Search results

Tutkimuksessa tarkastellaan erästä Euroopan integraation vähemmän tutkittua ulottuvuutta: integraation vaikutuksia jälkikommunistisen yhteiskunnan kansalaisjärjestöihin. Liettualainen ympäristöjärjestösektori ja Ignalinan ydinvoimalan tapaus tarjoavat rajallisen, mutta samalla hyvin konkreettisen näkökulman kysymyksen tarkastelemiseksi. Tutkimus nojaa vuosina 2001-2003 kerätyn haastatteluaineiston laadulliseen analyysiin. Ignalinan ydinvoimalan tapauksen perusteella voidaan tulkita liettualaisten ympäristöjärjestöjen kohtaamia muutospaineita neuvostoajan lopulta aina Liettuan EU-jäsenyyteen saakka. Ignalinan ydinvoimalan ympärille keskittynyt liikehdintä oli yksi keskeisimmistä neuvostovallan vastaisen protestin välineistä 1980-luvun lopun Liettuassa. Ignalinan ydinvoimalasta muodostui tuolloin neuvostovallan poliittinen symboli; protestointi ydinvoimalaa vastaan oli samalla vastalause Moskovan sanelupolitiikalle ja vallitsevalle yhteiskunnalliselle järjestykselle. Ignalinan poliittinen symboliasema kuitenkin muuttui radikaalisti Liettuan itsenäisyysjulistuksen myötä: voimalasta muodostui niin taloudellisesti kuin poliittisestikin tärkeä kansallisen suvereniteetin osa. 1990-luvun lopulla ydinvoimalan poliittisen symboliaseman muutos sai yhä vahvemman ilmentymän EU:n esittäessä Ignalinan molempien reaktoreiden alasajoa ennen niiden lasketun käyttöiän umpeutumista. Eräät liettualaiset ympäristöjärjestöt toimivat aktiivisesti osana laajempia eurooppalaisia kansalaisjärjestöverkostoja vaatien itäisen Keski-Euroopan neuvostomallisten ydinvoimaloiden välitöntä sulkemista. Siten Ignalinan tapaus aiheuttaa monissa tapauksissa järjestöidentiteetin epävarmuutta: Yhtäältä ympäristöjärjestöidentiteetti vaatii kriittistä suhtautumista ydinvoimaan, erityisesti neuvostomallisiin RBMK-reaktoreihin. Toisaalta taas Ignalinan ydinvoimala koetaan Liettuan taloudellisen ja poliittisen omavaraisuuden takaajaksi. Ignalinan tapauksen ympärille rakentuva identiteettipoliittinen asetelma voidaan yksinkertaistaa tilanteeksi, jossa ympäristöjärjestöt hapuilevat kahden yhteensopimattoman toimintamallin välillä: järjestöt toivovat voivansa toteuttaa rooliaan ympäristöjärjestöinä, usein laajempien eurooppalaisten ympäristöjärjestöverkostojen mallin mukaisesti, mutta samalla kansallisen suvereniteettipolitiikan tuottamat mallit ovat vahvasti läsnä järjestöjen määrittäessä perusluonnettaan. Ignalinan tapauksen pohjalta tutkimuksessa tarkastellaan myös laajempia Euroopan integraatioon ja jälkikommunistiseen kansalaisjärjestötoimintaan liittyviä kehityskulkuja. Tutkimus tuo esiin, että Euroopan integraatio on luonut monitasoisen institutionaalisen järjestyksen, joka määrittää oman vaikutuspiirinsä säännöt. Euroopan integraatio on samalla ilmiö, joka toteutuu myös hyvin arkipäiväisissä asioissa ­ se on läsnä monissa mikrotason käytännöissä vaikuttaen siis myös ympäristöjärjestöjen toimintaan. Samalla voidaan havaita, että politiikan muodot ja tyylit eivät synny tyhjiössä tai pelkästään rationaalisten valintojen tuloksena; historia, sen tuottamat tulkinnat sekä rutiineihin perustuvat säännönmukaisuudet ovat läsnä poliittisessa elämässä, niin kansalaisjärjestötoiminnassa kuin muussakin yhteiskunnallisessa aktivismissa, samoin kuin hallinnollisissa käytännöissä. ; The colourful, sometimes even dramatic, history of Lithuanian environmental non-governmental organisations (NGOs) makes them an interesting subject of political science research. During the past fifteen years the role of the Lithuanian environmental movement has changed quite radically. The environmental movement had a central political role at the time of the Lithuanian independence activism in the late 1980s, but the movement later lost its mobilising potential and was marginalised by the beginning of the 1990s. Since then the environmental NGOs have been strongly affected by the process of European integration. Environmental NGOs have served both as agents and indicators of the institutional change taking place in Lithuania. The dynamics of this change can be analysed through the case of Ignalina ­ in the course of the past couple of decades the nuclear power plant of Ignalina in the north-east corner of Lithuania has been a reference point for a number of political discussions and processes. During the Lithuanian independence movement the nuclear power plant became a symbol of Soviet rule. As Ignalina was strongly associated with the hegemony of Moscow over Lithuania the plant occupied a central role in the fight towards national sovereignty. Independence activism took the form of environmental protests, especially in the early stages of the Lithuanian reform movement, and a large number of environmental organisations were established all over Lithuania. The political context provided an opportunity to address sensitive political questions through environmental activism. For instance, in September 1988 thousands of protesters formed a human chain ­ the ring of life ­ around the two units of Ignalina as a manifestation of Lithuanian national sovereignty and identity. The symbolic position of Ignalina changed radically after Lithuania s independence declaration in March 1990. As Moscow imposed an energy embargo on Lithuania it soon became clear that the country was dependent on its own sources of energy, of which the nuclear power plant of Ignalina was the most important one. Although Ignalina had only recently served as the symbol of Soviet oppression, the plant suddenly proved indispensable in the reconstruction of the nation and its material well-being. In 1995 the Lithuanian government tabled a EU membership application. Towards the end of the decade Ignalina was brought on the political agenda of the EU ­ it soon became evident to Lithuanians that the closure of the nuclear power plant would be considered a de facto prerequisite for EU membership. As a result, the question of Ignalina was highly politicised ­ the setting gave Ignalina a positions as the symbol of national sovereignty. There had been a radical shift in the political symbolism surrounding the plant. Meanwhile, the environmental NGOs faced a dilemma: Some of the environmental activists were closely linked to European anti-nuclear NGO networks and were strongly in favour of the decommissioning of Ignalina. However, many of the environmental NGOs also carried with them a long tradition of ethno-cultural thinking thus connecting the organisations closely to the notion of Lithuanian national sovereignty. Against this background it proved difficult for many organisations to define their role in view with the question of Ignalina ­ what would be appropriate political action? As a result, there remained a great deal of indecisiveness and confusion among the environmental NGOs as to the decommissioning plans of Ignalina, and more generally as to the role of the environmental organisations in the Lithuanian society. The case of Ignalina provides a framework within which it is possible to analyse certain dimensions of national sovereignty in an integrating, post-Cold War Europe. The integration of Central and Eastern Europe into the EU has produced a situation in which many of the expectations attached to national sovereignty are being challenged. The research also brings forward a topic that has received only limited attention in the past, namely the effects of European integration on non-governmental organisations in Central and Eastern Europe. By focusing on a specific sector of Lithuanian NGO activity it is possible to analyse the dynamics of europeanisation on a very concrete level. The case of Ignalina suggests that the activists of Lithuanian environmental NGOs are forced to ponder the raison d être of their organisations in the face of different, often conflicting institutional pressures. The expectations drawn from fresh national sovereignty are not always compatible with the models of action produced by the European integration process. The case evidences a conflict between post-Communist nation-building and the institutional limitations brought about by EU membership. Simply put, the idea of national sovereignty on the one hand and European integration on the other offer environmental NGOs distinctive, often conflicting, models of appropriate political action. The models of action created by the institutional framework of the EU are not easily compatible with the norms typical of a newly independent state. This identity political conflict is especially pronounced whenever national and European norms are placed in direct opposition with each other. However, it should be noted that the national and European levels of politics cannot be completely distinguished from each other. It is interesting to notice how models of action drawn from the EU system often form the very basis of national or local political action. Therefore it can be stated that the separation between European and national models of appropriate action is not always feasible. It is possible to approach most political questions, including the encounter of Lithuanian environmental NGOs and the EU, from an institutional perspective. The theoretical framework of the study is based on new institutionalism , and the notion of logic of appropriateness is central to the study ­ political institutions are analysed as collections of norms that define the rules of appropriate political action in different situations. In essence, politics is about appropriate action. The research seeks to explain the logic of appropriateness being followed by Lithuanian environmental NGOs. The research problem is approached through a set of questions: (1) How does the colourful history of the Lithuanian environmental movement affect the political characteristics of today s environmental NGOs? (2) What does the specific case of Ignalina tell us about the institutional contexts in which the Lithuanian environmental NGOs operate? (3) How to define the relationship between Lithuanian environmental NGOs and the politics of national sovereignty? (4) What is the relevance of the institutional framework of the EU to Lithuanian environmental NGOs? The study suggests that the rules of appropriateness change depending on the political context. At the same time, the conflicts produced by differing, overlapping institutional environments are reflected in the inner dynamics of political actors, resulting to indecisiveness and confusion. Since political action is first and foremost directed by the logic of appropriateness, the interpretations of political contexts are of central relevance. Therefore it is possible that a single object, such as a nuclear power plant, can be given a variety of interpretations in the realm of identity politics. The case of Ignalina evidences that symbolism and interpretation form the core of political life.

The focus of this research is on Finland's role in Soviet Union's calculation of its foreign policy between 1920 and 1930. This was the first decade of both Finnish independence and of Soviet power in Russia. This book answers questions about the objectives of Soviet foreign policy in Finland, on the contacts used by the Soviet legation to obtain information, and on how well the Soviets understood Finland's objectives. People interested in Finland and in Russian perspectives with regards to foreign policy and neighbouring countries will find much new in this book because it relies on formerly unpublished Russian archival material to form the basis for charting Soviet objectives in Finland. The book shows that the Soviets primarily observed Finland in a larger regional context along with other states on its borders in the Baltic Sea region. The global objectives of the revolution and the Soviet Union, but also the domestic political situation in both countries, are reflected on this framework. The period was characterized by forced collectivization in the Soviet Union and, in Finland, by the rise of the right-wing Lapua Movement that emerged at the onset of the Great Depression, laying the foundations for the most severe crisis in the relations during 1929–1930 when the issues surrounding these events destabilized simultaneously the society and political decision-making in both countries

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää poliittisen eliitin toimintaa ja työmoraalia Suomen eduskunnassa. Tutkimus tehtiin kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen aineiston pohjalta ja soveltamalla yhteiskuntatieteen ja oikeustieteen tutkimusmetodeja. Tilastotietoa kerättiin kahdeksientoista (18) valtiopäivien täysistunnoista vuosien 1970-1998 väliltä. Valiokunnista kohteena oli vaalikausi 1991-1994. Yhteensä aineistoon sisältyi 6 078 pöytäkirjaa ja näiden 520 869 läsnä- ja poissaolomerkintää. Lisäksi tarkasteltiin valtiopäivien historiaa, sekä lobbausta eli valiokuntien kestityksiä. Tärkeimmät säädökset olivat valtiopäiväjärjestys, Suomen perustuslaki ja eduskunnan työjärjestys. Tutkimustuloksena todettiin mm. seuraavaa. Kansanedustajan toimi ei ole enää perinteinen luottamustehtävä. Kansanedustaja on ammattipoliitikko, ja hänen toimensa nimikkeeksi sopisi käsite 'luottamusvirka'. 'Edustajanpalkkiokaan' ei ole 'palkkio' vaan kuukausitulo, ja siihen voisi soveltaa vanhaa virkamiespalkan elatusteoriaa. Kansanedustaja saa elatusta siitä, että hän antaa työvoimansa valtion, puolueen ja kansan käytettäväksi. Eduskuntatyö kaipaisi perusteellista remonttia. Tulisi pohtia ainakin välikysymyksen tarpeellisuutta, täysistuntojen päätösvaltaisuusrajaa, varamiesjärjestelmää ja valiokuntien asiantuntijakuulemisia. Asiantuntijat ovat liian usein samoja henkilöitä, he edustavat julkista valtaa, ay-liikettä ja erilaisia etujärjestöjä. Puhemiesneuvoston valtaa - ja henkilöön perustuvaa auktoritatiivista valtaa - voisi rajoittaa asettamalla puhemiehen (ja varapuhemiesten) toimikaudelle määräaika. Eduskunnan kollektiivinen moraali muodostuu majoriteetti- ja senioriteettiperiaatteen pohjalta ja ilmentää usein kokeneempien edustajien käsitystä oikeasta ja väärästä. Taustajoukoista ja puolueensa tuesta riippuvainen ammattipoliitikko menettää herkästi yhteyden äänestäjiensä arkipäivään. Tällöin "oikea" voi hämärtyä ja edustajan etu nousee tärkeimmäksi. Esimerkiksi valiokuntien kestitysten suhteen on tulevan korruptiolain aikana syytä olla takavuosia varovaisempi. Kollektiivinen työmoraali näkyy edustajien tekemistä päätöksistä ja siitä, miten eduskunta tulkitsee, toteuttaa ja uudistaa instituutiota itseään koskevaa lainsäädäntöä. Yhtenä trendinä ilmenee eduskuntatyöhön kohdistuvien kontrollinormien lieventäminen, toisena demokratian vaatima mutta käytännössä paikoin näennäiseksi jäävä avoimuus. Eduskunnan sisäisten sääntömuutosten yhtenä funktiona voi olla jopa tarkoitus antaa suojaa kansalaiskontrollia vastaan. Poissaoloja on ollut eduskunnan alkuvuosista lähtien. Kaikki edustajat eivät saavu ajoissa valtiopäiville eivätkä kaikki osallistu äänestyksiin, vaikka ilmoittautuvat läsnäoleviksi. Salista poistumisen yhtenä syynä voi olla halu välttyä poliittiselta kannanotolta. Suuria poissaoloja ovat aiheuttaneet yöistunnot, maanantaipäivät, istuntokausien loppumiskiireet ja välikysymysten ministerivastaukset. Runsaita henkilöpoissaoloja ovat aiheuttaneet sairaus, virka- ja ministerintehtävät, 1990-luvun alussa myös loikkaukset ja ristiriidat puoleen kanssa. Aineiston valiokuntakokouksista päätösvaltaisena oli alkanut noin 70 % ja loppunut noin 65 %. Suurin vajaavaltaisuuden aiheuttaja oli asiantuntijakuuleminen. Ratkaiseva hallituksen esityksen toinen käsittely oli tehty päätösvaltaisesti, mutta muuten asioita oli viety eteenpäin vajaavaltaisena. Jos päätösvalta-vaatimus olisi ollut ehdoton, asia olisi voinut jumiutua valiokuntaan ja hidastaa eduskuntatyötä. Poikkeuksena päätösvaltaongelmiin oli toimintatavoiltaan erilainen, edustajia ministeristöön nostava valtiovarainvaliokunta. Eduskunnassa on hiljaisia puurtajia eli lainsäädäntötyön tekijöitä, mutta myös poissaolijoita. Poissaolijat jakautuvat puolueensa hyväksi työtä tekeviin poliitikkoihin ja edustajiin, joiden poissaoloihin löytyy ehkä selitys mutta ei puolustusta. Hiljaisen puurtajan työpanos jää usein näkymättä, ja julkinen kuva muodostuu tunnetuista poliitikoista. Ajan mittaan hiljainen puurtaja voi kuitenkin tulla palkituksi arvostetulla eduskunta- tai ministeritehtävällä. Eduskunnassa on korkeaa kollektiivista ja korkeaa yksilöllistä työmoraalia, mutta myös päinvastaisia ilmentymiä. Työmoraalilla ei ole keskimäärää, sillä on kasvot. Poliittiseen eliittiin kuuluu henkilöitä, jotka käyttäytyvät epäeettisesti jos heitä ei valvota - mutta niin heitä kuuluu kaikkialle yhteiskuntaan, äänestäjiinkin. Yleistää ei pidä; jokaista on kohdeltava omana henkilönään. 1980-luvun alkupuolella keskimääräinen poissaolo täysistunnon nimenhuudosta oli noin 20 henkilöä (10 %). Vuonna 1989 työjärjestykseen lisättiin mahdollisuus ilmoittautua läsnäolevaksi nimenhuudon jälkeen. Samana vuonna keskimääräinen poissaolo oli jo 31 henkilöä (15 %). Valtiopäiviin 1994 vaikutti mm. liittyminen Euroopan unioniin, ja silloin nimenhuudosta oli poissa keskimäärin 36 henkilöä (18 %). Sama 36 henkilöä toistui vuonna 1997, jolloin yhtenä syynä olivat äitiyslomat. Vuonna 1998 eduskunta muutti tilastonsa julkisiksi ja syksyn poissaolot lähtivät jyrkkään laskuun. Vuoden keskimääräinen poissaolo nimenhuudosta oli 29 edustajaa (14 %). ; The purpose of the research was to examine the operation of the political elite in the Finnish Parliament.The study is based on both quantitative and qualitative data, and the research methods used are derived from jurisprudence and the social sciences. The statistical data of plenary sessions were collected from 18 parliaments in years 1970-1998, and the data of parliamentary committees from the legislative period of 1991-1994. In all, the data consisted of 6,078 recorded minutes and 520,869 registrations of attendance and non-attendance. The qualitative data consisted of historical surveys of parliament's early years and of surveys of lobbying parliamentary committees. The most important statutes in the normative examination were Parliament Act, the Finnish Constitution and the Parliamentary Order of the Day. The actual work of a parliament member is no longer based on the position of trust. The position has now a more professional character, and the representative has in a way become a professional politician. In fact, the term "office of trust" might most appropriately describe an elected representative's work at present. Even today representatives are paid a "reward" for their services. The use of the term "subsistence" could better refer to the total sum of a monthly income and various other benefits. Subsistence, it also could imply that the representatives contribute their work for the use of the state, of the party and the people. Parliamentary regulations still need a fundamental restructuring. More widely it should be discussed the usefulness of interpellation, the quorum of plenary sessions, the system of deputy members and the system of hearing outside experts at the committee work. The power of the Speakers could be reduced by limiting the office years of the Speaker (and Deputy Speakers). In a parliament, collective morale is moulded by the principle of majority and seniority. Members with fewer years of service have to accept the decisions taken by the more experienced colleagues. Therefore, the collective morale mainly reflects the senior representative's perceptions of right and wrong. A professional politician, depending on political background and party, lost readily genuine contact with the everyday life of voters. Therefore the meaning of the word "right" can be obscured. For example, in committee work they should be more careful with lobbyism in future, when parliament pass a law for representative's corruption. The collective work morale of parliament manifests in the decisions taken. It is also visible in how the members interpret, implement and reform legislation concerning parliament institution. One trend seems to be moderating the norms used in controlling parliamentary work. Another trend is the requirement of openness, demanded by democracy, which, however, often remains quite superficial. It actually seems some times that the internal reforms of parliamentary regulations have been made to protect parliament against its control by citizens. Absences have always been there and they have been discussed since early days of parliament. All the representatives do not turn up in time when parliament begins its work, and some representatives leave the main auditorium as soon as the roll call is over. One reason for an early departure may be try to avoid taking political stand. In the years examined major non-attendance have been caused by night sessions, Monday sessions, ending of term of parliamentary sessions and interpellations debates during Cabinet minister's respond. As to individual representatives non-attendance have been increased by illness, ministerial and official duties or official journeys. In the early 1990s some non-attendance were caused by representatives who went over to another party or had conflicts with their own party. In research material some 70% of committee meetings had started with the presence of a quorum, but when they were adjourned the quorum had dropped to 65%. Hearing outside experts was the major reason for non-quorum meetings. In the decisive second reading of a government proposal there was always the presence of a quorum. If the demand for a quorum had been applied faithfully in all cases, the matter under discussion would probably have delayed the work of parliament as a whole. In this respect, the state financial committee was an exception, because it operates different and helps parliament members in their political career by promoting them to ministerial positions. In parliament work some of the members can be clearly identified as the quiet hard workers. On the other hand, the degree of non-attendance can be high. The conscientious representatives who attend meetings actively are "legislators", while the absent could be divided into "professional politicians" working for their own party or representatives whose absence can be explained but not really defended. The input of a single, hard- working representative often remains invisible. The public image of parliament is primarily created by the well-known professional politicians. A quiet hard-working can, however, in the long run be rewarded with visible parliamentary or ministerial duties. High collective and individual work morale is still to be seen in parliament, but just the opposite may also manifest itself. Morale is something that cannot be expressed in terms of an average, since morale has a face. There will always be members of the political elite who, if uncontrolled, will act unethically. But the same holds true for the rest of society, including the voters. Therefore we should avoid making generalisations and, instead, we should regard each member of parliament as an individual person with his or her own human characteristics. As the early 1980s the average number of absentees in the roll call of plenary sessions was 20 members (10%). In 1989, after an order reform, it became possible to register as present even after the roll call of plenary sessions. In that year 31 members on average (15%) were absent during the roll call. In 1994, when Finland was negotiating its membership in the European Union, on average 36 members (18%) were absent during the roll call. In 1997 the same 36 was caused by a large number of maternity leaves. In 1998 when parliamentary statistics were made public, the average number of absentees was 29 members (14%).