecting the nature of international society. There were new practices to protect civilians; the UNMISS opened its base to fleeing civilians, and there were new problems as the UNSC did not want to protect perpetrators (the South Sudan government), and it changed the UNMISS mandate not to do so. These were ethically competent actions. However, the UNSC faced limits, as it could not refer the South Sudan case to the ICC, although mass atrocities were committed in South Sudan by all, and it was discussed openly at the UNSC. Sovereignty superseded human rights, but impunity is no longer intact in international society. The UNMISS mandates were "impossible mandates", and capacities and obligations were not in balance. This in part may explain why and how UN peace operations cannot meet the expectations of international community. To conclude, it is suggested that pluralism and solidarism exist at the same time in international society, thus making the UNSC's working and the role of secondary institutions in institutional continuity and change more understandable.
